_____
Nyt-liite 14/2009:
Psykoanalyysin uskottavuudesta
Nyt-liitteessä 13/09 Gustav Schulman sanoo, että neurotieteet olisivat osoittaneet psykoanalyysin teorioita oikeiksi. Tämä on epärehellistä jälkiviisastelua. Ihmisaivot ovat universumin kenties monimutkaisin rakennelma, joten niistä voidaan sopivasti kikkailemalla löytää lähes mitä tahansa vastaavuuksia Freudin ja hänen seuraajiensa teorioihin.
Köykäiset vertaukset muistijärjestelmän ja unitulkintojen tai lipsahdusten välillä eivät kuitenkaan ennusta tai selitä ihmisen käyttäytymistä. Eivätkä ne ole edes kumottavissa. Hyvän tieteellisen tavan mukaisesti psykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteen tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa. Muutoin heidän väitteensä säilyvät horoskooppien tasolla.
_____
Psykoanalyytikkoja kouluttava Pirjo Lehtovuori kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (31.3.2009) mm. terapeuttien koulutuksesta. Psykoterapeutin tunneyhteydestä potilaaseen hän sanoo seuraavasti:
Psykoterapeutista tulee (potilaalle) uusi kehitysobjekti, erilainen aikuisen malli, jolloin rakentuu uutta. Psykoterapeutin ymmärtävä ja rajoista huolehtiva malli siirtyy hiljalleen potilaan sisäiseksi rakenteeksi.
Mutta missä ovat todisteet siitä, että potilas saisi tämänlaisen uuden ”persoonallisuuden”? Ja jos tällainen ”sisäinen terapeutti” potilaaseen syntyy, kuinka kestävä ja hyödyllinen hän/se on? Psykoanalyysin ja joskus psykoterapian puolustajat käyttävät aivan liikaa omakohtaisia uskomuksia perustellessaan ammattinsa harjoittamista. Lehtovuori jatkaa:
Mikäli psykoterapeutti ei ole työstänyt omia haavoittavia yksinäisyyden ja ymmärtämättömyyden kokemuksiaan, hän tulee vedetyksi mukaan potilaan ongelmiin.
Työstäminen on suosikkejani terapiajargonissa. Sen tarpeellisuudesta puhutaan paljon, mutta kukaan ei vaivaudu kertomaan, millainen työstäminen olisi potilaan kannalta parasta ja millä perusteella. Tieteellisiin hoitotulostutkimuksiin en ainakaan ole nähnyt vedottavan. Kaikki tuntuu olevan kiinni vain terapeutin mielivallasta.
Hupaisaa Lehtovuoren mielipidekirjoituksessa on sen otsikko: Terapeutilta vaaditaan pätevyyttä. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira) tosiaan vaatii psykoterapeuttinimekkeen käyttäjiltä tiettyjä edellytyksiä, mm. koulutuksen suhteen. Terapeutilla tulee olla:
Soveltuva terveydenhuollon tai sosiaalialan ammattikorkeakoulututkinto tai soveltuva muu vastaava tutkinto. Tällöin koulutettavalla on yleensä ennen psykoterapiakoulutusta oltava lisäksi jäljempänä tarkemmin määritellyt psykoterapeuttisten valmiuksien opinnot.
Ongelma on se, että vaikka nimellistä koulutusta vaaditaan, vaatimukset hoitotuloksista ovat jääneet taka-alalle. Lisäksi koulutuksen taustalla saattaa olla erilaisia säätiöitä, jotka ovat keskittyneet lähinnä suojaamaan omia etujaan. Valvira vaatii koulutusyhteisöltä ainoastaan seuraavaa:
Koulutusyhteisöllä on oltava: koulutuksesta vastaava henkilö ja koulutustoimikunta, vastuu koulutuksen jatkuvuudesta, yksilöity kirjallinen koulutussuunnitelma ja toteutunut koulutusohjelma, rekisteri opiskelijoista ja suoritetuista opinnoista sekä eettinen toimikunta.
Tavataan ensi viikolla –teoksessani kirjoitin seuraavasti:
Valtion asettama työryhmä selvitti koulutuksen järjestämistä muutama vuosi sitten, ja silloin päädyttiin yksiselitteisesti siihen, että psykoterapian opetus pitäisi saada osaksi yliopisto-opetusta. Asialle ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Lokakuussa 2006 Suomen Akatemia ja lääkäriseura Duodecim kokoontuivat pohtimaan aihetta ja päätelmät olivat edelleen samanlaisia:
"Kouluttajia on monen tasoisia, uusi tieto välittyy koulutukseen jähmeästi, tieteen metodit jäävät liian usein vieraiksi ja tutkimusten lukemisen taito hankkimatta. Konsensuspaneelin ratkaisu ongelmiin oli ytimekäs: psykoterapeuttien koulutus täytyy pikapuoliin siirtää yliopistoihin ja korkeakouluihin. Sekä vastaanottohuoneet että hoidon rahoittajien toimistot pullistelevat avoimia tutkimuskysymyksiä" (Pohjanpalo 2006a).
Yliopistokoulutus ei tietenkään ole tae ajattelun tai työssä noudatettujen teorioiden pätevyydestä – ovathan pappimmekin akateemisesti koulutettuja – mutta nykytilanne lisää todennäköisyyttä, että osa terapeuteista on huonosti varustettu kohtaamaan potilailla tavattuja psykososiaalisia ja lääketieteellisiä tarpeita. Lisäksi kuten psykiatri Hannu Lauerma (2006b) on todennut, ”epätieteelliseltä pohjalta lähtevä ja omaan maailmaansa uppoutuva ’psykoterapia’ muodostuu helposti vaaralliseksi kultiksi”. Ei siis ihme, että tutkijoiden lisäksi monet potilaat ovat tuoneet julki huolensa siitä, että psykoterapeuttiset hoitoperiaatteet näyttävät painottuneen vain ammattikunnan etujen ajamiseen.
Kirjani loppupuolella käsitellään mm. sitä, miksi psykoanalyysi ei ole hyvä hoitomuoto. (Huomattakoon, että tarkoitukseni ei ole vähätellä sitä, että joku kokee saavansa terapiasta apua ja että joitakin se voi auttaa konkreettisestikin, mutta ottaen huomioon nykyisen koulutuskäytännön, tieteellisen hoitotulostutkimuksen surkean aseman sekä alaa vaivaavat uskomukset työstämisestä yms., alan saama yhteiskunnallinen tuki ja arvostus ovat ylimitoitettuja.)
Psykoanalyysi ei nykytutkimuksen valossa ole muita terapiamuotoja tehokkaampaa, mutta se on huomattavasti kalliimpaa. Psykoanalyysilla, samoin kuin muilla terapioilla, saattaa myös olla joukko epätoivottuja sivuvaikutuksia, joita tutkimus ei vielä ole löytänyt tai vahvistanut. Kuten todettua, siinä ei ole mitään pahaa tai väärää, että ihmiset käyvät uskomushoidoissa. Mutta siinä missä ihmisillä tulee olla vapaus valita, minkälaisiin hoitoihin he rahojaan laittavat, heillä tulee myös olla mahdollisuus lukea kriittisiä näkemyksiä eri vaihtoehdoista. Siksi tämä kirja. Kyse on totta kai myös oikeusturvasta ja kuluttajansuojasta – etenkin nuorten ja lasten kohdalla. Tosin harva aikuinenkaan osaa vaatia hoidoilta näyttöä.
______
Lisäys 9.4.2009: Hesarin mielipidepalstalla oli kirjoitus, joka vastasi Lehtovuoren kirjoitukseen. Tässä otteita nimimerkki Potilas XYZ:lta:
Terapeutin koulutus ei takaa hyvää terapiaa
...Ihmisten mielikuvia suurempi ongelma on se, millainen hoito katsotaan olevan laillistettujen psykoterapeuttien piirissä potilaan eheytymistä edistävää. Psykoterapeuttisissa koulukunnissa yhä mahdollistetaan ihmisten arjesta vieraantuneiden, itseään kokonaisvaltaisesti hoitamattomien ja passiivisten psykoterapeuttien toimiminen alalla.
Potilas voi kohdata terapeuttinaan teknisen neutraliteetin taakse pakenevan, hajuttoman, mauttoman ja värittömän ihmisen, jollaista todellisessa ei juuri kohtaa.
...Koulutetun terapeutin persoonallisuuden takaa voi löytyä yksinäinen ja narsistisesti loukattu ihminen, joka terapeuttina toimiessaan lähinnä hoitaa itseään. Vallan tunne suhteessa potilaaseen tuo voimia omiin pienenä ja kohtaamattomana olemisen tuntoihin.
