Lukuisia kertoja olen kuullut kysymyksen ”miksi naiset rakastuvat renttuihin”. Viimeksi kun olin rakkausaiheisessa keskustelutilaisuudessa, peräti kolme naishenkilöä oli esittänyt paperille sanatarkasti juuri tämän kysymyksen. Aloitetaan ilmiön pohtiminen laulusta, joka epäilemättä osaltaan on innoittanut tämänsuuntaisiin tuntemuksiin.
Juliet Jonesin sydän –yhtye julkaisi vuonna 1988 kenties suosituimman kappaleensa Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Siinä kysytään, miksi naisilla on taipumus rakastua ”pitkätukkahulttioihin, petollisiin kulkureihin, pilvilinnan rakentajiin ja unelmoiviin työnvieroksujiin”. Mieslaulaja toteaa valittavalla äänellä myös, että naismaailmassa pärjäämiseen ei auta omaisuus ja että sukupuuhun vetoaminenkin on turhaa. Laulun mukaan tehotonta on myös korkeakoulutus, eikä siisteydestäkään kuulemma ole apua. Lopulta ilmoille lausutaan huoli siitä, kuinka ”meidän kunnon miesten” käy.
On vaikea sanoa, kuinka tosissaan laulu on kirjoitettu. Lausutaanko siinä ääneen rokkarin omia ajatuksia vai onko kyse mielikuvitushenkilön tuntemuksista? Mikäli tarkoitus on kuvata rokkarin ajatuksia, sanat vaikuttavat parodialta. Muusikothan ovat perinteisesti olleet tai ainakin heidät on nähty juuri näinä epäsiisteinä työnvieroksujina. Tuskin he itsekään kokevat olevansa laulun kunnon miehiä? Mutta toisaalta mikäli laulussa kuvataan sisäsiistin ja hellyydenkipeän virkamiehen tunnelmia, tällöin herää kysymys, miksi ihmeessä rokkarit ilkkuisivat näille naisasioissa oletettavasti saamattomille kunnon miehille. Veikkaan, että muusikkomme sittenkin kokivat, että he itse eivät saaneet kaipaamaansa menestystä naismaailmassa. Kuulemani mukaan miesrokkareiden kysyntää onkin suuresti liioiteltu: kumppaneita ei ole paljon, ja mikäli heitä on, he eivät ole kovin laadukkaita. Myytti miesrokkareiden ympärillä pyörivistä mimmeistä saattaa perustua muutamaan maailmanmaineen saavuttaneeseen urooseen.
Vakavasti ottaen, olipa laulun tausta mikä tahansa, sen perusteella on turha etsiä vastausta renttuongelmaan. Bändin kokoonpanokaan ei paljasta mitään: muusikonplanttujen ohella bändissä soitti muun muassa nykyinen psykiatrian ylilääkäri eli taatusti hyvätuloinen ja korkeasti koulutettu kunnon mies. Ja mikä olennaisinta, laulun sanoma vetoaa lähinnä naisiin, ei niinkään sinkkumiehiin. Lisäksi jos katsotaan, millaiset miehet nykypäivänä perustavat perheitä ja saavat lapsia, koko renttuongelma vaikuttaa teennäiseltä. Keskimääräistä koulutetummat pääsevät parisuhteisiin ja saavat jälkeläisiä. Väestöliiton tutkija Anna Rotkirch esittelee Vauva-lehdessä (12/09) koulutusta ja perheellisyyttä selvittävää diagrammia: ”mitä kehnompi koulutus miehellä on, sitä todennäköisemmin hän on lapseton ja mitä korkeampi, sitä todennäköisemmin hän on suurperheellinen.” Ja nykypäivänä rakkaus on yksi olennaisimpia kriteerejä perheen muodostamiselle eli kyse ei suinkaan ole rakkaudettomista järkiliitoista.
Vastausta kannattaakin hakea siitä tosiseikasta, että pariutumismarkkinoilla käydään ankaraa kilpailua. Kaikille naisille ei yksinkertaisesti riitä komeaa, aatelista ja hyväluontoista miljonääriä. Tavallisten kuolevaisten pitää tehdä myönnytyksiä vaatimustensa suhteen. Eli jos kriteerit ovat liian korkealla, jää taatusti ilman heilaa. Peruskouluikäisinä kaikki tytöt saattavat olla ihastuneita luokan komeimpaan poikaan (ja pojat kauneimpaan tyttöön), mutta kokemusten karttuessa yksilöt ikään kuin kantapään kautta löytävät oman tasonsa pariutumismarkkinoilla. Olennaista tilanteessa on se, että emme ole – emme voi olla – sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra täydellisestä. Voidaan jopa sanoa, että tämä on yksi rakkauden tehtävistä. Rakastunut pystyy katsomaan läpi sormiensa pieniä puutteita kumppaniehdokkaassa. Rakkaus on sokea – tai sitten se vain ei kestä katsoa.
Tiedetään myös, että samankaltaisilla henkilöillä on taipumus pariutua. Asiaa on tutkittu muun muassa iän, pituuden, uskonnon, sosioekonomisen aseman, epäsosiaalisen käyttäytymisen, älykkyyden, kansallisuuden, etnisen taustan, koulutuksen, asenteiden ja monien muiden muuttujien osalta, ja taipumus valita – tai saada – itsensä kaltaisia kumppaneita on niin vallitseva, että on melkeinpä perusteltua puhua narsismista. Tutkimusten mukaan edes suuret murrokset Kiinan lähihistoriassa – kansantasavallan muodostuminen, kulttuurivallankumous tai viimeaikaiset taloudelliset uudistukset – eivät poistaneet sieltä samankaltaisten pariutumista. Ilmiö on havaittu jopa lemmikinvalinnassa: omistajan ja lemmikin ”kasvot” ovat samankaltaisempia kuin jos ”pariutuminen” olisi ollut sattumanvaraista. Sukupuoli onkin ainoita vastakkaisia asioita, mitä kumppanilta yleisesti vaaditaan. (Tosin on huomattava, että tiettyjen persoonallisuuspiirteiden osalta parinvalinta näyttää olevan pitkälti sattumanvaraista.)
Samankaltaisten pariutuminen ei toki välttämättä tarkoita sitä, että ihmiseltä löytyisi suoraviivainen mieltymys itsensä kaltaisiin kumppaniehdokkaisiin. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisenkaltaisella lajilla, jolla molemmat sukupuolet ovat valikoivia, on mahdollista saada vain saman markkina-arvon omaava kumppani. Ja koska markkina-arvon määrääviä laatukriteereitä on vähän, pareilla on tapana olla yhtä viehättäviä ja muistuttaa toisiaan. Yhtä kaikki, meillä on tapana pariutua samanlaisten kanssa: renttu rakastuu renttuun. Näin koko kysymys kolahtaa kysyvän naisen omaan nilkkaan. Niinpä vastauksessa kannattaisikin kenties pohtia, saammeko markkinoilla ansaitsemamme kumppanin vai ovatko markkinat, tässä tapauksessa naisten mieltymykset, jostakin syystä vääristyneet.
Mikäli markkinat tai mieltymykset ovat vääristyneet, kyse lienee pitkälti naisten ja miesten välisistä eroista seksuaalisuudessa. Nämä erot johtuvat lähinnä siitä, että nisäkkäillä naaras satsaa enemmän jälkeläisiin: vain naaras tulee raskaaksi, synnyttää ja imettää. Ja kautta eläinkunnan se sukupuoli, joka investoi pentuihin enemmän, on kumppanin suhteen valikoivampi ja vaativampi. Ihmisnaaraan tapauksessa laatuvaatimukset kohdistuvat useimmiten ominaisuuksiin, joista olisi apua lastenhoidon vaikeassa tehtävässä. Tilanne on naaraan kannalta ongelmallinen, sillä koiraalla on aina mahdollisuus siittämisen jälkeen haihtua paikalta vähin äänin. Tämä on ollut vallitseva tilanne läpi ihmisen esihistorian, ja siihen tuntemuksemme ovat sopeutuneet. Naisen näkökulmasta suurin renttu onkin perinteinen livistäjä, ”paskiainen, joka seksin jälkeen ei koskaan soittanut”. Renttuuskin on katsojan silmässä.
Miesten rooli parisuhteessa ei tietenkään ole vain materiaalisten resurssien tuominen. Sitoutuminen sellaisenaan on tärkeä tekijä, jota miehet tarjoavat naiselle seksiä vastaan – ja sitä naiset siis usein odottavat. Lähestulkoon kautta historian miesten mahdollisuudet säännölliseen seksiin tulivat vasta avioliiton myötä; seksiä saadakseen oli mentävä naimisiin. Vanhan sanonnan mukaan jos mies saa maidon ilmaiseksi, hän ei ole halukas ottamaan koko lehmää.
Toisaalta selitystä voidaan hakea myös huomiosta, että miehillä on nykyisin mahdollisuus olla renttuja. Ihmislaji on viime aikoihin saakka elänyt lähinnä pienissä sukulaisyhteisöissä, joissa sukujen intressit ovat määränneet elämäntahdin. Isä ja muu suku ei ole suopein silmin katsonut tyttönsä päätymistä yksinhuoltajaksi, saati väkivaltaiseen suhteeseen. Harvalla miehellä oli tällaisessa tilanteessa mahdollisuutta olla renttu. Toisinaan nämä sukujen edut näkyvät lainsäädännössäkin. Esimerkiksi 1700-luvulle asti Suomessa voitiin tuomita miehiä neidonloukkauksesta. Rikos tarkoitti naisen avioliittomahdollisuuksien heikentämistä seksuaalisella kanssakäymisellä, ja sen nähtiin suuntautuvan myös tämän sukua vastaan. Mooseksen ja Hammurabin laeissa raiskauskin kohdistui naisen sukuun, lähinnä isään, joka sai korvaukseksi sen summan, mikä tyttärestä olisi annettu avioliittomarkkinoilla. Nykyisenä individualismin aikana perheillä ja suvuilla ei ole enää samanlaista arvovaltaa ja sinkkunaisiakin on paikoitellen paljon sinkkumiehiä enemmän. Tilaisuus tekee rentun.
Ja lopulta onhan olemassa sekin mahdollisuus, että sitoutumista välttelevät rentut ovat sittenkin jollakin tavalla laadukkaampia. Eli myös heidän jälkeläisensä olisivat menestyviä jälkeläistuotannon suhteen. Ehkä he ovat renttuja juuri siksi, että heidän ominaisuutensa ovat signaaleja jostakin naisia miellyttävästä geneettisestä erityispiirteestä. Tässä tapauksessa meidän olisi syytettävä naisia siitä, että renttuja on edelleen keskuudessamme. Paleontologi Björn Kurtén muotoili asian hienosti:
”Satojen tuhansien ja miljoonien vuosien ajan miehet ja naiset ja ennen heitä apinaihmiskoiraat ja -naaraat ovat siis yrittäneet valikoida jonkinlaista vastakkaisen sukupuolen ihannetta. Kun siis miehet tai naiset puhuvat halventavasti toisesta sukupuolesta, he väheksyvät todellisuudessa itseään, omaa sukupuoltaan, sillä tietyssä mielessä voidaan sanoa että mies on luonut naisen ja nainen miehen. Tilanne on kenties täsmälleen se jonka olemme ansainneet.”
