Helsingin Sanomissa keskusteltiin pääsiäisen tienoilla siitä, miksi naisten ja miesten välillä on palkkaeroja. Keskustelu lähti liikkeelle palkkatilastoasiantuntija Pauli Sumasen kirjoituksesta ”Hyvinvointimme nojaa miesten uutteruuteen” (3.4.2010). Siinä Sumanen erääseen ajankäyttötutkimukseen nojaten sanoo, että ”parisuhteessa elävä mies tekee viikossa yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä yli kahdeksan tuntia enemmän kuin hänen kumppaninsa”. (Katso aiheesta myös nettiluentosarja: Why men earn more.)
HS julkaisi 10.4. mielipidekirjoitukseni, jonka muotoilin alla olevasta tekstistä.
Palkkaeroaihe sivuaa paraikaa lukemaani Charles Murrayn kirjaa Human Accomplishment. Teoksessa pohditaan lyhyesti, miksi naiset senkin jälkeen kun lailliset esteet oli poistettu edelleen olivat niin aliedustettuina ihmiskunnan suurissa saavutuksissa tieteen ja taiteen saroilla. Hänen mukaansa sillä, että naiset taannoin saivat samat lailliset oikeudet ja mahdollisuudet kuin miehet, ei voinut olla samaa vaikutusta kuin samojen oikeuksien saamisella oli vaikkapa juutalaisten miesten saavutuksiin. (Kirjassa pohditaan myös sitä, miksi lailliset oikeudet saatuaan juutalaiset yhtäkkiä olivat niin yliedustettuina merkittävissä tieteen ja taiteen saavutuksissa.)
Murrayn mukaan nainen, joka yritti hyötyä juuri saamistaan laillisista oikeuksista ryhtymällä uran rakentamiseen palkkatöissä, joutui tekemään kolme uudenlaista uhrausta.
1) Hänen täytyi hyväksyä olevansa outolintu, joka saattoi tilanteesta riippuen tarkoittaa uteliaisuuden, naurunalaisuuden, väheksymisen tai joskus vihan kohteena olemista – eikä vain vieraiden taholta (kuten juutalaisvastaisuudessa) vaan oman yhteisön ja jopa perheen toimesta.
2) Hänen täytyi kohdata todellisuus, jossa uran tekeminen automaattisesti vähensi naimisiinmenon todennäköisyyttä tai lisäsi sen todennäköisyyttä, että avioliitto olisi kitkainen, jos hän jatkaisi uraansa.
3) Vaikka hän löytäisi itsensä hyvästä avioliitosta, hänen täytyi kohdata toinen todellisuus: uran edistäminen täydellä teholla on ristiriidassa täysipäiväisen äitiyden kanssa. Käytännössä keskittyminen uran rakentamiseen usein tarkoitti äitiyden sivuuttamista kokonaan.
Murrayn mukaan nämä uhraukset eivät siis kadonneet, vaikka lailliset esteet hävisivätkin. ”Työnantajat edelleen suosivat miehiä, maksoivat heille enemmän ja ylensivät korkeammalle. Miehet ryhmänä edelleen tunsivat olonsa uhatuiksi siitä älykkyydestä ja itsenäisyydestä, jota heidän vaimoiksi ajattelemillaan naisilla oli.”
Murray jatkaa toisenlaisilla syillä: ”Poikkeuksia löytyy, mutta yleissääntönä raskauden ja synnytyksen kokemukset näyttävät olevan syvällisemmin elämää muuttavia kokemuksia naiselle kuin isäksi tuleminen on miehelle. Synnytys on niin lähellä ihmisen perustarvetta hankkia merkitys elämälleen, että on väitetty, että lopulta ei ole kyse siitä, että äitiys niinkään estäisi naisia tekemästä suuria tekoja kuin että miesten kykenemättömyys synnyttämiseen pakottaa heidät etsimään jotakin sen tilalle.”
Murrayn mukaan myös äitiys sellaisenaan pienensi naisten mahdollisuuksia tieteellisiin ja taiteellisiin suursaavutuksiin. ”Ongelmaa ei voida ratkaista paremmilla lastenhoitojärjestelmillä. On väitetty, että vanhemmuuteen liittyvät tunteelliset ’häiriötekijät’ vain ovat paljon suurempia useimmille naisille kuin useimmille miehille. Miten tasaisesti lastenhuollon fyysinen taakka jaetaankin, nainen todennäköisesti viettää miestä enemmän loppuajastaan lapsen tarpeita ajatellen.”
Mutta miksi tilanne on universaalisti samanlainen? Naisten osuus suurista saavutuksista - niistä, jotka päätyisivät ihmiskunnan ansioluetteloon - on pieni kaikissa tunnetuissa kulttuureissa. Murray kirjoittaa: ”Jos sosiaalisen konstruktionismin avulla pyritään selittämään sitä, miksi ihmisyhteisöt universaalisti ovat rakentuneet näiden rooleissa ja saavutuksissa havaittujen sukupuolierojen mukaan, tarvitaan monimutkaisia argumentteja. Biologian käyttäminen selityksissä vaatii yksinkertaisia perusteluita. Parsimonia (=tieteellinen periaate, jonka mukaan selityksen ei ilman syytä tule olla monimutkaisempi) ehdottaa, että ainakin osan selityksestä tulee sisältää biologisia eroja, jotka antavat miehille edun näiden roolien hankkimisessa. Monien näiden erojen väitetään asettuvan sukupuolten aggressiivisuuserojen, laajasti määriteltynä, ympärille. ...Miehet ovat niitä, jotka menevät äärimmäisyyksiin, kilpailevat armottomasti ja millä tahansa alalla, jonne he hakeutuvat, ovat sekä huonoimpia että parhaimpia. Sana testosteroni tulee mieleen selittävänä tekijänä”.
Murray ei siis pyri selittämään tieteen ja taiteen suursaavutusten sukupuolijakoa lopullisesti. Hän vain antaa joukon perusteluita ja esimerkkejä, joiden avoin ja järkiperäinen tutkimus olisi tärkeä apulainen päätettäessä tulevia tavoitteita ja keinoja niihin pääsemiseksi. (Kirjassa on myös paljon perusteluita sille, miksi kyse ei voi olla tilastoharhasta tai naisten syrjimisestä suursaavutuksia listattaessa. Esimerkiksi jokaista naista, joka oli lähellä tulla valituksi merkittävien fyysikoiden listaan, kohtaan oli kymmeniä miehiä, jotka olivat vähintään yhtä lähellä listaan pääsyä. Ks. valintaperusteista täältä.)
Nykytilanteesta kannattaa huomata, miten jopa maallistuneiden demokratioiden vaurastuminen selittyy osittain sillä, että niissä on sukupuoleen katsomatta alettu suhtautua reilummin yksilöllisten taipumusten toteuttamiseen.
