perjantai 25. marraskuuta 2011

Inho on olennainen osa lisääntymispsykologiaa, osa 2

Kaikki pitkään seurustelleet pariskunnat tietävät, että seksuaalinen intohimo ja korkea yhdyntätiheys eivät jatku muutamaa kuukautta tai vuotta pitempään. Saman vartalon katseleminen ja rakasteleminen vuodesta toiseen poistaa kumppaneilta sen halukkuuden ja himon, jota molemmat alussa tunsivat. Jopa fyysisesti kaikkein viehättävimmät pariskunnat voivat pitkästyä toisiinsa ja hakeutua uusiin suhteisiin. Edvard Westermarckin maineikkaassa Avioliiton historia –kirjassa (1932) tehdään vastaavanlainen huomio: ”Jokapäiväisen yhdyselämän ainainen yksitoikkoisuus tuudittaa rakkauden uneen, vaimentaa sen kiihkeyden ja synnyttää joskus salattua tahi julkista vihollisuuttakin aviopuolisoiden kesken. Tätä vihollisuutta havaitaan useimmiten sellaisissa avioliitoissa, jotka on solmittu rakkaudesta.”

Mutta miksi parisuhteen osapuolet niin usein kyllästyvät toisiinsa? Ja miksi uutuuden etsiminen vain johtaa noidankehään, joka lisää suhteeseen sisältyvää harmia ja tyytymättömyyttä? Osaselitys voi olla siinä, että osa ihmisen taipumuksista sopii huonosti yksiavioisuuteen. Meissä on taipumus sekä kyllästymiseen ja uutuudenviehätykseen että jonkinlaiseen turvallisuudentarpeeseen. Kun tämänkaltaisten tunteiden evoluutiolle haetaan selitystä, on tarkasteltava niistä koituneita lisääntymisetuja. Tässä yhteydessä on aiheellista pohtia, ovatko miehet tai naiset saaneet joissakin olosuhteissa kelpoisuusetua siitä, että himo on muuttunut kyllästymiseksi tai jopa inhoksi.

Otetaan esimerkiksi parisuhde, joka on jatkunut muutaman vuoden ilman jälkeläisten syntymistä. Ihmisen evoluutioympäristössä, jossa ei ollut ehkäisyä, tämä on käytännössä tarkoittanut, että toinen puolisoista on hedelmätön. Niinpä hedelmällinen osapuoli – olipa hän kumpi tahansa – on hukannut lisääntymispotentiaalinsa, mikäli hän on pysynyt sitoutuneena ja uskollisena. On varmaa, että kukaan meistä ei ole tällaisen yksilön jälkeläinen.

Tämä itsestäänselvyys ei kuitenkaan vielä takaa sitä, että luonnonvalinta olisi päässyt suosimaan kyllästymistä (ja inhoa) lapsettomissa parisuhteissa. Mutta jos näin on tapahtunut, voidaan olettaa, että moni toisilleen täysin sopiva pari ”kasvaa eri suuntiin” lähinnä sen takia, että he käyttävät ehkäisyä. Ratkaisevaa tässä skenaariossa on se, minkä verran ihmisen evoluutioympäristössä esiintyi hedelmättömyyttä. Mikäli hedelmättömyys oli yleistä, tällöin kyllästymisen ja inhonkin tunteet olisi helppoa ymmärtää. Luonnonvalinta joka tapauksessa suosii – jos sillä on tilaisuuksia – niitä yksilöitä, jotka tunnistavat olosuhteet, joissa vanhan suhteen purkaminen hyödyttää hänen geenejään.

Kyllästymisessä ja inhossa ei tietysti tarvitse olla kyse lapsettomuudesta. Myös lapsia saaneet parit ennen pitkää kyllästyvät toisiinsa, vaikka tutkimusten mukaan lapsilla onkin taipumus pitää vanhempia pitempään yhdessä. Evoluutioteorian perusteella voidaan olettaa, että monesti tällöin on kyse siitä, että kumppanin asema pariutumismarkkinoilla suhteessa yksilön omaan asemaan on jollakin tavalla muuttunut. Tällöin pitkäaikainen kiintymys ja uskollisuus eivät kenties ole olleet geenien kannalta parhaita mahdollisia strategioita.

Sukupuolten väliset erot seksihaluissa lienevät myös universaali ilmiö pitkäaikaisissa suhteissa – niiden suuntaa vain on vaikea ennustaa. Varsinkin kun on kyse vanhoista ihmisistä, evoluution perusteella tehdyt ennusteet saattavat mennä kaikkein pahiten pieleen. Vanhuksiin kohdistuvat valintapaineethan eivät ole enää yhtä voimakkaita kuin nuorilla yksilöillä.

Eräs biologinen tekijä seksuaalisiin haluihin liittyvien konfliktien taustalla saattaa olla optimaalinen perhekoko. Evoluutioympäristössä tilanne on luultavimmin ollut se, että naisen geenien kannalta optimikoko perheelle on ollut pienempi kuin miehen geenien kannalta. Naiset kun riskeeraavat synnytyksissä enemmän. Miehet eivät myöskään voi olla täysin varmoja isyydestään. Heidän näkökulmastaan harvat yhdyntäkerrat tarkoittivat suurempaa todennäköisyyttä sille, että nainen tuli raskaaksi jollekin toiselle miehelle. Mies voi lisätä todennäköisyyttä, että ainakin osa jälkeläisistä on hänen omiaan, sekä harrastamalla seksiä useammin että vahtimalla naista mahdollisimman hyvin – toki myös hyvällä kohtelulla on saattanut olla tällaisia vaikutuksia.