Helsingin Sanomissa oli tiistaina 22.5.2012 artikkeli ”Ilme
on kulttuurista kiinni”. Jutun alku antaa ymmärtää, että uusi tutkimus olisi kumonnut olettamuksen, että
ihmiset kaikkialla maailmassa ilmaisevat iloaan hymyllä. HS viittaa PNAS-lehden
tuoreeseen artikkeliin, jossa 15 länsimaalaista ja 15 itäaasialaista
emigranttia tarkasteli tietokoneella animoituja kasvokuvia.
Nähdäkseni jutun saama huomio maailman medioissa on
liioiteltua. Koehenkilöiden määrä on ensinnäkin liian pieni, jotta siitä
voitaisiin tehdä kokonaista kulttuuria koskevia yleistyksiä. Lisäksi molempien
kulttuurien edustajat pystyivät pienin variaatioin tunnistamaan/erottamaan inhimilliset
kuusi perustunnetta, jopa tietokonegraafisesti luoduista kasvoista. HS:n kumoamisuutisenkin lomassa todetaan,
”että länsimaalaiset ja itäaasialaiset tulkitsevat ilon ja surun ilmeet samalla
tavalla”. Otsikko olisi siis voinut olla kutakuinkin päinvastainen.
Kulttuurien välillä on luonnollisesti eroja siinä, minkä
verran ja millä tavalla missäkin tilanteessa on soveliasta osoittaa tunteita
(tai tarkastella muiden tunteita). Tämä on kuitenkin eri asia kuin väite siitä,
että tunnetilat tai niihin liittyvät ilmeet olisivat vain kullekin kulttuurille
ominaisia keksintöjä. Esimerkiksi sokeat lapset hymyilevät kaikkialla,
vaikkeivät ole koskaan nähneet hymyilevää ihmistä.
HS:n jutun toinen ongelma on siinä, että se tekee turhia
kahtiajakoja, sekä biologian ja kulttuurin että ilmeiden universaaliuden ja
ilmeiden viestimistarkoituksen välille:
Tutkijat selittävät kulttuurieroja sillä, että ilmeiden tehtävä on muovautunut biologisesta kulttuuriseksi. Esimerkiksi pelon ja ilon ilmeiden tehtävä ihmislajin kehityksessä oli alun perin sopeutuminen: ne palvelivat ihmisten säilymistä luonnonvalinnassa. Ilmeet olivat tuolloin yleismaailmallisia ja meihin sisäänrakennettuja. Ihmislajin myöhemmässä kehityksessä kasvojen ilmeet ovat kehittyneet palvelemaan ensisijaisesti tunteiden viestimistä ihmisten vuorovaikutuksessa.
Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten välinen vuorovaikutus
olisi jotenkin biologisesta sopeutumisesta erkaantunut, tyystin kulttuurinen
ilmiö. Biologia on kuitenkin kaikkea elollista, myös ihmiskulttuureja koskeva
tiede. Tämä on yksi syy, miksi ei ole mielekästä sanoa, että ilmeiden tehtävä
olisi muuttunut biologisesta kulttuuriseksi. Kulttuuri ei mitenkään voikaan
olla biologiasta täysin erillinen. (Käsittelen aihetta pitkästi uudessa Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Hesarin juttu antaa myös ymmärtää, että ilmeet auttoivat
eloonjäämistä ja/tai lisääntymistä vain joskus muinaisuudessa. Sitä ei
kuitenkaan kerrota, miten tämä tapahtui eli millä tavoin ilmeet tuolloin
auttoivat sopeutumisessa – elleivät juuri tunteiden viestittämisen kautta.
Onkin ilmeistä, että luonnonvalinta on aina vaikuttanut ja yhä vaikuttaa
tunteiden viestimiseen ja ylipäätään kaikenlaiseen ihmisten väliseen
vuorovaikutukseen. Harvaan asiaan itse asiassa kohdistuu yhtä merkittäviä
valintapaineita.
Tiedeuutisissa ja niiden otsikoinnissa luonnollisesti
tehdään pitkälle meneviä ja joskus varomattomia päätelmiä – etenkin jos tulokset
vihjaavat, että evoluutioteoriasta johdettavat ennusteet tai evolutiivisen
ihmistutkimuksen tulokset eivät olisikaan päteviä. Tämä ei tietenkään ole vain
kielteinen seikka: yritykset kumota teoria ovat parhaita (tai oikeastaan
ainoita) tapoja testata teorian pätevyyttä. Siksi evoluutiopsykologiset olettamukset
ja havainnot tunteiden (ja suurelta osin ilmeidenkin) universaaliudesta ovat edelleen vankalla pohjalla.
(Rakkauden evoluutio -teoksessa esitetään lajihistoriaan
perustuvia selityksiä mm. seuraaville lisääntymistä palveleville tunteille:
rakkaus, mustasukkaisuus, seksuaalinen inho ja seksuaalinen häveliäisyys.
Ihmisluontoa etsimässä –kirjassa taas selitetään mm. moraalitunteita, esim.
katumus, kiitollisuus, syyllisyys, anteeksianto ja moraalinen aggressio.)
