Teoria torjutuista traumoista

Psykologia ja psykiatria ovat paikoin olleet immuuneja niille yhteiskunnallisille voimille, jotka ovat oikaisseet muihin tieteisiin ja muualle yhteiskuntaan pesiytyneitä virhekäsityksiä. Freudilainen traumateoria ja siihen liittyvä ajatus muistojen torjunnasta (repressiosta) toimii tästä oivana esimerkkinä. Vaikka freudilaisilla traumateorioilla ei ennen 1980-lukua ollut sijaa muistin psykologiaa käsittelevissä tieteellisissä kirjoissa, 1990-luvun taitteessa maailmalla julkisuuteen nousi lukuisia tapauksia, jossa psykoterapiapotilaat väittivät terapian avulla palauttaneensa mieleen lapsuudessa tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön. Näille kohua herättäneille tapauksille on olemassa ainakin kaksi kilpailevaa selitystä: 1) freudilaiset torjutut muistot ja 2) terapeuttinen suggestio. Aloitetaan torjuttujen muistojen hypoteesista.

Arkikokemusten mukaan torjuntahypoteesi vaikuttaa epäjohdonmukaiselta. Ihmiset muistavat tarkkoja yksityiskohtia vuosikymmenten takaisista tapahtumista, esimerkiksi keskitysleireiltä tai erilaisista luonnonkatastrofeista, olivatpa muistot kuinka tuskallisia tahansa. Varsinkin viimeaikaiset traumat ovat läpitunkevia ja ne muistetaan elävästi. Minkäänlaista muistinmenetystä harvoin – jos koskaan – tapahtuu ilman aivovauriota, muutoin tiedotonta tilaa, alkoholia tai huumeita. Ja näissäkään tapauksissa muistojen torjunta ei ole vastuussa muistinmenetyksestä; todennäköisemmin asiat eivät tallentuneet muistiin alun perinkään.

Teoreettisesti ajateltuna freudilainen traumateoria on kenties vielä epätodennäköisempi. Germund Hesslow kysyy: ”Miksi evoluutio olisi varustanut meidät mekanismilla, joka saa meidät unohtamaan traumaattisia tapahtumia, jotka ovat eloonjäämisen kannalta tärkeitä? Luulisi evoluution suosivan niitä, jotka ovat hyviä muistamaan sekä hyväksikäytön että sen tekijän.” Periaatteessa muistojen torjumisen tehtävä voisi toki olla traumaattisesta kokemuksesta koituvan tuskan ja ahdistuksen vähentäminen. Tämä ei kuitenkaan vaikuta järkeenkäyvältä, sillä luonnonvalinta mittaa vain eloonjäämistä ja lisääntymistä, eikä se juurikaan välitä siitä, mikä yksilöstä tuntuu kivalta. Ahdistus lieneekin traumaattisten muistojen koko pointti. Sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita ja henkilöitä.

Yleisemmin muistin tehtävästä voidaan todeta, että luonnonvalinta antoi kaikille ”korkeammille” eliöille jonkinlaisen kyvyn painaa mieleen menneitä asioita ja sen perusteella ohjata omaa käyttäytymistä. Unohtamisen taas voidaan sanoa estävän aivoja kuormittumasta tarpeettomalla tiedolla. Hesslow jatkaa: ”Ajatus siitä, että luonto antaisi meille hälytyssignaalin (muiston herättämä ahdistus) ja sitten laittaisi hälytykselle hiljentimen (torjunta, repressio), jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on yksinkertaisesti epäjohdonmukainen”.

Freudilainen torjuntateoria on vieläkin pahempi. Vaikka vaimentimen sanotaan suojaavan meitä, se pitää kuitenkin terapian avulla poistaa. Toisin sanoen, vaikka traumaattisten muistojen ahdistus on niin suuri, että luonto tuotti suojamekanismin, terapeutti ei silti näe ongelmia tämän suojan tuhoamisessa. Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta teoriasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta ovat vaarallisia (ks. Tammisalo 2007: Tavataan ensi viikolla). Terapeutin tulonlähde on taattu.

Kolmas syy hylätä freudilainen torjuntateoria on puhtaasti empiirinen: sen tueksi ei ole todisteita. David S. Holmesin mukaan yli 60 vuotta jatkunut eri näkökulmista tehty tarkkaavainen tutkimus ei ole tuottanut ensimmäistäkään kontrolloitua todistetta, joka tukisi freudilaista torjuntakäsitettä. Asiaa selvittänyt brittiläisen Royal College of Psychiatryn tutkijaryhmä teki samanlaisen johtopäätöksen: ”vakavasti traumaattisista, torjutuista ja sittemmin muistiin palautuneista tapahtumista ei ole todisteita”. Myös Richard J. McNallyn teos Remembering Trauma on samoilla linjoilla.

Vuonna 2006 julkaistiin puolestaan Harrison Popen tutkimusryhmän artikkeli, joka käsitteli aihetta historiallisen aineiston perusteella. Mikäli traumaattisten tapahtumien torjunta olisi luonnollinen psykologinen ilmiö ja aivojen synnynnäinen taipumus, kuten osa freudilaisista väittää, voidaan olettaa, että siitä olisi kirjallisia merkintöjä – fiktiivisiä tai todellisia – jo ennen 1800-lukua. Tutkijat jopa lupasivat mittavan palkinnon, jos joku löytäisi tämänkaltaisen kirjallisen dokumentin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, ei millään kielellä eikä miltään aikakaudelta.

Pope kollegoineen käy läpi vaihtoehdot löydösten puutteen takana. Yksi mahdollisuus on, että trauman torjuntaa tapahtui jo ennen 1800-lukua, mutta sitä ei joko kuvattu kirjallisesti tai sitten tutkijat vain epäonnistuivat etsinnässään. Molemmat vaihtoehdot ovat epätodennäköisiä. Isovanhempamme esimerkiksi osasivat kuvailla osuvasti sekä traumaattisia tapahtumia että muistinmenetystä; miksi he eivät olisi kirjoittaneet siitä, että joku ei muista traumaansa? Lisäksi tutkimusryhmä kohdisti hakunsa niin laajalle kuin mahdollista, esimerkiksi kymmenille kirjallisuustiedettä, psykologiaa ja antropologiaa koskeville Internet-sivustoille ja keskustelupalstoille, myös saksaksi ja ranskaksi. Jos torjuntaa oli kuvattu ennen 1800-lukua, sen olisi pitänyt löytyä.

Toinen mahdollisuus on, että trauman torjunta on synnynnäinen taipumus, mutta että ihmiset ”oppivat” käyttämään sitä vasta 1800-luvulla. Eihän bulimiakaan vaivannut teinityttöjä vielä 200 vuotta sitten. Bulimia-vertaus ei kuitenkaan toimi, sillä vaikka kyseessä on patologia, se on tiedostettua ja jossakin mielessä vapaaehtoista. Torjunnan taas sanotaan olevan spontaania ja tiedostamatonta. Vertailun vuoksi kannattaa mainita, että sellaisia ”luonnollisia” nykyihmistä vaivaavia ilmiöitä kuin masennus, ahdistus ja dementia löytyy kaikista kulttuureista läpi historian (toki vaihtelevassa määrin, riippuen monista ympäristötekijöistä).

Jäljelle jää vaihtoehto, että torjunta ei ole synnynnäinen kyky vaan 1800-luvun jälkeisen länsimaisen kulttuurin keksintö, pseudoneurologinen oireyhtymä. Kallistun tämän hypoteesin suuntaan. Freudin spekulaatioiden lisäksi torjunnan leviämiseen on epäilemättä vaikuttanut sen sopivuus draamallisiin juonenkäänteisiin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa.

Joissakin tutkimusraporteissa kuitenkin väitetään, että osa seksuaalisesti hyväksikäytetyistä lapsista ei ole kyennyt muistamaan tapahtumaa ennen terapiaa. Mistä näissä tapauksissa on kyse? Hesslow’n mukaan kyseisiä tutkimuksia vaivaa jokin tai jotkin seuraavista ratkaisevista puutteista:

1) Tutkimuksissa ei ole eritelty, onko kyse siitä, että lapsi ei yritä tai halua muistella hyväksikäyttöä vai siitä, että lapsi on aidosti kyvytön muistamaan.

2) Tutkimuksissa kohteet ovat olleet alle viiden vanhoja. Muistinvarainen kuvaileminen on sen ikäisenä varsin kehittymätöntä.

3) Monet hyväksikäyttötapaukset, esimerkiksi sukupuolielinten paljastamiset, eivät välttämättä ole olleet lainkaan traumaattisia, joten ne ovat helposti saattaneet unohtua.

4) Monet hyväksikäytön uhrit myös kieltävät tapaukset, eivät siksi etteivät he muistaisi niitä, vaan siksi että heistä on tuskallista puhua niistä.

Lisäksi on mahdollista, että yksilö virheellisesti kuvittelee, että hän ei aiemmin muistanut traumaattista tapahtumaa, vaikka todellisuudessa hän on saattanut puhuakin siitä muiden kanssa. Samoin monilla yksilöillä saattaa olla taipumus liioitella menneiden tapahtumien traumaattisuutta.

Entä mitä pitäisi ajatella tutkimuksesta, jonka mukaan 4–7-vuotiaat pikkulapset monesti ”kieltäytyvät” näkemästä tai käsittelemästä epämiellyttäviä asioita katsomissaan kuvissa? Tällöin kyse ei selvästikään ole traumojen torjunnasta, vaan jonkinlaisesta välittömästä selviytymisstrategiasta, kenties lasten haluttomuudesta käsitellä asioita, jotka eivät heille kuulu.

Toisaalta on mahdollista, että muistot traumaattisista tapahtumista tallentuisivat eri mekanismilla kuin muistot ”tavallisista” tapahtumista. Traumaattisiin kokemuksiin liittyvät hormonaaliset muutokset saattavat esimerkiksi vaikuttaa niin sanotun deklaratiivisen, sanallisesti ilmaistavan muistin toimintaan. Tämä taas saattaisi tarkoittaa traumamuistojen tallentumista lähinnä ei-deklaratiiviseen eli implisiittiseen muotoon, jolloin muistikuvista tulisi kenties pätkittäisempiä. Tällaisten tunnepitoisten tai tunnepohjaisten muistikuvien avulla yksilö sitten onnistuisi välttämään vaaratilanteita entistä tehokkaammin. Jälleen on kuitenkin huomattava, että edellä mainittu mahdollinen erityispiirre ei vielä tue freudilaista käsitystä torjunnasta – varsinkaan jos traumamuisto auttaa yksilöä välttämään tulevia traumoja. Tällöinhän kyse saattaisi hyvin olla yksilölle hyödyllisestä biologisesta sopeutumasta. (Freudin tuotannosta voidaan toki löytää erilaisia versioita hänen ajatuksistaan, toisinaan hän esimerkiksi piti torjuntaa tietoisena toimintana.)

Jos traumaattisten muistojen torjuntaa ei tapahdu, mikä sitten voi selittää yllättävien muistojen ilmenemisen terapiassa? Tieteellisiä havaintoja ihmisen muistin häilyvyydestä on runsain mitoin. Muistikokeissa on muun muassa havaittu, että joidenkin yksityiskohtien mieleenpalauttaminen vaikkapa asianajajan tai terapeutin pyynnöstä, tekee vaikeammaksi muiden asiaan liittyvien seikkojen muistamisen. Monilla on myös kokemuksia siitä, että kun kaksi henkilöä muistelee samaa tapahtumaa, muistinvaraiset kuvaukset ovat hyvin erilaisia. Samoin muun muassa kroonisen kivun on osoitettu haittaavan muistin toimintaa. Merkittävämpää torjuntakysymyksen kannalta on kuitenkin se, että oikeanlaisen suggestion avulla ihmisiin on suhteellisen helppoa istuttaa niin sanottuja valemuistoja, varsinkin jos yksilö on sopivan kiihtyneessä mielentilassa. Erityisen suggestioherkkiä ovat erään tuoreen tutkimuksen mukaan hyvällä tuulella olevat intuitiiviset ihmiset. Myös ihmisiin, jotka uskovat paranormaaleihin ilmiöihin, näyttää olevan helpompi istuttaa valemuistoja. On oletettavaa, että vääriä muistoja voi syntyä myös, mikäli aivot toisinaan käsittelisivät muistoja fantasioista samalla tavalla kuin oikeiden tapahtumien muistoja.

Ihmisten väliset erot saattavat ”torjunnan” suhteen olla merkittäviä. Toisinaan puhutaan jopa repressoivista persoonallisuustyypeistä. Tällaiset ihmiset sanovat esimerkiksi olevansa rauhallisia ja tyyniä, vaikka heidän fysiologiset reaktionsa kertovatkin heillä olevan voimakkaita stressireaktioita. Niin tai näin, se mahdollisuus tulee pitää mielessä, että joillakin yksilöillä on poikkeuksellisen voimakas taipumus tai painavia syitä sulkea muististaan epämiellyttäviä asioita. Freudilaisella torjuntateorialla ei kuitenkaan ole näiden ilmiöiden tutkimiselle uutta annettavaa. On vaikeaa arvioida kaikkea sitä yksilöille, perheille ja yhteiskunnalle koitunutta taloudellista vahinkoa, jota freudilaiseen traumateoriaan nojaavat terapiat ovat mahdollisesti aiheuttaneet. Inhimillisesti katsoen suurempi haitta lienee se, että ihmissuhteet ja perheet ovat kärsineet aiheettomista hyväksikäyttöepäilyistä.