Käsitykseni masennuslääkkeiden hoitotehosta ovat luultavasti
olleet liian positiivisia. Masennuslääkkeet näyttävät nimittäin lievästi
masentuneilla toimivan kutakuinkin yhtä hyvin kuin plasebo (eli tehoaineita
sisältämätön lumelääke). Vakavasti masentuneiden kohdalla tilanne on
toisenlainen, mutta ei kovin selkeä sekään. Irving Kirsch kirjoittaa PLOS
Medicine -lehdessä:
Masennuslääkkeen ja plasebon väliset vaikuttavuuserot lisääntyvät, mitä vakavammasta masennuksesta on kyse. Mutta vakavasti masentuneidenkin kohdalla ero on pieni. Masennuksen vakavuuden ja lääkkeen vaikuttavuuden suhde johtuu siitä, että vakavasti masentuneet reagoivat plaseboon vähemmän, ei niinkään siitä, että he reagoisivat voimakkaammin lääkehoitoon. (Suomennettu omin sanoin)
Masennuslääkkeiden hyvä maine perustuneekin osittain
julkaisuvinoumaan: hyvistä hoitotuloksista kertovia tutkimuksia on julkaistu
enemmän.
Entä mikä on tehokkain terapiamuoto masentuneelle? Sekä
Yhdysvalloissa että Suomessa kognitiivisen käyttäytymisterapian tulokset ovat
viime vuosina saaneet paljon myönteistä huomiota. Tuoreen meta-analyysin mukaan
sillä, mitä terapiamuotoa potilas saa, ei käytännössä kuitenkaan ole merkitystä
– ainakaan lievässä masennuksessa (ks. myös Tavataan ensi viikolla –kirjani).
Aihetta tutkinut Bruce Wampold toteaa, että jotta hoito toimisi, potilaan on
vain uskottava hoitoon tai sitten hänet on johdateltava uskomaan siihen.
(Yllättäen sama näyttää pätevän lääkkeisiin. Skeptic 2/2012 –lehti kirjoittaa, että 90 prosenttia niistä
masentuneista, jotka olettivat lääkkeen olevan hyvin tehokas, saivat
positiivisia hoitotuloksia. Sen sijaan niistä, jotka olettivat lääkkeen olevan
melko tehotonta, vain 33 prosenttia sai positiivisia tuloksia.)
Tiedetään myös, että lievästi masentuneet ”sortuvat”
tavallista enemmän kriittiseen ajatteluun. Joskus tässä yhteydessä puhutaan
depressiivisestä realismista. (Käsittelen aihetta pidemmin Ihmisluontoa etsimässä –kirjani itsepetosta koskevassa osiossa.) Tämä kriittisempi ja
joissakin tapauksissa realistisempi arvio olosuhteista tekee masennuksen hoidon
ongelmalliseksi: skeptisyys saattaa tehdä ihmisen vastustuskykyiseksi
hoidoille, jotka muilla ihmisillä toimivat hyvin. Hoidon tehokkuutta koskevasta
epäilystä saattaa näin tulla itseään toteuttava ennuste.
Miten ratkaista ongelma? Uskontopsykologian isänä tunnettu
William James (1842–1910) ei sietänyt turhanaikaista positiivista ajattelua,
mutta hän tunnisti kriittisyytensä ja pessimisminsä kyvyn tuhota hänet. Niinpä
hän päätyi uskomaan uskomiseen. Yksilö ei tietenkään voi valita uskovansa mihin
tahansa, mutta jokaisen kokemusmaailmassa on silti seikkoja, joihin voi päättää
uskoa. Esimerkiksi usko, että itsellä on merkittävää tarjottavaa maailmalle,
saattaa estää masentunutta sortumasta itsemurhaan. James kirjoittaa: ”Elämä on rakentuva
tekemiselle, kärsimiselle ja luomiselle” (ks. aiheesta lisää: Skeptic 2/2012).
