Ihmisluonto –kirjassani käytin joitakin kymmeniä sivuja
perustellakseni, miksi ryhmävalinta on näennäisestä houkuttelevuudestaan huolimatta epäpätevä teoria selittämään
ihmislajin yhteistyötaipumuksia, avuliaisuutta tai moraalitunteita – tai itse
asiassa mitään ihmiselle tyypillistä piirrettä. Esittelin pitkästi mm.
kamikaze-ilmiötä, jossa yksilö näyttää pyyteettömästi uhrautuvan ryhmänsä
hyväksi. Luin juuri Steven Pinkerin kirjoituksen ryhmävalinnasta jossa hän tulee kanssani samoihin johtopäätöksiin. Kuten Pinkerkin
vakuuttavasti perustelee, kamikazen tapaiset ilmiötkään eivät todista ryhmävalinnan
voimasta ihmisen evoluutioympäristössä.
Näin Pinker kirjoituksensa loppusanoissa:
The idea of Group Selection has a superficial appeal because humans are indisputably adapted to group living and because some groups are indisputably larger, longer-lived, and more influential than others. This makes it easy to conclude that properties of human groups, or properties of the human mind, have been shaped by a process that is akin to natural selection acting on genes. Despite this allure, I have argued that the concept of Group Selection has no useful role to play in psychology or social science. It refers to too many things, most of which are not alternatives to the theory of gene-level selection but loose allusions to the importance of groups in human evolution.
Ryhmässä elämisellä on siis itsestään selvä merkitys lajimme evoluutiossa, mutta sitä ei ole mielekästä kuvata ryhmävalintatermein. On esimerkiksi virheellistä kutsua jotakin ilmiötä ryhmävalinnaksi, jos siihen ei säännöllisesti kuulu ryhmien välisiä eroja siinä, miten tehokkaasti ne kopioituvat. Se, että jokin ryhmä on pitkäikäinen tai vain kasvaa muita enemmän, ei toisin sanoen ole valintaa ryhmien välillä. Luonnonvalinnan ja sopeutumien taustalla vaikuttavat tekijät (kopioituminen, mutaatiot, lisääntymiserot ja sukupolvien ajan kestävä seulonta) eivät ole ihmisryhmien tasolta löytyviä ilmiöitä. Pinker jatkaa:
And when the concept is made more precise, it is torn by a dilemma. If it is meant to explain the cultural traits of successful groups, it adds nothing to conventional history and makes no precise use of the actual mechanism of natural selection. But if it is meant to explain the psychology of individuals, particularly an inclination for unconditional self-sacrifice to benefit a group of nonrelatives, it is dubious both in theory (since it is hard to see how it could evolve given the built-in advantage of protecting the self and one's kin) and in practice (since there is no evidence that humans have such a trait).
Kulttuurinenkin ryhmävalinta kuivuu siis tarkoittamaan kutakuinkin samaa kuin ylipäätään historia. Ja yksilöpsykologian selittäjänä ryhmävalinta ontuu sekä teoriana että etenkin käytännössä (ks. Ihmisluonto –kirjan osiot vastavuoroisuudesta, moraalitunteista ja ystävänvalinnasta). Termin uusi tuleminen onkin lähinnä tuonut turhaa sekaannusta sosiaalisuuden tutkijoiden sanastoon. Pinker päättää kirjoituksensa seuraavasti:
None of this prevents us from seeking to understand the evolution of social and moral intuitions, nor the dynamics of populations and networks which turn individual psychology into large-scale societal and historical phenomena. It's just that the notion of "group selection" is far more likely to confuse than to enlighten—especially as we try to understand the ideas and institutions that human cognition has devised to make up for the shortcomings of our evolved adaptations to group living.
Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea myös Pinkerin vastaus saamiinsa kommentteihin. Siinä hän mm. perustelee, miksi ryhmävalinnan kannattajien matemaattiset mallinnukset tai taloustieteelliset rahanjakokokeetkaan eivät todista ryhmävalinnan puolesta. Lisäksi kannattaa lukea, mitä esim. Dawkins, Dennett ja Tooby kirjoittavat vastauksissaan. Tooby mm. luettelee seikkoja, joissa ryhmävalinnan kannattajat ovat yksimielisiä ”perinteisen” geenivalintanäkemyksen kanssa; tämä geenivalinnan hyväksyminen harvoin tulee heidän kirjoituksissaan esiin. Kaikkein ensimmäiseksi suosittelen kuitenkin Dawkinsin Geenin itsekkyys -teosta. Tuore, kokeelliseen tutkimukseen nojaava artikkeli PLOS-lehdestä on myös lukemisen arvoinen. Tiivistelmässä todetaan mm. seuraavasti:
These results are not consistent with the hypothesis that the psychology of punishment evolved to uphold group norms.
