Helsingin Sanomien toimittaja kyseli rohkeudesta ja sen
biologiasta, etenkin yksittäisten sankaritekojen suhteen. Tähän muokattu
vastaukseni on lähinnä hajanaista pohdiskelua.
Rohkeus on yksi ihmisluontoon kuuluvista
tunteista/käyttäytymisreaktioista, jossa samalla on paljon yksilöllistä
vaihtelua. On ilmeistä, että luonnonvalinta karsii uhkarohkeimpia rämäpäitä.
Emme ole sellaisten jälkeläisiä. Toisaalta valinta karsii monesti myös kaikkein
pelokkaimpia. Pelkureita on kenties ollut helpompi ollut käyttää hyväksi ja he
(osittain tästä syystä) tuskin myöskään ovat olleet halutuimpia
yhteistyökumppaneita. Valinta on saattanut karsia jopa pelkurin ystäviä.
Toisaalta ihmisyhteisöihin on aina mahtunut useampia
strategioita ja työnjakoa. Esimerkiksi hyökkääminen naapuriheimoon vaatii eri
ominaisuuksia kuin vaikkapa puutarhanhoito. Aremmillekin yksilöille on ollut
lokeronsa.
On perusteltua ajatella, että rohkeus on suurelta osin
häpeän pelkoa. (Sen ei tietenkään tarvitse olla tietoista.) Rohkeus on
halua antaa itsestä kuva hyödyllisenä yhteistyökumppanina, joka osaa pitää
puoliaan muita vastaan. Osittain se on myös pelkoa yhteisön langettamaa
rangaistusta kohtaan (jonka senkään ei tietysti tarvitse olla tietoista).
Yhteisön muut jäsenet kun ovat varmasti halunnet rankaista sellaista, joka
kovan paikan tullen ei pysykään yhteisessä rintamassa tai tee poikkeustilanteen
vaatimia suorituksia. Häpeän- ja rangaistuksenpelon lisäksi rohkeuden takana
lienee sen kyky nostaa yksilön statusta muiden silmissä. Ja status taas on
tuonut ainakin miehille - ja heidän kantamilleen "rohkeusgeeneille" - parempia lisääntymisnäkymiä.
Ihmisluonto-kirjani kamikaze-osiossa kirjoitin tilanteista,
joissa yksilöt ovat olleet hyvin rauhallisia varman kuoleman edessä. Kyseistä
ilmiötä on ymmärrettävästi tutkittu hyvin vähän, vaikka se tuleekin esiin
monenlaisissa yhteyksissä. Suomalaisten hävittäjälentäjien esimerkiksi
kerrotaan saavuttaneen rauhallisuuden tunteen, jopa taistelulennon aikana,
vaikka vastassa on ollut täysin ylivoimainen vihollinen (Karunki 1940). Ehkä
kuolemanvaara tekee osasta meistä harvinaisen selväjärkisiä ja kylmäpäisiä.
Helsingissä Tokoinrannassa miehen hukkumasta pelastanut Emma
Paju-Torvalds kertoo vastaavista tuntemuksista: ”Se oli joku ylitila, mihin
menin: en tuntenut kylmää tai pelkoa ollenkaan” (HS Nyt-liite 30/2011). Ehkä
jopa olemme lähinnä tällaisiin tuntemuksiin taipuvaisten yksilöiden
jälkeläisiä? Toisaalta pankkiryöstäjänä tunnettu Matti ”Volvo” Markkanen
kuvasi pelon puutettaan ja aistiensa herkistymistä vaaratilanteessa
jonkinlaiseksi vammaksi (HS 8.7.2011).
Rohkeutta korostavista esimerkeistä huolimatta on selvää,
että ainakin sotatarinoissa on iso annos propagandaa ja poseeraamista. Useinhan
veteraanit kertovat myös lamauttavasta kauhusta ja myöhemmin heränneistä
tunnontuskista tai kuolemanpelon tuomista painajaisista. Talvisotakokemuksia
tutkineen Ville Kivimäen mukaan suomalaiset kokivatkin sotimisen
tyypillisesti työtehtävänä, jotta siihen oli helpompi ottaa etäisyyttä.
”Tappaminen oli homma, joka piti hoitaa” (Seuri 2009).
Heimon puolustuksessa tarve rohkeudelle on joka tapauksessa
ollut suurimmillaan. Se on myös saattanut olla tärkein ympäristö, jossa
luonnonvalinta on suosinut rohkeuden takana olevia ominaisuuksia.
Evoluutiohistorian heimosodissa yksilön edut kun ovat luultavimmin olleet
suorassa yhteydessä ryhmän etuihin. Oma henki on ollut riippuvainen ryhmän
muiden yksilöiden hyvinvoinnista (ja muiden käsityksestä omasta rohkeudesta).
Tämä lienee tärkeimpiä selityksiä sodissa heräävälle rohkeudelle ja
solidaariselle uhrimielelle. Voitaneen jopa yleistää, että ihmisellä
valmius sotimiseen maan/heimon puolesta perustuu lähinnä ryhmän jäsenyydestä
koituneisiin omiin etuihin – joko suoraan statuksena tai rankaisun välttämisen
kautta tai sitten epäsuorasti sukulaisille koituneiden hyötyjen kautta. Kyse on
myös tunteellisista sopimuksista jakaa riskit tasan. Näiden ryhmäsopimusten
mukaan kaikilla oman ryhmän jäsenillä tulee olla samansuuntaiset mahdollisuudet
kaatua taistelussa.
Tasajakosopimusten ja ryhmäsolidaarisuuden hengessä olemme
samalla erittäin kiinnostuneita muiden osallistumisesta. Me myös hyväksymme
niiden rankaisemisen, jotka eivät pysy yhteisessä rintamassa. Esimerkiksi
ensimmäisestä maailmansodasta on lukuisia kertomuksia siitä, kuinka
joukkuetoverit olivat teloittamassa ryhmänsä sotilaskarkureita, kokien
teloituksen – toki upseerien määräämän – lähes velvollisuudekseen. (Jälleen
kerran on ilmeistä, että muiden vahtimisen ei tarvitse olla kovin tietoista.)
Michel de Montaigne kirjoittaa: ”Ken huomionsa muiden tarkkailuun tuossa
mellakassa suuntaa, hän ei ole itse siinä todella mukana, ja todistus, jonka
hän antaa toveriensa käyttäytymisestä, puhuu häntä itseään vastaan.” Kenties
tällaisista syistä armeijoissa ylläpidetään sotilaskuria valvovia sotapoliiseja
tai valvontaupseereita. Montaignen jatkohuomio kertoo juuri tästä vahtimisen
vaikeudesta ja toisaalta sen tärkeydestä: ”Syystä moititaan teeskentelyä
sodissa: sillä mikä ovelalle sen yksinkertaisempaa on kuin vaaroja väistellen
näytellä hurjapäätä, vaikkei hänen urheutensa ole vettä väkevämpi? On niin
monia keinoja välttää omakohtaista vaaraa, että tuhannesti voimme maailmaa
pettää ennen kuin pahaan paikkaan joudummekaan, ja silloinkin kun siinä
pyristelemme, osaamme kyllä pitää ilmeemme tiukkana ja puheemme vakaana, vaikka
sielu meissä vapisisi.”
