Tarjosin Luonnon tutkija
–lehdelle seuraavaa kirjoitusta. Päätoimittajan mukaan se ilmestyisi
toukokuun numerossa.
Tiede, vaistot ja moraali
Parissa viimeisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä olen käynyt perinnöllisyystieteilijä
Petter Portinin kanssa vuoropuhelua koskien ihmisellä tavattuja vaistoja.
Olemme väitelleet aiheen tiimoilta ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta
sitten. Tässä kirjoituksessa käyn läpi, mistä olemme samaa ja mistä eri mieltä.
Matkan varrella Portin on esittänyt minua koskevia (väärään osuneita)
poliittisia vihjailuja, mutta tässä ei puututa niihin.
Portinin kanta on, että ihmisellä ei vaistoja ole. Minusta
niitä on ihmisellä siinä missä muillakin eläimillä, ehkä jopa enemmän. Kyse on
tietenkin eroista määritelmissä. Mielestäni Wikipedian määritelmä on pätevä: ”Vaisto
tarkoittaa elävien olentojen (lajin) sisäänrakennettuja taipumuksia johonkin
eläinlajille ominaiseen ja yleiseen käyttäytymiseen.” Portin sen sijaan
määrittelee vaistot eläimen ”synnynnäiseksi kyvyksi tuottaa monimutkaisia ja
kaavamaisia käyttäytymistoimintoja ympäristöärsykkeisiin”. Hän myös esittää,
että määritelmässäni vaistoiksi voitaisiin lukea miltei mikä tahansa ihmisen
käyttäytymispiirre.
On ilmeistä, että me molemmat ymmärrämme vaistotermin
epämääräisyyden (olipa määritelmä kumpi hyvänsä). Esimerkiksi ilmaus synnynnäinen ei sellaisenaan vielä tarkoita mitään. Kysehän on
aina synnynnäisyyden asteista. Esimerkiksi suomen kielen oppiminen on vähemmän
synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen.
Sen sijaan olen eri mieltä, että määritelmäni johtaisi
siihen, että kaikkea ihmisen käyttäytymistä voitaisiin pitää vaistomaisena.
Missään päin maailmaa ei esimerkiksi syödä keittoa haarukalla tai heitetä
keihästä kevyt ja tylsä pää edellä. Nämä ovat järkeviä, eivät vaistomaisia
ratkaisuja. Ne vaativat vaistojen sijaan lähinnä jonkinlaista yleisälykkyyttä.
Ihmisen käyttäytymisessä on tällä tavoin lukematon määrä toimintoja, joita ei
millään mielekkäällä tavalla voida pitää vaistoina.
Yleisälykkyys ei silti riitä ihmisellekään. Aiemmassa
puheenvuorossani otin esille ihmisen kielivaiston. Yleisälykkäälle
oppimiskoneelle olisi esimerkiksi huomattavan vaikea oppia kieltä lapsen
normaalissa kasvuympäristössä, mikäli tässä koneessa ei jo valmiina olisi
erityisiä valmiuksia omaksua kielen rakenteita. Ihmislapsi sen sijaan omaksuu
kielen vaivattomasti. Tämä tapahtuu juuri synnynnäisten ja
vaistomaisten/vaistonkaltaisten valmiuksien takia. Lapsijoukko myös pystyy
kehittämään itselleen yhteisen, täysin toimivan ja rakenteiltaan tyypillisen
kielen silloinkin, kun aikuisten luoma ympäristö ei sellaista tarjoa (esim.
kuurojen lasten kehittämä viittomakieli maissa, joissa ei ennestään ollut
viittomakieltä).
Asian ydin on, että jos ihminen
olisi muista eläimistä poiketen jonkinlainen oppimiskone ilman evoluutiossa
kehittyneitä tunteita ja vaistoja, se olisi suurissa vaikeuksissa. Ilman
myötäsyntyisiä valmiuksia yleisoppija ei voisi tietää, mitä kaikkea sen pitäisi
ympäristöstään oppia.
Portinin mukaan keskeistä vaistotoiminnoissa on, että ne
ovat avainärsykkeiden laukaisemia vakioliikekaavoja, joissa oppimisen osuus on
vähäinen. Kuten todettua, olemme yksimielisiä määritelmän epämääräisyydestä.
Mikä esimerkiksi on vähäisen oppimisen
raja tai mitä ylipäätään on oppiminen, kun Portininkaan mukaan käyttäytymistä
ei voida selkeästi jakaa synnynnäiseen ja opittuun? Määritelmät on
keskusteltaessa toki pidettävä selkeinä mielessä, mutta niistä ei kannata
kiistellä. Ne eivät tuo uutta tietoa ihmisluonnosta. Erimielisyyksillemme
täytyykin olla muita kuin määritelmällisiä syitä. Portin jopa toteaa, että
”koko lähestymistapamme poikkeavat ratkaisevasti”. Mistä on kyse?
Pidän evoluution kuluessa kehittyneitä valmiuksia
moraaliseen käyttäytymiseen vaistonkaltaisina reaktioina. Portin ei tätä
hyväksy ja perustelee erimielisyyttään seuraavasti: ”se mielestäni viittaa
fiksoituneeseen käyttäytymiskaavaan, joka rajoittaa ihmisen toiminnan
vapautta”. Valitettavasti viimeisin keskustelumme katkaistiin tähän, sillä
vasta tässä lausunnossa aloimme päästä todellisten erimielisyyksien lähteille.
Portinin perustelu on vähintäänkin epämääräinen (mitä
tarkoittaa, että moraalivaisto ”viittaa” jonkinlaiseen käyttäytymiseen) ja
pahimmillaan se on tieteellisessä mielessä epäpätevä. Saattaa toki olla, että
näkemykseni moraalitunteista vaistonkaltaisina reaktioina ”viitatessaan” uhkaa
ihmisen vapautta, mutta se ei tietenkään saa olla peruste hylätä tätä
näkemystä. Tieteessä lähestymistapoja aivan kuten faktojakaan ei tule hylätä
niiden mahdollisten, tieteen ulkopuolisten vaikutusten perusteella.
Portin on aiemminkin esittänyt vastaavia näkemyksiä,
esimerkiksi Tieteessä tapahtuu 2/2007: ”Tiede
menetti viattomuutensa viimeistään natsi-Saksan keskitysleirien ihmiskokeiden
ja Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien myötä. Jokaisen tutkijan
velvollisuutena näyttää siis olevan totuuteen pyrkimisen lisäksi tiedostaa
tutkimukseensa liittyvä inhimillinen ja yhteiskunnallinen vastuu ja näin ollen
tieteen sidonnaisuus moniin arvoihin. Ellei hän näin tee tai kykene tekemään,
voi hänen tutkimustyötään pitää arvottomana.”
Tämä ei voi pitää paikkansa.
Tutkimusmenetelmät voivat olla monessa mielessä moraalittomia ja
tutkimustuloksilla voi olla monenlaisia epätoivottuja yhteiskunnallisia
seurauksia, mutta nämä seikat eivät sellaisenaan tee tutkimustyöstä tai
-tuloksista tieteellisessä mielessä arvottomia. Atomipommiesimerkki on myös
outo, koska tunnetusti monet Manhattan-projektin tutkijat vastustivat
atomipommin käyttämistä.
Perustelut olivat
samankaltaisia, kun Portin vertaili Erkki Haukiojan ja Richard Dawkinsin
käsityksiä geeneistä Luonnon tutkijassa 1/1997: ”Erkki Haukioja on teoriassaan
elävistä entiteeteistä esittänyt näkemyksen, että eliöt ovat ajassa eteneviä
koneita, joiden etenemistä geenit palvelevat. Päinvastainen näkemys on Richard
Dawkinsin teoria itsekkäistä geeneistä. Sen mukaan eliöt ovat geenien
lisääntymiskoneita. Itse asetun mieluummin Haukiojan kuin Dawkinsin kannalle
mm. humanistisistakin syistä. Geenien lisääntymiskoneilla ei voi olla vapaita
tarkoitusperiä. Kuitenkin ihmisillä sellaisia on.”
Portinin perustelu on tässäkin
epäpätevä. Mitä hänen mainitsemat ”humanistiset syyt” ovatkin, ne eivät voi
olla tieteellisessä mielessä hyviä syitä hylätä jotakin näkökulmaa. Tämä pätee
etenkin teoriaan itsekkäistä geeneistä, jonka avulla on voitu luoda valtava
määrä uudenlaisia hypoteeseja ja ennusteita. Moni biologian haara melkeinpä
nojaa kyseiseen teoriaan. (Huomattakoon myös, että teoria itsekkäistä geeneistä
ei ole Dawkinsin teoria, hän vain teki sen tunnetuksi suurelle yleisölle.
Ullica Segerstrålen uunituore teos edesmenneestä akateemikostamme William
Hamiltonista on mainio johdatus teorian alkuaikoihin, Nature’s Oracle, 2013
Oxford.)
Erityisen ontuva on vapaaseen
tahtoon nojaava perustelu. Pertti Tötön Syvällistä ja pinnallista –kirjassa
(2004, Vastapaino) on oiva kommentti teemasta: ”Vapaata tahtoa on läpi
sosiaalitieteiden historian käytetty tekosyynä ja lyömäaseena enemmän kuin
mitään muuta asiaa. Siitä ovat saaneet maistaa ensimmäisistä positivisteista
lähtien kaikki, jotka ovat rohjenneet väittää, että sosiaalisessakin maailmassa
on syitä ja seurauksia ja että niitä tutkitaan kuten muitakin kausaalisuhteita.
Kuvaavaa on, että vetoaminen vapaaseen tahtoon riittää, ei tarvitse esittää
varsinaista argumenttia siitä, miten vapaan tahdon myöntämisestä seuraa
kausaalisuhteiden mahdottomuus”.
Tieteellistä teoriaa ei siis
voida kumota osoittamalla, että se todennäköisesti on vaaraksi vapaalle
tahdolle. Toisin sanoen olen Portinin kanssa eri mieltä tieteen
luonteesta ja tieteen pyrkimyksestä objektiivisuuteen. Väitän
jopa, että Portinin ja eräiden hänen 70-lukulaisten biologikollegoiden
harjoittama, sinänsä hyväntahtoinen tieteen politisointi on pieneltä osaltaan
syypää, miksi evolutiivinen ihmistutkimus on Suomessa kulkenut niin paljon
jälkijunassa.
Toinen erimielisyys koskee edellä mainittua tahtomisen ja
toiminnan vapautta, joihin Portin vetoaa. Kuten todettua, tuoreessa
kirjoituksessaan hän hylkää moraalisen käyttäytymisen vaistomaisuuden siksi,
että se ”viittaa” jonkinlaiseen determinoituun käyttäytymiseen ja ihmisen
toimintavapauksien rajoittamiseen. Portinin
determinismi on kuitenkin biologian vastustajien 1970- ja 80-lukujen tiedesodan
aikaan luoma puhdas karikatyyri. Molemmat osapuolet kannattivat jo tuolloin
samaa oppikirjatotuutta, että käyttäytyminen on geenien, ympäristön ja
historiallisten sattumien tuote. Keskustelijoille oli siis itsestään selvää,
että yksilönkehityksessä ympäristö virittää eläinten aistit sekä muut
psykologiset mekanismit toimiviksi. Portin näyttääkin sekoittavan determinismin
jonkinlaiseen fatalismiin ja syynalaisuuden pakkoon.
Entä se moraalivaisto? Perustan väitteet moraalin
vaistonkaltaisuudesta siihen yksinkertaiseen seikkaan, että ihmiseltä tavattu
moraalinen tietoisuus on osa lajityypillisiä mielenrakenteita, joita emme voi
halujemme mukaisesti muutella. Suomalainen moraalifilosofi Edvard Westermarck
kirjoittaa teoksessaan Moraalin synty ja kehitys (1933): ”Me hyväksymme teon ja
paheksumme toista, koska emme voi muuten menetellä. Voimmeko olla tuntematta
tuskaa, kun tuli meitä polttaa? Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa ystäviämme
kohtaan?”
Voiko Portin siis ohjata moraalitunteitaan ja moraalista
käyttäytymistään muita paremmin, koska hän ei satu pitämään niitä
vaistonkaltaisina reaktioina? Voiko Portin vapaalla tahdollaan olla tuntematta
empatiaa väärinkohdeltua ystävää kohtaan tai moraalista suuttumusta ystävän
pahoinpitelijää kohtaan? Ei tietenkään. Asia voidaan ilmaista myös kysymällä, kuinka vapaa on rakastuneen tai nälkäisen henkilön tahto.
Ihminen voi toki muista eläimistä poiketen
laihduttaa, mutta hän ei tahdollaan voi poistaa nälän tuomaa viettelystä. Se,
että ihmiset kaikkialla maailmassa tuntevat myötätuntoa (harvinaisia
psykopaatteja lukuun ottamatta) tai vaikkapa mustasukkaisuutta, ei suinkaan ole
tulosta vapaasta tahdosta vaan luonnonvalinnan suosimista tunnevalmiuksista.
Kulttuuriset tekijät voivat voimistaa tai vaimentaa vaikkapa mustasukkaisuutta,
mutta tunne itsessään on universaali, parisidoksen ylläpitoon liittyvä vaistonkaltainen
sopeutuma.
On toki mahdollista, että tieto siitä, miten
moraalivalmiutemme ovat evolutiivisesti kehittyneet, vaikuttaa
moraalitunteidemme syttymiseen. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä,
eivätkä tutkimustulokset tue ajatusta. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset
kuvittelevat muiden toimivan, ei se, miten ihmiset uskovat saaneensa
moraalivalmiutensa (ks. Tammisalo: Ihmisluontoa etsimässä, 2012 Terra Cognita).
Käytännön esimerkiksi moraalisten reaktioiden
rajoittuneisuudesta kelpaa viaton biologi, joka joutuu kadulla
lompakkovarkauden tai pahoinpitelyn uhriksi. Hän ei voi olla suuttumatta tai
närkästymättä häntä kohtaan tehdystä rikkomuksesta – ajattelipa hän vapaasta
tahdosta mitä tahansa. Moraalisen paheksumisen tunne syttyy siis biologissa siitä
huolimatta, mikä on ”determinoinut” väärintekijän suorittaman loukkauksen;
hänen geeninsä, kasvatuksensa, lapsuuskokemuksensa, pelaamansa videopelit tai
näkemänsä uutislähetykset. Sovitusta vaativa tunne ei tällä tavoin ole
riippuvainen käsityksestä, että tahto on vapaa. Ihmisellä on vaistomainen
asenne ajatella, että jos kukaan muu – esimerkiksi aivopesijä tai hypnotisoija
– ei ole vastuussa teostasi, sinä olet. Tämä on yksi rankaisemis- ja
moraalipsykologiamme perustavia rakennuspalikoita.
Tieteellisten näkökulmien valitseminen tahtomisen vapauden
perusteella ei siis ole mielekästä. Ja determinismillä pelottelu kannattaa
jättää ainekirjoitusfraaseihin. Ymmärrän kyllä,
että Portin on halunnut myötäillä humanistien ja psykologien biologiapelkoja.
Kenties hän on jopa pyrkinyt puhdistamaan II maailmansodan ajoilta periytyvää
perinnöllisyystieteilijöiden tahriintunutta mainetta. Jotkut humanisteista ja
yhteiskuntatieteilijöistä ovat joka tapauksessa olleet enemmän kuin halukkaita
kuulemaan, että heidän ei tarvitse opetella biologiaa. Tilanne on kuitenkin
viime vuosina onneksi muuttunut. Vaikka jokunen geneetikko onkin juuttunut
poseeraamaan sosiobiologian vastaisen luokkataistelun poteroihin,
valistuneimmat yhteiskuntatieteilijät tietävät jo paremmin.
