torstai 22. toukokuuta 2014

Rakkaus kuuluu ihmisluontoon



Seuraava kirjoitukseni oli Hesarissa 22.5.2014:

Janne Saarikivi esitti (HS Tiede 19.5.), että rakkaus olisi kirjallinen keksintö 1700-luvun Saksasta. Tämä ei voi pitää paikkansa. Jo antiikin ja muinaisen Kiinan tarinoissa rakastuminen oli suloisenkipeä pistos sydämessä. Eri kulttuurien rakkaudenjumalilta tavatut jousi ja nuoli kuvastavat tätä tunnetta.

Rakkaus on luonnonvalinnan muovaama ja ihmisluontoon kuuluva sopeutuma, jolla on suvunjatkamiseen liittyviä tehtäviä. Se motivoi pariutumaan ja sitoutumaan. Kumppaniehdokkaalle se on myös uskottava signaali, että toinen on kiinnostunut muustakin kuin seksistä. Joitakin rakkaudenkaltaisia hormonaalisia ja aivokemiallisia muutoksia tavataan kaikilta pysyviä parisidoksia muodostavilta nisäkkäiltä.

Rakkaus ei siis ole keskiaikaisten trubaduurien päähänpisto, kuten myös on väitetty. Päinvastoin, rakkaudentunne – tai rakkaudenkaipuu – näkyy kaikkien kulttuurien parisuhteissa ja lemmenlurituksissa. Musikantit ja runoniekat ovat vain seuranneet luontonsa kutsua, eivät he rakkautta keksineet.

Takavuosina sosiaalitieteissä oli muodissa ajatus, että ihmisluonto tunteineen olisi vain kielelliskulttuurinen kyhäelmä. Tieteen kanssa sillä ei edelleenkään ole mitään tekemistä.