Janne Saarikivi esitti (HS Tiede 19.5.), että rakkaus olisi
kirjallinen keksintö 1700-luvun Saksasta. Tämä ei voi pitää paikkansa. Jo
antiikin ja muinaisen Kiinan tarinoissa rakastuminen oli suloisenkipeä pistos
sydämessä. Eri kulttuurien rakkaudenjumalilta tavatut jousi ja nuoli kuvastavat
tätä tunnetta.
Rakkaus on luonnonvalinnan muovaama ja ihmisluontoon kuuluva
sopeutuma, jolla on suvunjatkamiseen liittyviä tehtäviä. Se motivoi pariutumaan
ja sitoutumaan. Kumppaniehdokkaalle se on myös uskottava signaali, että
toinen on kiinnostunut muustakin kuin seksistä. Joitakin rakkaudenkaltaisia
hormonaalisia ja aivokemiallisia muutoksia tavataan kaikilta pysyviä
parisidoksia muodostavilta nisäkkäiltä.
Rakkaus ei siis ole keskiaikaisten trubaduurien päähänpisto,
kuten myös on väitetty. Päinvastoin, rakkaudentunne – tai rakkaudenkaipuu –
näkyy kaikkien kulttuurien parisuhteissa ja lemmenlurituksissa. Musikantit ja
runoniekat ovat vain seuranneet luontonsa kutsua, eivät he rakkautta keksineet.
Takavuosina sosiaalitieteissä oli muodissa ajatus, että
ihmisluonto tunteineen olisi vain kielelliskulttuurinen kyhäelmä. Tieteen
kanssa sillä ei edelleenkään ole mitään tekemistä.
