Populismi on kautta aikain ollut osa demokraattisia hallintokoneistoja. Aina on ollut yksilöitä, jotka pyrkivät saamaan massat liikkeelle hallintoa vastaan. Tyypillisesti populisti vetoaa kansan ”syvien rivien” hyvyyteen ja/tai yksinkertaisuuteen. Populisti näkee itsensä hiljaisen enemmistön äänitorvena ja puolestapuhujana.
Nykyisten hyvinvointivaltioiden populismi ei kumpua talouslamasta tai työttömyydestä, kuten usein väitetään. Kyse ei ole edes siitä, että etnisiä vähemmistöjä tai pakolaisia hemmoteltaisiin kohtuuttomilla etuoikeuksilla. Tulotasot, elinajanodote tai lähes mikä tahansa sosiaalinen indikaattori kertoo näiden ryhmien valtaväestöä huonommasta asemasta.
Mitä siis on populismin takana? Katsotaan ensin, millaista populismia on olemassa. Kansallismielinen populisti väittää, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan tai sen historiaa. Hänen mielestään eliitti suosii ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia eikä kunnioita esimerkiksi sotaveteraanien uhrauksia. Konservatiivipopulisti taas painottaa perinteisiä arvoja ja elämäntapoja. Moni heistäkin vastustaa maahanmuuttoa, mutta ennen kaikkea he pelkäävät maan sisältä tulevaa uhkaa: homoseksuaaleja, älymystöä tai melkein mitä tahansa eliittiä, joka ei ota osaa ”tavallisten ihmisten” pyrkimyksiin.
Valtiota vastaan -populisti taas näkee valtiovallan uhkaavan ja rajoittavan kansalaisten vapauksia. Yhdysvalloissa on esimerkiksi niin kutsuttu Teekutsuliike ja Euroopassa on EU:ta ja Brysselin byrokraatteja vastustavia puolueita. Vasemmistopopulismi puolestaan on huolissaan taloudellisen epätasa-arvon kasvusta ja jäykistä luokkarakenteista, siis siitä, että raha ja valta pysyvät samoissa käsissä. Vasemmistopopulisti yrittää tasoittaa köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden vaikutuksia.
Eri populisteilla on erilaisia keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Yleisesti ottaen keinot ovat olleet melko tehottomia. Esimerkiksi vasemmiston tavoitteet liittyvät suuriin rakenteellisiin kysymyksiin (ikärakenteen muutokseen, teknologisten innovaatioiden vaikutuksiin ja globalisaatioon). Niitä ei ratkaista tulonsiirroilla, pankkikontrollilla tai Wall Streetin nurmipläntin ”miehittämisellä”.
Mikä erilaisia populismin lajeja sitten yhdistää? Taloudellisilla seikoilla on tietysti merkitystä, mutta eri tavalla kuin populismi yleensä kuitataan. Kyse on monimutkaisista moraalitunteista, lähinnä siitä, minkä ihmiset kokevat olevan ansaittua. Vasemmistopopulismi kokee, että talouseliitti ei ole ansainnut etujaan. Konservatiivipopulismi esittää, että eliitti ei suo tavallisille kansalaisille näiden ansaitsemaa arvostusta. Kansallismielinen populismi ajattelee, että pakolaiset (ja joskus taiteilijat) nauttivat etuja, joita he eivät ole ansainneet. Hehän ovat laiskoja ja epärehellisiä. Valtiovaltaa kritisoiva populismi taas kokee, että byrokraatit saavat ansaitsemattomia etuja kansan kärsiessä liiallisista säännöksistä.
Ihmisten suhtautumista sosiaalisiin instituutioihin ohjaa vahvasti se, mitkä edut ja olosuhteet he missäkin tapauksessa kokevat ansaituiksi. Populistin on helppo vedota tähän moraalitunteeseen. Ei tarvita perusteluita, ei tarvitse esittää tilastotietoa eikä tarvitse vedota abstrakteihin ihmisoikeuksiin tai yleviin moraaliperiaatteisiin. Jokunen esimerkkitapaus ja hyvät iskulauseet riittävät. Kyllä kansa tietää.
