keskiviikko 30. elokuuta 2017

Uskonnollisuus on moraalitonta?

Olen kritisoinut uskontoja ja niiden väitteitä moraalisuudesta, muun muassa täällä ja täälläTässä linkissä taas esittelen tutkimuksen, jossa vertailtiin uskonnollisesta ja uskonnottomasta perheestä tulevien lasten altruismia. Nyt palaan aiheeseen lyhyesti. Kimmoketta antoi Teemu ”tuuliviiri” Laajasalon valinta Helsingin piispaksi. (Lisänimi tulee ilmeisesti siitä, että monet hänen kannanotoistaan näyttävät riippuvan siitä, kuinka konservatiivista kuulijakunta on.) Laajasalon myötä kirkko sai piispoiksi taas pelkästään miehiä. On vaikea uskoa, että naiset olisivat niin paljon huonompia piispoina kuin miehet, että heitä ei mahdu edes kymmenen pätevimmän joukkoon – etenkin kun naiset ovat keskimäärin miehiä uskonnollisempia (ks. tutkimuksestani täältä). Niin tai näin, en halua puuttua Laajasalon hurskasteluun laajemmin, mainitsen vain pari pointtia.

Kirkon asema perustuslaissa ja kirkon etuoikeudet rikkovat kansalaisten yhdenvertaisuutta vastaan. Tämän päivänselvän epäkohdan Laajasalo sivuuttaa pelleilyargumenteilla. Hän saattaa puolustella kirkon epäreiluja erityisoikeuksia vaikkapa joululauluilla tai muilla uskonnosta irtaantuneilla perinteillä. Jos valtionkirkon kenties suurinta epäkohtaa eli kirkollisveroa perustellaan Laajasalon tavoin maallisilla seikoilla (palkkojen maksulla, iltapäiväkerhoilla, rakennusten ylläpidolla tai muulla vastaavalla), verotusoikeudelle ei ole perusteita. Se asettaa vastaavia toimintoja järjestävät yhteisöt eriarvoiseen asemaan. Mikäli kirkollisvero taas on anekauppaa, syntien sovitusta tai muuta vastaavaa, sille ei ole perusteita edes luterilaisissa opeissa. Nämä seikat Laajasalo tietysti tietää. (Epäreilua erityiskohtelua löytyy myös Väestörekisterikeskuksen lomakkeesta, jolla ilmoitetaan vastasyntyneen tietoja. Nykyisellään se käytännössä toimii kirkon jäsenhankinnan edistäjänä. Väestörekisterikeskuksen toiminnan tulisi kuitenkin olla neutraalia suhteessa vakaumuksiin. Koteihin lähetettävässä lomakkeessa tulisi keskittyä vain tarvittavien tietojen eli nimien ja äidinkielen ilmoittamiseen. Seurakuntien pyrkimys kalastaa vastasyntyneitä jäsenikseen olkoon siis seurakuntien sisäinen asia, josta valtio pysyy erossa. Lapsen liittäminen uskonnolliseen yhteisöön on toki ylipäätään kyseenalaista; liittyminen kannattaisi luultavimmin tehdä mahdolliseksi vasta aikuisiällä.)

Laajasalo on myös ilveillyt, että Suomen ateistit olisivat ”etnisesti luterilaisia”. Tällaisia pahanilkisiä päättömyyksiä on vaikea ymmärtää, ellei niiden tavoite ole asiallisen keskustelun estäminen. Tai sitten narrimaisuus selittyy sillä, että Laajasalo itsekin epäilee ideologiansa ja kirkon etuoikeuksien mielekkyyttä ja joutuu sen vuoksi keksimään kaikenlaista. Niin tai näin, piispanviran myötä Laajasalon suulaus saattaa muuttaa luonnettaan; ehkä hän jopa uskaltaa todeta, että Suomen luterilaiset ovat etnisesti pakanoita.

Mutta nyt hieman vakavampi kysymys uskosta ja moraalista: tekeekö uskonnollisuus joistakin ihmisistä parempia? Tämä on mahdollista, ehkä jopa luultavaa. Vaikutus saattaa tulla myös kiertoteitse: usko saattaa esimerkiksi auttaa irti alkoholista, mikä taas saattaa vähentää väkivaltaisuutta. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että kukaan ei tee hyviä tekoja pelkästään uskonsa takia. Lisäksi olivatpa uskonnon myönteiset vaikutukset kuinka yleisiä tahansa, uskonnottomuuden moraaliset vaikutukset ovat kannatettavampia. Uskonnoton ihminen esimerkiksi harvemmin kieltää lääketieteellistä hoitoa lapselta tai estää biokemiallista tutkimusta. Uskonnoton ihminen ei myöskään yhtä todennäköisesti vastusta parantumattomassa taudissa kituvan toivetta avustettuun kuolemaan, saati vaadi kuolemaa vääräuskoiselle tai uskostaan luopuneelle. Historian raakoja, uskontoon perustuvia vainoja ei tässä yhteydessä tarvitse edes mainita.

Uskonnon lievillä muodoilla saattaa toki olla jonkinlainen puskurivaikutus: ehkä maltillisuus suojaa fundamentalistisilta ääriliikkeiltä paremmin kuin kansan täysi uskonnottomuus. Tämä on mahdollista, mutta sellaisesta ei kuitenkaan ole näyttöä. Maltillinen enemmistö saattaa jopa olla edellytys ääriryhmien olemassaololle. (Sellaisestakaan ei toki ole näyttöä.)

Varmuudella voidaan oikeastaan sanoa vain, että usko saattaa joko herättää auttamishalua tai se saattaa herättää murhanhimoa. Joskus usko taas kannustaa silpomaan lasten sukuelimiäNäiden ääriesimerkkien väliin mahtuu vielä kaikenlaisia julmuuksia: naisen tulee olla alisteisessa asemassa, aviomiehellä tulee olla oikeus avioseksiin ja -väkivaltaan, homoseksuaalisuus ja ehkäisy ovat syntiä, teuraseläin pitää tappaa viiltämällä kurkku auki ja niin edelleen. Jotkut uskontoon kytkeytyvät ajatukset taas kertovat lähinnä tietämättömyydestä tai indoktrinaatiosta: evoluutiota ei ole tapahtunut ja ilman uskoa ole oikeaa ja väärää.

Edellä lueteltuja näkemyksiä ja tekoja ei tule kunnioittaa, vaan niitä pitää kritisoida ja ne tulee tehdä naurunalaiseksi. Kritiikki kannattaa myös ulottaa pidemmälle, uskoon itseensä. Syy tähän on se, että usko ohjaa tyytymään tietämättömyyteen ja dogmaattisuuteen. Tämä tekee uskomisesta moraalitonta, vaikka se joskus jonkun luonnetta hetkellisesti parantaisikin. (Suomessa uskovainen tuntuu lähinnä uskovan uskomiseen eli siihen, että ihmiset tarvitsisivat uskoa. Tällä he käytännössä tarkoittavat, että ihmiset tarvitsevat poliisia.)

Kuinka aktiivisesti uskontojen moraalittomuuksia kannattaa tuoda esiin? Riippuu, keneltä kysyy ja mikä on tavoite. Ateismin ja rationalismin imagojen kannalta toimivin strategia saattaa olla keskittyminen käytännön toimiin, kuten vaatimuksiin yhdenvertaisesta kohtelusta kouluissa, armeijassa ja hautaustoimessa. Tämä ei tarkoita sitä, että ateistin olisi muutoin vaiettava. Päinvastoin, keskusteluun kannattaa osallistua laajalla rintamalla, käytännönläheisestä päivänpolitiikasta eettisiin ja eksistentiaalisiin linjanvetoihin asti. On aika osoittaa, että aika on ajanut uskontoon perustuvien näkemysten ohi.


PS. Suosituimmaksi twitter-merkinnäkseni – minulla on vähän seuraajia, enkä ole sosiaalisessa mediassa kovin aktiivinen – tuli viime torstainen vastaukseni seuraavaan tuttavani twiittiin: 
Miksi joukko miehiä saa kilarit, kun todetaan, että naisten palkat on pienemmät? Varmaan pelkäävät, että asialle tehtäis jotain.

En halunnut ottaa näin asenteelliseen avaukseen muutoin kantaa, vaan vastasin vain oheisella kuvalla. Täällä on aiempi blogimerkintäni aiheeseen liittyen. En ole vielä kuullut pitävää perustelua sille, miksi keskimääräinen palkkaero Suomessa olisi (lähinnä) syrjintä- tai edes tasa-arvokysymys. En myöskään ole nähnyt laskelmia, miten palkkaerokysymys ratkaistaisiin oikeudenmukaisella tavalla. (Yllättävän moni on sen sijaan kritiikittä puolustanut Finlaysonin lyhyttä kampanjaa naisille halvemmista lakanoista. Tempaustahan perusteltiin sillä, että keskimäärin nainen tienaa miestä vähemmän. Huvittavaa on ollut se, että kyseisen firman toimitusjohtaja kuvittelee tietävänsä palkkaeroista riittävästi kampanjoidakseen tavalla, joka on lainkirjainta vastaan, mutta että hän ei silti pysty kertomaan palkkatilannetta oman firmansa kohdalla. Sukupuolten palkkaerot Finlaysonilla ovat kuulemma monimutkainen juttu, johon ”vaikuttavat esimerkiksi sapatit ja toistenkin työnantajien palveluksessa tehdyt työt”. No, turhan tyyriitä heidän petivaatteensa taitavat tietokirjailijan kukkarolle ollakin.)

Lisäys 8.9.:
Juttu Suomen Kuvalehdessä 34/2017.