Lueskelin Iiris Kalliolan kirjaa Luontoillan seitsemän veljestä (Tammi 2013). Teoksessa esitellään
vuonna 1975 alkaneen radio-ohjelman ja sittemmin myös TV-ohjelman
luontoasiantuntijoita ja heidän taustojaan ja osaamistaan.
Korkeasaaren johtajana toiminut Ilkka Koivisto (1932–2012) oli
lapsena esimerkiksi kummastellut, miksei koskaan näe pulun poikasia. Hän oli salaa
kiivennyt ruumishuoneena toimivaan kellotapuliin asiaa selvittääkseen.
Kalmanhajuisessa tapulissa Koivistolle ilmeni, että pulunpoikaset uskaltautuvat
maailmalle vasta täysikasvuisina, tai ainakin täysikasvuisen näköisinä.
 |
| Luontoillan asiantuntijat |
Tämän kaltaisten henkilöhistorioiden ohessa teoksessa on suuri määrä tietoa Suomen luonnosta, kuinkas muutenkaan.
Katsojat lähettivät ohjelman asiantuntijoille kaikkiaan peräti 150 000–200 000 kysymystä. Näistä noin 15 000 kysymystä käsiteltiin. Nykynuoriso hankkii vastaukset heitä askarruttaviin aiheisiin nopeasti nettihaulla, joten tällainen ohjelmaformaatti jäänee pian unholaan (aivan kuten käynee luontokirjoille ja ehkä elämäkerroillekin). Nykymittapuulla ohjelma oli myös toivottoman hidastempoinen. (Kuuntelen Youtubesta englanninkielisiä keskusteluita ja podcasteja 1,5-kertaisella nopeudella, enkä usko menettäväni oleellista informaatiota, päinvastoin.)
 |
|
Luontoilta-kirjojakin
ilmestyi
jokunen. Tämä on vuodelta
1985.
|
Ikävä kyllä Luontoilta-formaatin
mukana myös asiantuntijuus näyttää jossakin määrin painuvan unohduksiin.
Eräässä Yleisradion(!) luonto-ohjelmassa juontaja esimerkiksi myönsi, ettei hän
tiennyt, että Suomessakin kasvaa pähkinöitä. On vaikea sanoa, millainen ongelma
luonnosta vieraantuminen on, mutta luonto-ohjelman toimittajalta tulee joka
tapauksessa vaatia perehtyneisyyttä.
Lapsuudessani kuuntelin Luontoiltaa
erityisesti isovanhemmilla käydessäni. Siellä ohjelmaa, soittajia ja heidän
saamiaan vastauksia kommentoitiin yhteisöllisesti. Luontoillan asiantuntijat eivät olleet lapsuudensankareitani, mutta
vielä vajaa kolmekymppisenä, kun illastin Kauri Mikkolan (1938–2014) seurassa, muistan
jännittäneeni keskustelua sellaisen kirkasälyisen kuuluisuuden kanssa.
 |
| Ote Kalliolan kirjasta |
