Ihmistieteet tarvitsevat evoluutioteoriaa – Huomioita insestiaversiosta

William Durham (1991): Coevolution – Genes, Culture and Human Diversity. Stanford University Press. Stanford.

Silloin tällöin luen sattumanvaraisesti jotakin tietokirjaa hyllystäni. Tästä melko teknisestä teoksesta luin yhteenvedon ja insestiä ja insestikieltoja koskevan osion (sivut 286–360). Durham esittelee siinä muun muassa suomalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teorian insestiaversiosta ja sen yhteydestä eri kulttuurien insestikieltoihin.

Durhamin mukaan Westermarck teki antropologisesta aineistosta yhteenvedon, joka edelleen on paras yksittäinen kooste siitä, miten eri kansat ovat ymmärtäneet sisäsiittoisuudesta jälkeläisille koituvat haitat. Durham ajatteleekin, että eri kulttuurien insestikiellot selittyvät sillä, että ihmiset olivat tulleet tietoisiksi insestin vaikutuksista.

Westermarck itse ei ajatellut näin. Hän tiesi, että monissa kulttuureissa sukurutsan haitat olivat tiedossa, mutta hän silti selitti insestikieltoja luontaisella insestiaversiolla. Kärjistettynä Westermarck esittää, että yhdessä kasvaneille sisaruksille, isille ja tyttärille sekä äideille ja pojille kehittyvä vastenmielisyyden tunne keskinäistä seksiä kohtaan muuntuu kulttuurisesti jaetuiksi insestikielloiksi.

Durham ei kiistä sitä, että luonnonvalinta on tuottanut insestiaversion ehkäisemään sisäsiittoisuuden haittoja. Hän ei myöskään kiistä varhaislapsuuden merkitystä aversion kehittymiselle. (Westermarckin teoria on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten monimutkaiset käyttäytymispiirteet, varsinkin kun ne ovat sidoksissa monimutkaisiin emootioihin, eivät koskaan ole joko geneettisesti määräytyneitä tai ympäristötekijöiden tuottamia.) Kuten todettua, Durham kuitenkin esittää, että tietoisuus jälkeläisille koituvista haitoista on insestikieltojen osaselitys (ellei jopa pääselitys) ja myös insestiaversiota voimistava tekijä.

Durham myöntää, että näkemystä tukeva todistusaineisto on korrelatiivista, ei kausaalista. Hän myös vihjaa, että todistusaineistoa on liian vähän, etenkin jos tarkastellut väestöt jaetaan pienempiin osiin, jotta yhteisön koon vaikutus voitaisiin vakioida. Lisäisin tähän sen mahdollisuuden, että luontainen inho sukurutsaa kohtaan on saattanut voimistaa ajatusta, että insesti tuottaa huonolaatuisia jälkeläisiä. Ainakin heikoista jälkeläisistä on saatettu aversion takia pitää tarkemmin kirjaa. Vastaava vuorovaikutus voi toki toimia myös toiseen suuntaan. Jos insestin ehkäisemiseksi luoduista säännöistä tulee liian vahvoja niin, että esimerkiksi sisarusten ei anneta varhaislapsuudessa kasvaa yhdessä, heille ei kehity seksuaalista vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan. Ankarilla insestikielloilla olisi siis kyky ehkäistä luontaisen inhontunteen muodostumista.

Durham on siinä oikeassa, että luontainen inhontunne ei sellaisenaan selitä insestikieltojen kaikkia kiemuroita. Vastaava huomio pätee kuitenkin kaikkiin kulttuurisiin tapoihin ja sääntöihin: lopullisen ja tieteellisesti eksaktin kausaaliselityksen löytyminen saattaa useimmissa tapauksissa olla yksinkertaisesti mahdotonta. Onhan kyse ihmisen kaltaisesta meemiloisia kantavasta, taikauskoisesta ja vallitseviin tapoihin mukautuvasta olennosta, jonka kullakin yhteisöllä on oma ainutkertainen historiansa.

Toisaalta tällaista fatalismia vastaan on huomautettava, että moni sosiaalitieteellinen tutkimussuuntaus on perusteetta korostanut sosiaalisten vuorovaikutusten ja matkimisen merkitystä. Kyse ei siis välttämättä ole sattumanvaraisesta kulttuurioikusta, vaikka jokin käyttäytymispiirre ensitarkastelussa siltä vaikuttaisikin. (Se, että jossakin piirteessä on kulttuurien välistä vaihtelua, ei esim. sellaisenaan tarkoita, että piirre voitaisiin selittää kulttuuristen normien avulla.) Kannustankin tutkijoita Durhamin tavoin etsimään kausaaliselityksiä. Etenkin kannustan suunnittelemaan koeasetelmia. Empirian ja eksperimentian lisääminen on paras ja joskus ainoa tapa voimistaa ihmistieteiden tieteellisyyttä.

                                              * * *

Palataan Westermarckiin. Hänen teoriansa varhaislapsuuden yhdessä asumisen vaikutuksista unohdettiin vuosikymmeniksi. Teoria sai kuitenkin 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli jopa 1950-luvulle asti tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi aikuisena tulla perheen pojalle puoliso. Kävi ilmi, että tällaiset lapsiavioliitot olivat tavallista hedelmättömämpiä ja että niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys. 

Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat yhdessä niin kutsutuissa lastentaloissa. Samassa kodissa eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat muodostaneet sisarussuhteen kaltaiset siteet toisiinsa. Etologit käyttävät tällaisesta ilmiöstä nimitystä leimautuminen; tunnetuin esimerkki koskee hanhenpoikasen taipumusta muodostaa nopea kiintymyssuhde emoonsa (tai mihin tahansa riittävän kookkaaseen lähellä liikuskelevaan esineeseen/olentoon). Insestiaversion tapauksessa voitaneen puhua käänteisestä leimautumisesta.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että Matti ja Liisa ovat sisaruksia. He matkustavat kesälomallaan Lappiin vaeltamaan. Eräänä yönä he yöpyvät syrjäisessä tunturimökissä ja päättävät, että olisi mielenkiintoista harrastaa seksiä. Se olisi uusi kokemus kummallekin. Liisa käyttää jo ehkäisypillereitä, mutta varmuuden vuoksi Matti käyttää vielä kondomia. Molemmat nauttivat rakastelusta, mutta he päättävät, etteivät tekisi sitä enää. He pitävät yön kahdenkeskisenä salaisuutena, mikä saa heidät vielä läheisemmiksi.

Mitä ajattelet tästä? Tekivätkö Matti ja Liisa jotakin väärää, josta heitä pitäisi rankaista? Heidän teostaanhan ei synny viallisia jälkeläisiä tai minkään muunlaisia uhreja. Erään vuonna 2003 julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset tuomitsevat tällaisen sisarusten välisen seksin ankarammin, mikäli he itse ovat kasvaneet eri sukupuolta olevan sisaren kanssa. Kolmansien osapuolten harjoittamaan insestiin kohdistuva moraalinen tuomio näyttää siis osittain johtuvan samoista tekijöistä kuin henkilökohtainen vastenmielisyys insestiä kohtaan. Tämä tulos ei ollut tiedossa Durhamilla, jonka teos julkaistiin 1990-luvun alussa. (Tosin Durham ei ollut muuttanut ajatteluaan myöskään myöhemmässä teoksessaan, Wolf & Durham 2005, ks. kuva.)

Edellä mainitun vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen koehenkilöt olivat amerikkalaisia opiskelijoita. Heitä käskettiin laittamaan 19 erilaista tekoa järjestykseen niiden moraalisen tuomittavuuden perusteella. Vastaajien rankaisemishalua verrattiin siihen, miten he suhtautuivat seksuaalisuuteen ja siihen, oliko heillä eri sukupuolta olevia sisaruksia ja miten monta vuotta he olivat viettäneet näiden kanssa yhdessä. Osoittautui, että insestin moraalisessa tuomitsemisessa ratkaisevaa on ainoastaan sisaruksen kanssa vietetty aika. Tiedossa oleva verisukulaisuus ei asiaan vaikuttanut, sillä reaktiot olivat samanlaisia myös eri sukupuolta olevilla adoptiolapsilla. Tutkimuksen toinen merkittävä löydös oli se, että vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen.

Insestikielloissa on lisäksi se merkillepantava seikka, että useimmissa yhteisöissä niistä ei juuri koskaan keskustella. Kieltoja ei myöskään opeteta lapsille, mutta silti kaikki tuntuvat tietävän, että insesti ei ole oikein. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Toisin sanoen insestikiellot astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Sittemmin on myös havaittu, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa seikkaa suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri signaalia riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona ja kuitenkin sama lopputulos.

Samassa kokeessa havaittiin, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen ja siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten evoluutioteorian perusteella oli oletettavissa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys”: kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia (ks. sukulaisaltruismista täältä). Ja aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle seikalle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin nojattiin vasta epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko merkit äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Yhteenvetona Westermarckin insestiaversioteoriasta todettakoon, että millään muulla yleisteorialla ei ole vastaavaa selitysvoimaa tai yhteensopivuutta biologisten faktojen kanssa. Kun Westermarckin teoriaan lisätään teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja evoluutiopsykologien havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär–insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika–insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat evoluutioteorian hyödyllisyyden – käytännössä välttämättömyyden – ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.

                                             * * *

PS. Twitterissä oli pari päivää sitten kysely miehille (englanniksi): 

Tyttöystäväsi ja äitisi vartalot vaihtuvat loitsun takia. Voit purkaa taian vain harrastamalla seksiä toisen kanssa. Kumman valitset?

Mitä olivat vastausprosentit? Kadotin kyselyn, mutta siihen mennessä vastanneita oli muistaakseni kolmisen tuhatta ja prosentit olivat suunnilleen seuraavia: noin 60 prosenttia harrastaisi seksiä tyttöystävän kanssa, joka on äidin kehossa. Tein samanlaisen kyselyn suomeksi (@otammisalo). Vastauksia tuli vain 25, mutta prosentit olivat samanlaisia: 64 prosenttia suosi tyttöystävää äidin kehossa. Saatan tehdä vastaavan naisille suunnatun kyselyn jossakin vaiheessa.

PS 2. Tein Twitterissä myös kyselyn (suomeksi ja englanniksi), joka kuului:

Feministeistä on sanottu, että vaikka he väittävät puolustavansa vapauksia, he käytännössä haluavat rajoittaa niitä. Missä määrin väite pitää paikkansa? 

It has been said that even though feminists claim they support freedom they in practice seek to restrict it. To what extent is this true?

Vastausvaihtoehtoja oli neljä: 0%, 33%, 66% ja 100%. Vastauksia suomenkieliseen kyselyyn on tähän mennessä tullut 14 ja englanninkieliseen 7. Vastaajat ovat luultavasti pitkälti samoja (minulla on vähän englanninkielisiä seuraajia), joten ei ole yllättävää, että prosentitkin ovat samansuuntaisia, ks. oheinen kuva.