Poliisin ennaltaehkäisevän toiminnon johtaja Jari Taponen kirjoitti Twitterissä 25.1.2020: ”Henkilöitä tai henkilöryhmiä loukkaavat sanat eivät ansaitse sananvapauden suojaa.” Twiitistä saamansa kritiikin johdosta Taponen koetti selitellä erheellistä lausuntoaan tyyliin: ”tarkoitin perusoikeuksien loukkaamista”.
Tässä kirjoituksessa perustelen, miksi Taposen lausunto ei sovi poliisiviranomaiselle. Yksinkertainen vastaus on se, että laissa ei ole kohtaa, jonka mukaan yksilöllä tai yksilöryhmällä olisi oikeus olla loukkaantumatta. Taponen toki on saattanut vain ilmaista itseään huolimattomasti. Ehkä hän todella tarkoitti jotakin perustavampien perusoikeuksien loukkaamista eikä haukuista loukkaantumista. Tästä tuskin kuitenkaan on kyse, sillä myös hänen aiemmissa lausunnoissaan on samankaltaista erehdyttämiseksi tulkittavaa epämääräisyyttä. Taponen olisi myös voinut heti kritiikkiä saatuaan todeta ilmaisseensa itseään huonosti.
Todettakoon, että tässä kirjoituksessa ei oteta kantaa kansanedustaja Ano Turtiaisen suivaantumiseen Taposen lausunnosta. Turtiainenhan nimitti Taposta tahdittomasti ”munattomaksi nillittäjäksi”, mistä lausunnosta Taponen taas päätyi tekemään rikosilmoituksen. Tämä sinänsä viihteellinen yhteenotto ei kertone niinkään yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisesta vaan pikemminkin lastentaudeista, joita syntyy viranomaisten ja poliitikoiden aktivoitumisesta sosiaalisessa mediassa. Myös viranomaiselle sopimaton, Taposen harjoittama tapa blokkailla maltillisiakin kriitikoita voitaneen laskea somen lastentautien piikkiin. [1]
Oikeus loukata on olennaista
Kukaan, joka haluaa tulla otetusti vakavasti, ei myönnä, että hän vastustaa sananvapautta. Siksi taistelu sananvapautta vastaan käydään (Taposen tapaan) hiljaisesti vihjaillen. Kyse on silti ikiaikaisesta kontrollinhalusta, vääränlaisten mielipiteiden demonisoimisesta ja rakkaudesta konformismiin.
 |
| Tämä kuva on omistettu kaikille nillittäjille, munallisille ja munattomille. |
Tätä vaivihkaista väsytystaistelua väitetään käytävän oikeuksien, turvallisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, loukkaavia ja vihaisia sanoja ja häirintää vastaan. Taistelijat ovat kehittäneet alati muuttuvan koodikielen konformismisanomaansa ajamaan. Joskus pitää tarkistaa etuoikeudet, joskus pitää reflektoida positioitaan. Toisinaan syytetään vihapuheesta, trollaamisesta, manspleinaamisesta, whitespleinaamisesta tai mikroaggressioista. Joskus vaaditaan sananvastuuta, ikään kuin ihmisten pitäisi ennen suunsa avaamista läpäistä jonkinlainen hallinnon määräämä eettinen koodisto. Toisinaan taas syytetään homo-, trans-, lihavuus-, islam- tai mistä vaan fobiasta. Viimeksi mainittu on totalitaristisille hallinnoille tuttu toimintatapa: hiljentää toisinajattelijat väittämällä heidän kärsivän mielenterveysongelmista. Toiminnan tarkoitus on viedä ihmisiltä mahdollisuus kuulla eriäviä mielipiteitä; eihän meidän hulluja tarvitse kuunnella, eikä hullujen oikeastaan pidä edes kulkea vapaina...
Kyse on käytännössä kahdesta asiasta: joko ”Et saa sanoa NOIN” tai ”SINÄ et saa sanoa noin”. Vähäinen joukko närkästyneitä on onnistunut luomaan ilmapiirin, jossa ilmaisunvapauden kaltaisen perusoikeuden puolustaminen näyttäytyy ääriajatteluna tai haluna loukata loukkaamisen vuoksi.
Moni onkin vihjannut, että sananvapauden puolustajia motivoisi häpeilemätön rasismi. Ikään kuin sananvapauden kannattajat haluaisivat vain huudella neekeriä ilman jälkiseurauksia. Näkemys on epärehellinen. Sananvapauden puolustajissa totta kai on räikeitä rasisteja: osa heistä suhtautuu yksilöihin ennakkoluuloisesti heidän rotunsa tai etnisyytensä perusteella. Tällaisia ihmisiä löytyy myös sananvapauden vastustajista. Itse ilmaisunvapauden kannalta on kuitenkin sivuseikka, kuka sitä kannattaa. Vapauden on kosketettava kaikkia tai se ei kosketa ketään. Oikea reaktio rasistiraasun mielipiteisiin onkin puheen lisääminen, ei sen rajoittaminen. Vain laaja sananvapaus takaa, että ihmiset uskaltavat puolustautua vallanhaluisia tai valheita levittäviä ääriliikkeitä vastaan. Vastaavasti jos vaikkapa varhaiset homoseksuaalien oikeuksien puolustajat olisivat pelänneet konservatiivien loukkaamista, homojen oikeudet tuskin olisivat parantuneet sellaista vauhtia. Sananvapauden puolustaminen on nimenomaan sen puolustamista, että ihmiset saavat halutessaan käyttää ilmaisuja, joita kaikki eivät halua kuulla.
Ei siis kannata luovuttaa periaatteitaan halveksimilleen ihmisille. Sananvapauden puolustaja saattaa olla väärässä kaikessa muussa, mutta sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Ja jos hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, annat näille ihmisille lisää valtaa.
Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti. Se on kuitenkin eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun loukkaavuuden tai aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta. Siinä määrin kuin se on poliisin tavoite, tarkoitusperät ovat kääntyneet päälaelleen.
Loukkaava kieli siis kuuluu ja sen tulee kuulua sananvapauden piiriin. Tämän toteaminen ei tarkoita, että pitäisimme järkevänä tapaa, jolla ihmiset oikeuttaan käyttävät. Loukkaamisessa ei sinänsä ole juhlimisen aihetta, ja joskus se voi ylittää laittoman uhkauksen tai kunnianloukkauksen kriteerit. On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia loukkaava puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.
Viesti epäilemättä menee useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei siis ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Sananvapaudessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Pääpointti on se, ettemme voi pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokratiassa tehdyt päätökset. Pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.
Toinen syy sallia loukkaava puhe on käytännöllisempi. Jos kansalaiset uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi, muut voivat arvioida, kuinka päteviä heidän argumenttinsa ovat. Taannoisen kulttuuriministerimme avustajaksi noussut Anne Moilanen esimerkiksi nimitteli minua Hesarin kolumnissaan termeillä, joiden tarkoitus oli goebbelslaisittain herättää inhoa (mm. ”maksalaatikkotieteilijä”). Yhteiskunnan on pyrittävä luomaan ilmapiiri, jossa ihmiset voivat tällä tavoin vapaasti ilmaista intohimojaan. Kanssaihmisten ja viranomaisten on oltava perillä, millaisissa mehuissa osa meistä muhii.
Kuten todettua, harva kannattaa sensuurilaitoksen luomista – ainakaan avoimesti – mutta monen mielestä ihmisten olisi silti tärkeämpää olla loukkaamatta kuin osallistua väittelyyn. Briteissä ja Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty jopa luomaan sisältövaroituksia (trigger warnings) tekstille tai kuvastolle, joka voisi jotakuta häiritä. Paikoin ajatus sisältövaroitusten tarpeellisuudesta on mennyt niin pitkälle, että puhekin on alettu nähdä väkivallan muotona. Ajattelussa on se ilmeinen vaara, että ihmiset alkavat lopulta uskoa, että väkivalta olisi oikeutettu vastaus ei-toivottuun puheeseen. Tutkimusten valossa sisältövaroitukset ovat myös joko hyödyttömiä tai haitallisia. Sisällöstä varoittaminen saattaa esimerkiksi antiterapeuttisesti voimistaa yksilön identiteettiä trauman uhrina.
Sananvapaus on ylellisyyttä, jota poliisin tulee puolustaa
John Stuart Millin (1806–1873) muotoilu sananvapaudesta on edelleen pätevä. Hänen mukaansa jos koko ihmiskunta olisi yksimielinen jostakin asiasta lukuun ottamatta yhtä erimielistä yksilöä, ihmiskunta ei olisi oikeutetumpi häntä vaientamaan kuin hän olisi oikeutettu vaientamaan muun ihmiskunnan. Jos kyseisen poikkeusyksilön näkemys olisi oikea, hänen vaientamisensa veisi ihmisiltä mahdollisuuden korvata virheellinen ajatus oikealla. Jos hänen näkemyksensä taas olisi virheellinen, ihmiskunta menettäisi lähes yhtä suuren edun; sen, että totuus usein ymmärretään paremmin ja ilmaistaan elävämmin, kun se törmää valheeseen.
Sananvapaudesta keskusteltaessa kannattaa myös muistaa, miten nopeasti kokonaiset kansakunnat ovat toipuneet historiassa tapahtuneista hirveyksistä. Niiden valossa ajatus, että ihmiskunta olisi hauras ja herkkänahkainen ressukka, joka murenee sanojen painosta, on paha erehdys. Se luo pelokkaan ilmapiirin, jossa ihmiset alkavat nähdä itsensä vääränlaisten sanojen uhreina. Lopulta tätä uhriasemaa saatetaan jopa käyttää todisteena yksilön hyveellisyydestä ja sankaruudesta. Pohjimmiltaan yritykset suojautua epämiellyttäviltä sanoilta ovat kuitenkin vapaaehtoista alistumista sellaisen autoritaarisen poliisivaltion valvontaan, joka päättää puolestasi, mitä saat sanoa ja ajatella.
Uhriajattelun sijasta meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin (Taposen tapaan) humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että pieni joukko aktivisteja pelkää sen ”väärinkäyttöä”.
Sananvapaus saattaa siis tarkoittaa, että varpaillesi astutaan, omakuvasi kokee kolauksia ja koet epäkunnioittavaa mielipiteittesi kyseenalaistamista. Räväkimmätkään mielipiteet eivät kuitenkaan rajoita sananvapauttasi tai sananvapauden pääperiaatetta sensuroimattomasta ilmaisusta. Sen, joka epäkunnioittavan suhtautumisen perusteella olisi valmis sananvapautta kaventamaan, kannattaakin olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, alkaako rajoittaminen kohdistua juuri sinuun. Kiinan valtiollinen poliisi on hyvä esimerkki. Se on voimakeinoin nujertanut aids- ja demokratia-aktivisteja, sukupuolisen tasa-arvon puolustajia ja muita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneita.
Vihapuheen vastustaja ei näytä vaarasta piittaavan. Loukkaantumisesta on tullut hänelle keino, jolla yritetään katkaista keskustelu ja välttyä perusteluiden esittämiseltä. On kuin osa loukkaantujista haluaisi oikeutta olla loukkaantumatta vain voidakseen osoittaa, että heidän oikeuttaan on loukattu.
Toisinaan sananvapauden rajoittamista perustellaan toteamuksella, että ”täydessä teatterissa ei saa huutaa tulipalo”. Tämäkin ajatus on ongelmallinen. Ensinnäkin sen tulisi kuulua, että teatterissa ei saa valheellisesti huutaa tulipalo. Tästä päästään olennaisiin kysymyksiin. Kuka saa päättää, onko jokin väite totta vai valetta? Ja miten päätös voi syntyä, jos väitettä ei ole saanut tai uskallettu ylipäätään esittää?
Moni tulipaloargumenttia käyttävä haluaa estää ihmisiä kuulemasta tulenarkoja väitteitä, samalla sallien itselleen luvan jo etukäteen päättää, mikä on totta ja kuka saa puhua. Voi olla, että sorrun tässä ihmisten motiivien ylitulkitsemiseen, mutta kun on kyse valtion asettamasta ennakkosensuurin uhkasta, mittarit kannattaa säätää herkiksi.
Sananvapauskeskustelu ei joka tapauksessa ole keskustelua ihmisten terveyteen vaikuttavista konkreettisista vaarantamisrikoksista – eli siitä, mitä saa huutaa ja missä – vaan siitä, onko ihmisillä oikeus pyrkiä vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Itse tulipaloargumentti on peräisin Yhdysvalloista vuodelta 1919 korkeimman oikeuden tuomarin lausunnosta. Hänen teatraalinen esimerkkinsä koski päätöstä siitä, onko ihmisillä oikeus kampanjoida asevelvollisuutta vastaan. Esimerkki jäi kuitenkin elämään, ei turvallisuus- tai terveyskysymyksenä, jollainen se on, vaan perusteena rajoittaa poliittisesti arkojen aiheiden käsittelyä. Ihmiset, jotka tulipaloesimerkkiä käyttävät, näyttävät pelkäävän, että kansalaiset villiintyvät muutamasta vihan täyttämästä sanasta.
Päätelmäni sananvapaudesta kuuluu: emme tarvitse eliitin määräämiä kielellisiä etikettejä, pelonsekaista ja epäselvää muminaa, poliittisesti motivoituja puolitotuuksia tai tyhjiä anteeksipyyntöjä vääristä sanoista. Sen sijaan tarvitsemme avointa, rehellistä ja selväsanaista mielipiteiden kamppailua. Taposen lausuntojen perusteella viranomaisilla on tässä paljon petrattavaa. Jos pitäisi arvioida, kumpi on haitannut enemmän poliisin arvovaltaa ja uskottavuutta, ”huumeparoni” Jari Aarnio vai ”vihapuhekomissaari” Jari Taponen, vastaus ei olisi ilmeinen.
* * *
[1] Toisaalta keskusteluilmapiirikin on selvästi tulehtunut. Yksi syy tähän löytynee juuri digiajan medioista. Niillähän yleensä on mainostuloihin perustuva intressi syventää kiistelyä ja kahtiajakoa: vihantäyteinen riitely on parhaita tapoja ihmisten kiinnostuksen herättämiseen. Juuri sitä ominaisuuttamme pikaviestipalveluiden algoritmit osaavat hyödyntää. Sivutuotteena sosiaalisen median pikaviestipalvelut kykenevät myös hämärtämään julkisen ja yksityisen ajattelun rajaa. Tällaisten syiden takia avoin sosiaalinen media on huono paikka pyrkiä asiapitoiseen keskusteluun. Huolellisesti sovelluttuna se kenties sopii viranomaistiedotteisiin, mutta erimielisyyttä ja huolella punnittuja yhteiskunnallisia analyyseja arvostavaksi keskustelutilaksi siitä ei ole, saati poliisin tai poliitikon omanarvontunnon lähteeksi.
