Daniel Nylund (2019): Uhriutumisen kulttuuri. Kohtaaminen ry.
Anarkokristitty (tai anarkristitty, kuten hän itseään nimittää) Daniel Nylundin teos on ajankohtainen tutkielma uhriutumisesta ja sitä ruokkivista ajattelumalleista. Nylund on kiitettävällä tavalla perehtynyt aihetta koskevaan anglosaksiseen kirjallisuuteen. Suuri osa siitä on olennaista suomalaisenkin keskustelun kannalta.
Nylund kirjoittaa aiheeseen sisältyvistä ongelmista ja aiheen tärkeydestä seuraavasti:
Pelkään, että mikä tahansa kirjoitus, joka auttaa tunnistamaan uhriutumisen tuntomerkkejä ja nostaa esille siihen liittyvät ongelmat, kääntyy heti pilkaksi oikeita uhreja vastaan. Silti näen aiheen ohittamisen vielä vaarallisemmaksi. Virheellisesti määritetty ja väärin käytetty uhrius vahingoittaa todellisten uhrien asemaa ja saa moraaliset kompassimme pyörimään minne sattuu.
Uhriutuva käytös jatkuu niin kauan, kuin sen suoma palkitsevuus on suurempi kuin siitä aiheutuva kärsimys. Joskus sitä on vaikea ymmärtää, koska palkitsevuus ei aina ole kovin ilmeistä. Kukapa osaisi mitata saadun myötätunnon arvoa, vastuusta vapauttamisen helpotusta, oikeassa olemisen tyydytystä tai moraalisen ylemmyyden painoarvoa? Yksikin näistä uhriutumisen luontaiseduista voi kompensoida suurenkin kärsimyksen. Eikä uhriutuja itsekään ole aina tietoinen niistä salaperäisistä syistä, joiden takia hän sitkeästi pitää kiinni roolistaan.
Huomio on tärkeä. Toiveajattelun, ideologisen itsepetoksen ja suoranaisen huijaamisen raja on harvoin selkeä.
 |
| Daniel Nylund |
Teoksen lopussa Nylund esittää lennokkaita ja aiheen kannalta pitkälti turhia tulkintoja Jeesuksen sanomisista. Häiritsevämpää on kuitenkin loppupuolen fokuksen puute: välillä puhutaan uhriutumisesta yhteiskunnallisena ilmiönä ja välillä ylipsykologisoidaan yksilötason uhriutumistaipumusta (samalla kuitenkin unohtaen, mitä tiede uhriutumiseen liittyvistä moraalitunteista sanoo).
Pitkähköt lainaukset Nylundin analyyttisesta puheenvuorosta ovat silti paikallaan; tässä olevat lainaukset kattavat luonnollisesti vain pienen osan teoksen tärkeästä sanomasta.
Uhriutumisstrategian tuhoavuudesta Nylund kirjoittaa seuraavasti:
...uhriutumisen strategia ei keskity loukatun oman ihmisarvon vahvistamiseen vaan loukkaajan ihmisarvon alentamiseen. Se maksimoi pienenkin loukkauksen moraalittomuutta, loukkaajan ylivoimaista valta-asemaa ja loukatun puolustuskyvytöntä uhriutta. Pelastus yritetään löytää uhriutumisesta. Uhri voi saada kuuluisuutta, positiivista huomiota, myötätuntoa, vertaistukea ja yhteiskunnallista erityisapua.
laajentaen analyysiaan yhteisötasolle:
Uhrin nostaminen kunnioitettuun erityisasemaan ja oletetun syyllisen laskeminen halveksittuun erityisasemaan on usein yhteisöllinen tapa kompensoida omaa huonoa omaatuntoa... Samalla se vapauttaa yhteisön kunnolla perehtymästä uhrin kokemukseen ja ajattelemasta sitä syvällisesti. Lopulta se auttaa yhteisöä erottautumaan pahoista ihmisistä. Heidänkään tekoja ei tarvitse kunnolla miettiä eikä heidän kokemuksiinsa paneutua. Muut ovat jo tehneet sen meidän puolestamme ja heidät on tuomittaviksi havaittu. Se riittää.
Ajattelutapaan sisältyvistä sudenkuopista varoitteli jo muun muassa Bertrand Russell esseessään Orjuutettujen hyveellisyydestä vuodelta 1951:
Ihmiskunnan kaikkein sitkeimpiä harhaluuloja on ollut se, että eräät ihmiskunnan osat ovat moraalisessa suhteessa muita parempia. Tämä usko on pukeutunut moniin eri muotoihin, joista millään ei ole järjellistä pohjaa. On varsin luonnollista ajatella hyvää itsestään ja tämän perusteella – mikäli asianomaisen sielunliikkeet ovat riittävän yksinkertaiset – myöskin omasta sukupuolestaan, yhteiskuntaluokastaan, kansastaan ja ajastaan... Sangen merkillinen muoto tätä ihailua, joka kohdistuu ihmisryhmiin, joihin ihailija itse ei kuulu, on usko orjuutettujen – orjuutettujen kansojen, köyhien, naisten ja lasten – hyveellisyyteen.
Nylund kirjoittaa samassa hengessä:
Moraalisen ylemmyyden rooli voi olla uhriutujalle annettu tai hänen itsensä aggressiivisesti vaatima. Se on sosiaalisesti ja poliittisesti väkevä rooli, josta käsin hänellä on muita suurempi vapaus arvostella ja tuomita toisten uskomuksia, asenteita ja käytöstä samalla, kun on itse vapautettu vastaavasta arvostelusta.
Nylundin mukaan uhriutuva loukkaantuminen, vastuuvapaus ja moraalinen ylemmyydentunto ovat siitä petollisia nautintoja, että ne melkeinpä vaativat yksilöä kuvittelemaan itselle ja esittämään muille vakuuttavaa kärsimystä. Muutoinhan hän ei enää olisi uskottava uhri. Uhriutujat ovat Nylundin mukaan myös nopeasti verkostoituvaa väkeä, ja ”juuri siksi uhriutumisesta on alkanut tulla kulttuurimme keskeinen vaikuttaja”:
Uhriutumisen globalisoituminen merkitsee moraalisen mustavalkoisuuden ja itsetyytyväisyyden yleistymistä. Uhriutuja ei tarvitse armoa eikä myöskään anna armoa. Sorrettujen ja sortajien välissä on vain sota niiden välissä. Muut vaativat uhrilta vähemmän, samalla kun hän saa oikeuden vaatia muilta enemmän. Juuri sellaisia itseensä menemättömiä näennäisviattomia mutta muita ankarasti tuomitsevia moralisteja uhriutumiskulttuuri kasvattaa.
Uhriutumiskulttuuriin sisältyy myös ajatus siitä, että vähemmistö ei voi syyllistyä syrjimiseen:
Naiset eivät voi olla seksistisiä, pakolaiset eivät voi olla rasisteja, homot eivät voi olla heterofobisia, eivätkä köyhät voi olla sortajia. Uhriutujat ovat jostain salaperäisestä syystä vapaita niistä vääryyden muodoista, joiden uhreiksi ovat joutuneet. Jos eivät täysin olisikaan niistä vapaita, vastuu siitäkin kuuluu tämän kulttuurin luoneelle enemmistölle jolta jopa uhriksi joutuneet naiset voivat omaksua misogynian, transfobian, cisseksismin jne. Uhreja ei saa syyttää mistään.
Uhriutujat yrittävät muuttaa subjektiivisen kokemuksensa koko ympäristön moraaliseksi mittariksi. Mikä tahansa käytös tai puhe, josta uhriutuja ahdistuu tai pahoittaa mielensä, on sen perusteella myös moraalisesti tuomittavaa, todennäköisesti myös tahallista kiusaamista ja aikomuksellista vihamielisyyden lietsomista. Uhriutujan kokemuksen rinnalla mikään muu ei paina mitään. Mielipiteesi voi olla kuinka rationaalisesti perusteltu tahansa ja aikomuksesi vilpittömästi yhteisymmärrystä hakeva, mutta loppupeleissä uhriutujan ahdistuksen suuruus mittaa sinun syyllisyytesi syvyyden.
Nylund moittii tässä yhteydessä myös kulttuurisesta omimisesta loukkaantuneita, todeten esimerkiksi, että ”kulttuurinen omaksuminen on kehitystä”, ei siis sorrettujen alistamista. Keskivaiheilla teos ottaa kantaa intersektionaaliseen feminismiin:
Minusta näyttää siltä, että tämä valtaan ja sortoon keskittyvä feminismin suunta on tarjonnut yksityiskohtaisempia ja monipuolisempia tapoja leimata joku syylliseksi pelkästään sen perusteella, mihin etuoikeutettuun ryhmään sattuu kuulumaan. He ovat löytäneet hienostuneita tapoja tuomita joku synneistä, joiden olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Intersektionaalinen feminismi on ideologia, joka keskittyy uhriaseman määrittämiseen, stereotypioiden luomiseen, demonisoimiseen ja tiettyjen ryhmien vaientamiseen enemmän kuin uhrien auttamiseen.
Intersektionaalinen feminismi tekee saman kuin kommunismi aikanaan: määrittelee jokaisen yksilön ryhmän kautta kysymättä edes, samaistuuko yksilö ryhmään ja kokeeko sen arvot omikseen... Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.
Nylundin mukaan suurten oikeustaistelujen puutteessa opiskelijat ovat jopa alkaneet kilpailla siitä, kuka herkimmin tunnistaa luentoaiheen, josta joku vähemmistöön kuuluva voisi ahdistua.
Mikään edellä mainittu uhriutumiskulttuurin kuvaus ei toki poista sitä, että vastakkaisestakin trendistä on merkkejä. Näin Nylund:
On yksilöitä ylisyyllistävää ja kohtuuttomasti vastuuttavaa kovuutta, joka ei halua nähdä yksilöiden ja ryhmien oikeaa syrjäyttämistä, ulossulkemista ja sortoa sielläkään, missä se tuijottaa heitä silmiin. On vaikea sanoa, kumpi trendi on vahvempi, mutta uhrin syyllistämisen pelko on jo liian kauan estänyt suoraa puhetta uhriutumisen strategioista ja myös uhrin vastuuttamisesta siitä, mistä tämä on oikeasti vastuussa.
Teoksen kirjoittamisen aikaan rotumielenosoitusten väkivaltaisuus Yhdysvaltain ja joidenkin muiden länsimaiden suurkaupungeissa ei vielä ollut alkanut, mutta Nylundin sanat osuvat sinnekin: ”Heti, kun huoli uhrista on muuttunut globaaliksi imperatiiviksi, siitä on myös tullut oikeutus väkivaltaan. Uhriin samaistuminen tai uhriutuminen ovat muuttuneet viimeiseksi globaalisti hyväksytyksi väkivallan oikeutukseksi.” Moni oppinut on puolustellut jopa sellaista väkivaltaa ja ryöstelyä, joka on karkottanut kauppoja jo entuudestaan syrjäytyneistä kaupunginosista, tehden vähemmistöjen elämän siellä entistä hankalammaksi. Nylund jatkaa:
Vasemmisto yleensä tekee systeemeistä syntipukkeja puolustaessaan erilaisten rakenteiden jalkoihin jääneitä uhreja. Toisinaan uhrien puolustamisella oikeutetaan myös rakenteisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Siksi vasemmisto näkee mielenosoituksen siinä, missä oikeisto näkee mellakan ja vapaustaistelijoita siinä, missä oikeisto näkee terroristeja ja rikollisia.
Nylundin mukaan jos uhriutuja kokee, ettei hän saa virkavallalta ansaitsemaansa apua, hänellä on taipumus ottaa oikeus omiin käsiinsä, ei välttämättä suoralla väkivallalla vaan esimerkiksi sosiaalisella poissulkevuudella tai tahraamalla toisen osapuolen maine.
Ayaan Hirsi Ali on tähän liittyen puhunut matalien odotusten rasismista, jossa kantaväestön edustajalta odotetaan suurta suvaitsevaisuutta ja järkeä, mutta ruskealta maahanmuuttajalta ei odoteta mitään: ”Jos haudot mielessäsi matalampia odotuksia kyvylleni olla suvaitsevainen ja järkevä verrattuna enemmistöön, syrjintäsi kohdistuu minuun.”
Nylund sivuaa tätäkin teemaa: ”Sanoille ja niiden sävyille, eleille ja niiden mikromuutoksille on annettu aseiden voima. Uhri puolestaan nähdään niiden edessä täysin puolustuskyvyttömänä ja haavoittuvana, ikään kuin hänellä ei olisi mitään autonomisia kykyjä torjua tai haastaa mitään häneen kohdistuvista sanoista tai eleistä.” Juuri tätä on matalien odotusten rasismi.
Ilmaisunvapaudesta Nylund toteaa seuraavaa:
Uskon, että fanaatikot, vihaajat ja hölmöilijät saadaan paremmin aisoihin tarpeeksi yleissivistyneen kansan tolkullisuuden kuin valtion sanelemien puherajoitusten kautta. On hyvä, että väkivaltaan kiihottaminen on kriminalisoitu, mutta sitä pidemmälle menevät lait tuottavat luultavasti enemmän ongelmia kuin ratkaisevat. Ääriliikkeitä ei kannata painaa maan alle, jossa ne voivat kenenkään haastamatta käännyttää uskoonsa kriittiseen ajatteluun harjaantumattomia nuoria.
Ja vihapuheesta seuraavaa:
Kun annat vihapuheen määrittämisen oikeuden niille, jotka pitävät omia tunnereaktioitaan moraalin kompassina, jokainen heidän vihaamansa ihminen vaiennetaan vihapuheen levittäjänä.
Vapaan sanan kanssa on vaikea elää maailmassa, jossa on niin paljon valeuutisia ja hävytöntä vihapropagandaa, mutta vielä vaikeampaa on elää maailmassa, jossa yksi ihmisryhmä tai ideologia on saanut oikeuden lailla säätää luvallisen puheen rajat.
Nylundin mukaan ”vapaan sanan” on jopa velvollisuus tuottaa ahdistusta, menetettyjä yöunia ja turvattomuuden tunnetta sekä puhujassa itsessään että kuulijoissa: ”Ei ajattelija kehity, jos hän ei riivaa itseäänkin ahdistavilla kysymyksillä. Joskus on hyvä kohdata ajatuksia jotka pelästyttävät meidät kusemaan allemme.”
Sukupuolieroista Nylund kirjoittaa:
Viime vuosien uhriutuvan feminismin myötä puhe patriarkaatista on tullut rytinällä takaisin, ei niinkään analyyttisena ja todellisuutta hahmottavana teoriana, vaan universaalina viholliskuvana ja yksioikoisena selityksenä kaikelle, mikä naisten elämässä on huonosti. Pelkkä yhden sanan diagnoosi sorron laadusta tuntuu vapauttavalta ja taistelutahtoa vahvistavalta maailmassa, jossa sortomekanismit ja kaikkien ihmisten riippuvuudet milloin mistäkin ovat melkein ylivoimaisen vaikeita ymmärtää. Isien vallan synnit on helppo muistaa. Samalla unohtuu se, että miehet ovat näännyttävien ja vaarallisten töiden kautta ruokkineet perheitään, silloin kun heitä ei ole komennettu muiden sotiin kuolemaan. Naiset puolestaan ovat olleet sidottuja synnyttämisen vaaroihin ja lasten ruokkimisen vaivoihin. Suuri valtaenemmistö kummastakin sukupuolesta on kulttuurien alusta asti ollut harvojen herrojen varattomia ja oikeudettomia palvelijoita koko lyhyen ja viheliäisen elämänsä ajan. Siitä huolimatta, että elämä on kohdellut kumpaakin sukupuolta tasaisen karusti, miehet ja naiset ovat jakaneet yhteisen kurjuutensa tekemällä juuri sen, mitä parhaiten osaavat. Ihmiskunnan koko brutaalin kehityksen ajan miesten ja naisten hengissä selviämisen taistelua on ohjannut evoluution sisällä rakentunut kykyjen ja taipumusten mukainen työnjako ja yhteistyö. Se ei ehkä vastaa tasa-arvovaltuutettujen unelmaa ideaalimaailmasta, mutta se ei myöskään ole kapitalismin luoma sosiaalinen konstruktio. Sen verran ihmiskuntaakin pidempi evolutionaarinen historia sukupuolten välisillä eroilla on.
Myöhemmin Nylund toteaa, että psykologien osallistuminen sukupuolisuuden ideologisointiin on ”ammattitaidotonta, epätieteellistä ja epäeettistä”.
Populismista Nylund toteaa:
Populistinen poliitikko vasemmalla tai oikealla tarvitsee uhreja. Jos niitä ei ole, ne pitää keksiä. Hänen pitää lietsoa uhriksi joutumisen kokemusta, jotta hänen autoritaariselle pelastajan roolilleen löytyisi tarpeeksi tilausta. Kun hän on onnistunut asemoimaan itsensä uhriksi joutuneen kansanosan puolustajana, hän on ainakin heidän silmissään saavuttanut moraalisesti suvereenin aseman. Uhrien puolustamisen nimissä hänellä on oikeus kohdella mitä tahansa vastapuoleksi määriteltyä kansanosaa miten törkeästi tahansa.
Teos ei pelkästään maalaile pessimistisiä kauhukuvia, vaikka kovin konkreettisia keinoja uhriutumiskulttuurista pääsemiseksi ei taida käsillä ollakaan. Tässä yksi Nylundin ehdotuksista:
...uhriutujien pitäisi palauttaa indentiteettiprojektinsa kohtuullisempiin ja muita kunnioittaviin mittoihin. Sitä kautta on mahdollista rakentaa myös suurempia ja vieraanvaraisempia ja yhteistyökykyisempiä identiteettejä, jotka oikeasti pystyvät auttamaan ja palvelemaan uhreja sitomatta heitä liian ahtaisiin ja uhriutuviin identiteetteihin.
Kokonaisuutena kirja on raikas tuulahdus selkeää ja humaania ajattelua - siinäkin tapauksessa, ettet ole kyllästynyt sosiaalisessa mediassa keskenään kiisteleviin ja alati uhríutuviin klikkeihin.
