Oheinen vastineeni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä (jossa oli myös kaksi muuta kirjoitustani: kirja-arvio ja huomioita kirja-arviosta).
* * *
* * *
Kiitän Otto Pellistä ystävällisestä vastineesta. Sen perusteella sanomani pitää edelleen paikkansa: uskonnot pystyvät taidokkaalla propagandalla johdattelemaan ihmisiä pois johdonmukaisuudesta.
Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.
Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.
Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.
Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.
Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.
Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.
Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.
Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.
Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.
Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.
