Mitä yhdestä elämän synnystä? Tai särkyneestä minuudesta? Ja jokunen kirjasuositus
 |
| Laatuluettavaa |
Tilanne on lähes sama, kun asiaa katsotaan ihmisen näkökulmasta.
On yhdentekevää, kehittyikö elämä mutalätäköissä, merenpohjassa vai kenties jossakin aivan muualla. Eliöt – ihminen mukaan lukien – siirtävät perimäänsä seuraavaan polveen piittaamatta siitä, missä ja miten alkueliöt sitä tekivät. Elämän ensihetkistä emme tule löytämään sen enempää lohtua kuin kauhuntunteitakaan.
Sekin on yhdentekevää, onko Maapallo ainoa tyyssija eläville olennoille vai ei. Jos tutkijat saavat todisteita elämästä muilla taivaankappaleilla, ihmislaji ei joudu eksistentiaaliseen kriisiin. Yksilöt ja yhteiskunnat jatkavat entiseen malliin.
Esibiologisen liemen ja primitiivisten solujen välinen aikamatka on myös kertakaikkisen tylsä. Satoja miljoonia vuosia silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki olisi saattanut pysähtyä alkuunsa asteroiditörmäyksen tai muun kosmisen sattuman takia.
Yksilö on koodien kulkuneuvo
Täällä me kuitenkin olemme. Selitys löytyy elämän synnyn jälkeisistä lukuisista mullistuksista. Yksittäisistä soluista kehittyi monisoluisia liittoumia. Jotkut solut ottivat sisäänsä toisenlaisia soluja, joista kehittyi soluelimiä. Nisäkkäiden sukulinjassa tapahtui hyppäyksistä mullistavin: laumaeläimestä tuli kieltä käyttävä kulttuurieläin. Tämä kulttuuriskielellinen loikka teki karvattomasta kädellisestä maailmanvalloittajan.
Kyseinen apina ei päihittänyt muita petoja nopeudessa tai voimassa, eivätkä evoluution sille antamat perhetunteet auttaneet pärjäämään pakkasessa. Mutta älynsä, kätevyytensä ja kulttuurisen oppimisen avulla laji sai muusta luonnosta musertavan yliotteen.
Ihmiseen itseensä tämä yliote ei silti ulottunut. Yksilö on yhä hajanainen ja johdateltavissa. Perimän palaset ovat kotoisin sieltä ja täältä, geenit manipuloivat toisiaan, solut ovat sekoitus koirasta ja naarasta, erilaiset ajatusrakennelmat kilpailevat aivojen hallinnasta, ja niin edelleen.
Ihmisyksilö on lopulta vain muiden käyttämä kulkuneuvo. Se sai kaksi tehtävää: kuljeta DNA:n digitaalista koodia seuraavaan polveen ja levitä ajatuksia ja tapoja muille. Siinä se olennaisin; elämä on informaation säilömistä ja siirtämistä. Geneettinen ja kulttuurinen informaatio liikkuu yksilön avulla ja piittaamatta hänen hyvinvoinnistaan. Edes ajatusrakennelmien totuudellisuudella ei ole niin väliä.
Useimmat toki tuntevat olevansa itsenäisiä ja yhtenäisiä, ja moni kuvittelee näkemystensä seuraavan järkeviä ja omaehtoisia päätelmiä. Tämä kaikki on ymmärrettävää, sillä kyseisiä illuusioita rakennetaan lapsesta asti.
Olemisen mielekkyys riippuu pitkälti siitä, miten suhtaudut hajanaisuuteesi. Hyviä vaihtoehtoja on nähdäkseni vain yksi. Kulkuneuvon tulee selvittää, miksi hän on sellainen kuin on ja mitkä hänen kantamistaan ajatuksista ovat tosia. Näihin vastaaminen suojaa manipulaatiolta, keventää kannettua taakkaa ja auttaa löytämään tavoittelemisen arvoiset asiat. Tämän pikku projektin voi aloittaa vaikkapa seuraavista teoksista:
Richard Dawkins: Geenin itsekkyys (1993)
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu (2007)
Steven Pinker: The Blank Slate (2002)
Matt Ridley: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen (2004)
Sekin on yhdentekevää, onko Maapallo ainoa tyyssija eläville olennoille vai ei. Jos tutkijat saavat todisteita elämästä muilla taivaankappaleilla, ihmislaji ei joudu eksistentiaaliseen kriisiin. Yksilöt ja yhteiskunnat jatkavat entiseen malliin.
Esibiologisen liemen ja primitiivisten solujen välinen aikamatka on myös kertakaikkisen tylsä. Satoja miljoonia vuosia silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki olisi saattanut pysähtyä alkuunsa asteroiditörmäyksen tai muun kosmisen sattuman takia.
Yksilö on koodien kulkuneuvo
 |
| Kuvia Luonnontieteellisestä keskusmuseosta |
Kyseinen apina ei päihittänyt muita petoja nopeudessa tai voimassa, eivätkä evoluution sille antamat perhetunteet auttaneet pärjäämään pakkasessa. Mutta älynsä, kätevyytensä ja kulttuurisen oppimisen avulla laji sai muusta luonnosta musertavan yliotteen.
Ihmiseen itseensä tämä yliote ei silti ulottunut. Yksilö on yhä hajanainen ja johdateltavissa. Perimän palaset ovat kotoisin sieltä ja täältä, geenit manipuloivat toisiaan, solut ovat sekoitus koirasta ja naarasta, erilaiset ajatusrakennelmat kilpailevat aivojen hallinnasta, ja niin edelleen.Ihmisyksilö on lopulta vain muiden käyttämä kulkuneuvo. Se sai kaksi tehtävää: kuljeta DNA:n digitaalista koodia seuraavaan polveen ja levitä ajatuksia ja tapoja muille. Siinä se olennaisin; elämä on informaation säilömistä ja siirtämistä. Geneettinen ja kulttuurinen informaatio liikkuu yksilön avulla ja piittaamatta hänen hyvinvoinnistaan. Edes ajatusrakennelmien totuudellisuudella ei ole niin väliä.
Useimmat toki tuntevat olevansa itsenäisiä ja yhtenäisiä, ja moni kuvittelee näkemystensä seuraavan järkeviä ja omaehtoisia päätelmiä. Tämä kaikki on ymmärrettävää, sillä kyseisiä illuusioita rakennetaan lapsesta asti.
Todellisuudessa geenit juuri ja juuri pystyvät pitämään kulkuvälineen kasassa. Ja mitä tulee kulkuneuvon omaksumiin ajatusrakennelmiin, ne ovat läpeensä vinoutuneita ja usein keskenään ristiriitaisia. On kuin kulkuneuvolla olisi monta egoa; yksi niistä on se äänekäs kontrollifriikki, jonka koemme minuudeksi.
Richard Dawkins: Geenin itsekkyys (1993)
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu (2007)
Steven Pinker: The Blank Slate (2002)
Matt Ridley: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen (2004)
