Mitä johtoporras vastaa?
Diplomi-insinööri Arto Kuosmasen kirjoitus Skeptikko 4/2024 -lehdessä on ensimmäisiä puheenvuoroja, jossa kysellään yliopiston johdon vastuun perään. Miksi johto salli epäobjektiivisten menetelmien vallata tiettyjä sosiaalitieteellisiä ja humanistisia aloja? Miksei vaadittu testattavia ja kumottavissa olevia ennusteita? Mihin unohtui asioiden mittaaminen pätevillä mittareilla? Mihin jäi syy-seuraussuhteiden selvittäminen?
Monessa tutkimuksessa tulokset oli päätetty etukäteen. Toisinaan taas verbaaliakrobatia muodostui tärkeämmäksi kuin se, että tutkimustulokset kuvaavat todellisuutta. Jopa tohtorinpapereita myönnettiin heppoisin perustein. Miksi?
Mahdollisia selityksiä on monia. Ehkä johto ei nähnyt sosiaalitieteiden ongelmia tai ehkä se halusi vältellä syytöksiä dogmatismista. Tai ehkä he kokivat tehneensä jo tarpeeksi tieteellisten standardien eteen.
Kuosmasen mukaan selitys löytyy pelkuruudesta tai hienotunteisuudesta: ”Koska naistutkijat esittivät olevansa syrjittyjen asialla, alan menetelmiin ei uskallettu puuttua.” Naistutkimus ei toki ollut ainoa objektiivisuutta vieroksuva ja poliittista aktivismia suosinut ala, mutta se oli räikeimmästä päästä. Tärkeämpiä olivat oikeaoppisuus ja vaikutuksen tekeminen kollegoihin kuin pyrkimys objektiivisuuteen. [1]
Vastaako sikariporras, etenkin Helsingin yliopistoa kanslerina ja rehtorina johtanut Ilkka Niiniluoto jotakin? Ainakaan vetoaminen tieteenalojen autonomiaan tai erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on tiedettä, ei ole pätevä puolustus. Niiniluoto on lukuisissa kirjoituksissaan suosinut nimenomaan tieteellisten menetelmien ankaruutta ja korostanut pätevän argumentaation merkitystä. Silmien sulkeminen tuntuu siksi niin erikoiselta. Johdon toimimattomuus on saattanut jopa vaikuttaa yliopistojemme heikkoon asemaan kansainvälisissä vertailuissa.
Johdon olettaisi siis aktiivisesti pyrkivän siihen, että tieteellinen tutkimus säilyttää auktoriteettinsa. Siinä on kyse paljon enemmästä kuin laadullisen ja määrällisen (kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen) tutkimuksen erosta, jolla moni sosiaalitieteilijä reviiriään puolusti. (Iso osa naistutkimuksesta ei toki istunut kumpaankaan kategoriaan.)
Sosiaalitutkimuksessa vahvoja vinoumia
Usein kun laadullisen ja määrällisen tutkimuksen pätevyydestä syntyi kiistaa, laadullisen tutkimuksen harjoittajat väittivät, että ”kvantitatiivinenkin tutkimus on vinoutunutta”. Perään he saattoivat sanoa, että ”se, mitä päätät mitata, on jo osoitus vinoumasta”.
Nämä ovat sinänsä perusteltuja väitteitä: tutkijan näkemykset vaikuttavat mittauskohteen valintaan. On kuitenkin huomattava, että kvantitatiivisessa tutkimuksessa prosessi, jolla mitattava kohde valitaan, ei ole tuottanut saatuja mittaustuloksia. Myöskään teoria, jolla tutkija mittaustuloksiaan selittää, ei ole mittaustulosten takana.
Tämä eroaa sosiaalitutkimuksesta. Siinä tutkijan omaksuma teoria on saattanut suoraviivaisesti tuottaa saadut tulokset. Tutkija on esimerkiksi voinut johdatella haastattelemiaan henkilöitä antamaan juuri tietynlaisia vastauksia. Tutkittavat henkilöt ovat myös saattaneet omaksua alan tutkijoiden parissa vallitsevan ajattelutavan, vaikkapa käsityksen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä. Läpeensä vinoutuneita tuloksia voi syntyä monella muullakin tavalla.
Kvantitatiivisen tutkimuksen vinouma on siis täysin erilainen vinouma kuin se, joka syntyy, kun sosiaalitieteilijä raportoi haastateltaviensa kokemuksista. Joskus jopa tapahtui niin, että sosiaalitieteilijä raportoi vain ja ainoastaan omista kokemuksistaan (ns. autoetnografinen tutkimus).
Mikäli yliopisto epäonnistuu tutkimuksen objektiivisuuden ja arvovallan ylläpitämisessä, seuraukset voivat olla ikäviä. Kansalaisista tulee alttiimpia uhreja ideologiselle manipuloinnille, salaliittoteoriat yleistyvät, ja epätotta aletaan helpommin pitää totena. Asioiden väitetään olevan jollakin tavalla vain siksi, että niiden halutaan olevan sillä tavalla.Skeptikko tekisi itsensä mieluusti tarpeettomaksi, mutta tavoite ei taida onnistua edes akateemisen tutkimuksen kohdalla.
ALAVIITE
[1] Samassa lehdessä Tiina Raevaara pitää ”toisarvoisena” sitä, että jotkut skeptikot ovat ”roimineet” sukupuolentutkimusta. Perään hän kysyy, miksi Skepsis ei puolusta tieteen perusrahoitusta.
Kaikki yhdistyksen jäsenet lienevät yhtä mieltä, että tutkimuksen rahoitus on tärkeää turvata. Skepsiksen ei silti tule keskittyä verorahojen jakamiseen – olettaen, että tässä tarkoitetaan tutkimuksen julkista rahoittamista. Sen sijaan skeptikon epäkiitollinen tehtävä on puuttua asiaan, mikäli tutkimustulokset ovat virheellisiä tai ne on saatu epäpätevien menetelmien avulla. Siinä ei ole mitään toisarvoista.
Lisäksi mikäli tieteen edistäminen on tavoitteena, eikö tällöin kannattaisi pyrkiä siihen, että rajallisia tutkimusresursseja suunnataan mahdollisimman kauas politisoituneesta pseudotieteilystä ja dogmatismista? Niistä ainakin takavuosien sukupuolentutkimuksesta löytyy monia esimerkkejä. Kuulen mielelläni, jos laiva on äskettäin kääntynyt.
