Pahuuden haaste on yhä voimassa

Mistäpäs tiedämme, vaikka maa olisi jonkin toisen taivaankappaleen helvetti?

Aldous Huxley

Seuraava kirjoitukseni ja oheinen piirrokseni ilmestyi Skeptikko 1/2019 -lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

                                              * * *

Oletetaan, että on olemassa jokin täydellisen hyväntahtoinen ja kaikkeen kykenevä olento. Mitä olennosta voitaisiin päätellä ottaen huomioon maailmassa tapahtuvat pahat asiat? Vaihtoehtoja on vähän: joko alkuoletuksen vastaisesti olento ei ole kaikkivoipa, hän on osittain pahantahtoinen (tai typerä) tai sitten häntä ei ole olemassa.

Tämä erityisesti kristittyjen jumalaan kohdistettu pahuuden haaste on jo satoja vuosia vanha. Miten uskovat reagoivat siihen? Yksi yleisimmistä vastauksista on väittää, että pahan olemassaolosta koituu suurempaa hyvää. Vastoinkäymiset parantavat moraalista luonnetta, kärsimys tuo lähemmäksi jumalaa, onnettomuudet auttavat näkemään, kuinka hyvin asiat lopulta ovat ja niin edelleen. Näkemyksen mukaan hyvyys tarvitsee vastavoiman.

Vastauksen ongelma on sen sisäsiittoisuus. Ajatus, että jumala sallii pahuuden siksi, että kärsimys tuo jumalan lähemmäksi, ruokkii jumaluutta itseään. Tällaiset kehämäiset päätelmät johtavat myös ikävään lopputulokseen: mitä enemmän kärsimystä, sitä läheisempi jumala. Richard Dawkins ei syyttä todennut, että Raamatun Jumala on kamalin kiusanhenki kaikessa kirjallisuudessa. Ehkä pedofiilipapit ja heidän arvovaltaiset suojelijansakin ovat vain tehneet jumalan työtä?

Uskova saattaa väittää vastaan, että Jumala vain laittoi kaiken alkuun. Hän valitsi tietyt luonnonvakiot, jotta galaksit ja ihmisen kehittymiselle suotuisa maapallo voisivat muodostua. Sitten Hän siirtyi tarkkailuasemiin. Pahuuden ongelma seuraa tätäkin puolustusta. Mikä tarkoitus on sellaisen maan luomisella, jossa ihmisiä kiusataan jatkuvilla geologisilla ja meteorologisilla katastrofeilla? Tai miksi Jumala olisi jo etukäteen antanut auringollemme parasta ennen -päivämäärän? Miten asiaa käänteleekin, pahuuden haaste ja ihmislajia seuraava kosminen tarkoituksettomuus eivät katoa.

Fyysikot saattavat lähitulevaisuudessa myös kyetä osoittamaan, että luonnonvakiot eivät ole sattumanvaraisia. Tietyt fysikaaliset voimat ja vakiot saattavat siis olla sellaisia kuin ne ovat vain siksi, että niiden on pakko olla sellaisia. Täten niitä ei olisikaan säädetty tukemaan elämän kehittymistä. Mikäli fysiikanlakien vääjäämättömyys ja ennustettavuus pystytään osoittamaan, luojajumalilta häviää tämä viimeinenkin pakopaikka.

Pahuuden haasteeseen on vastattu myös väittämällä, että Jumala on olemassa riippumatta siitä, kuinka paljon pahaa maailmassa tapahtuu. Väitteen esittäjä myöntää, että Jumalalle ei ole tarvetta siinä hyvyyden puolustajan roolissa, jota hänelle usein tarjotaan. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen kirjoittaa osuvasti:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti (teoksesta Jumalaa ei ole).

Maanpäällisessä kärsimyksessä kyse ei myöskään ole vain ihmisestä. Lukemattomat eläinraukat ovat vuosimiljoonasta toiseen joutuneet sietämään vilua ja nälkää, pelkoa ja pakenemista. Ei kai kukaan hyväsydäminen ihminen voi tällaisen kidutuksen luojaa ylistää? Epäreilu kärsimys saattaa jalostaa ihmistä ja tehdä hänet vapaammaksi tai jopa onnellisemmaksi, mutta se tuskin lohduttaa ketun kidassa kouristelevaa kaniiniäitiä tai autokolarissa rampautunutta peuranvasaa. Teuraseläinten tuskasta puhumattakaan.

Entä miten Jumala pystyy ylläpitämään pahuudesta ja kärsimyksestä vapaata iankaikkista taivasmaailmaa mutta joka hetki epäonnistuu siinä maan päällä? Tai mikä edes antaa ymmärtää, että taivas olisi mukava paikka? Mitä jos kärsimykset siellä vasta alkavatkin? Ehkä lapsiparkojen sieluja värvätään enkelikoulukuntien välisiin puukkotappeluihin.

Tämä on tietysti koulupoikamaista – vai pitäisikö sanoa teologista – saivartelua. Nykypäivänä olennaisempi kysymys on se, miksi sodista, taudeista ja onnettomuuksista piittaamattomaan mielikuvitushahmoon perustuva uskomusjärjestelmä nauttii valtiovallan erityissuojelua. Milloin ihmisten ja katsomusten epätasa-arvoinen kohtelu loppuu? Milloin koululaisen tai varusmiehen ei tarvitse paljastaa katsomustaan vastoin tahtoaan?

Osa suomalaisista viehättyy uskontoihin liittyvistä rituaaleista ja seuraleikeistä. Osa myös kokee henkiolentojen läsnäoloa. Nämä ovat ilmiöinä mielenkiintoisia – ja selitettävissä lajimme evoluutiohistorialla –, mutta ne eivät ole pätevä peruste uskonnon suosituimmuusasemalle. Valtionkirkkoon kuulumisessa 70 prosentin rajapyykki on Suomessa jo alitettu, ja Helsingissä on seutuja, joiden asukkaista alle puolet on kirkon jäseniä. Kuinka uskonnotonta väestöstä pitää tulla ennen kuin julmuuden ja taikauskon ote kirpoaa?

                                                * * *

PS. Muita uskontoa tarkastelevia juttujani on muun muassa täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. Uskontoaiheisia pilakuviani taas löytyy täältä.

PS 2. Jutussa mainittiin ohimennen teuraseläimet. Seuraavassa on otteita hallituksen esityksestä eläinten hyvinvointiin liittyviksi laeiksi (vuodelta 2018). Ehdotuksen yksityiskohdat paljastavat, että tuotantoeläinten pitoon väistämättä liittyy kärsimystä. (Mikään eläin ei toki ole itsestään yhtä tietoinen kuin ihminen, ja eläinten pohdinnat tulevaisuudesta ja menneisyydestä ovat kyvykkäimmilläkin lajeilla alkeellisia. Siksi eläinten kärsimyskokemuksetkaan eivät luultavasti ole yhtä tuskallisia kuin ihmisillä.)

Eläimen jatkuva paikalleen kytkeminen pysyvässä pitopaikassa kiellettäisiin tietyin poikkeuksin. Eläimen liikkumista ei myöskään saisi jatkuvasti rajoittaa siten, että eläimellä ei ole mahdollisuutta kääntyä ympäri. Viiden vuoden siirtymäajalla kiellettäisiin muiden nautojen kuin maidontuotantoa varten pidettävien lehmien ja hiehojen sekä hevosten jatkuva kytkettynä pitäminen. Maidontuotantoa varten pidettävien lehmien jaa hiehojen jatkuvaa kytkemistä sen sijaan ei ehdoteta kiellettäviksi.

Emakoiden ja ensikoiden pidempiaikainen pito tiineytyshäkeissä kiellettäisiin 15 vuoden siirtymäajalla. Tuotannollisista syistä emakoiden ja ensikoiden pitoa porsitushäkeissä ei ehdoteta kiellettäviksi. 

Eläimille tehtävien kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä tulisi jatkossa käyttää kivunlievitystä. Kivunlievitysvaatimuksesta voitaisiin poiketa ainoastaan, jos toimenpiteestä aiheutuu vain lievää tai hetkellistä kipua tai jos on kyse hätätilanteesta.

PS 3. Kaksi loppukevennystä eläinten kärsimyksiin etäisesti liittyen. Kyse on vuonna 1996 kuvittamistani vitseistä. 

Lyhyt kirjakatsaus

Aleksis Kiven päivän kunniaksi tässä joitakin tällä hetkellä lukemiani kirjoja. Joistakin tulen luultavasti kirjoittamaan lisää.

Julkisuudessa viime aikoina olleen Ha-Joon Changin talouskirja 23 tosiasiaa kapitalismista on erinomainen ja suurelta osin valtavirran vastainen esitys (kansan)taloustieteen teorioista ja perusteista. Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani kirjoitin aiheeseen liittyen seuraavasti:

Kansantaloustieteessä havaintoaineisto on yleensä hajanaista ja kontrolloimatonta – ja täten yhteensopivaa monen eri teorian kanssa. Koska havaintojen tulkinta usein lisäksi vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, ei ole lainkaan yllättävää, että ihmiset niin hyvin sietävät omien makrotaloudellisten teorioidensa puolustajia ja kilpailevien teorioiden vääristelijöitä.

Tuonkaltainen ”moniarvoisuus” ei luonnollisesti sovi yhteen tieteen tavoitteiden kanssa.

Richard Alexanderin kirjoitusten ympärille koottu Human Social Evolution on teos, jota olen odottanut: nerokkaan biologin ja moraali- ja yhteiskuntafilosofin kootut ajatukset samoissa kansissa, päivitettynä tuoreilla tutkimuksilla.

Richard Dawkinsin omaelämäkerran jälkimmäinen osa vaikuttaa yhtä sujuvalta ja ammattimaiselta – kenties liiankin laskelmoidulta – kuin hänen aiemmat kirjansa.

Bruce Hoodin Domesticated Brain käsittelee sitä, miten ihmislaji on onnistunut kesyttämään itsensä. Ihmisen evoluutioympäristössä ryhmän ulkopuolelle joutumisella oli yleensä katastrofaalisia seurauksia. Siksi olemme kiinnostuneet siitä, mitä muut meistä ajattelevat ja siksi mukaudumme ryhmämme normeihin. Läpi lajihistorian lisääntymismenestyksen kannalta on ollut ratkaisevaa, mitä ryhmämme jäsenet meistä ajattelevat.

Joshua Greenen Moral Tribes näyttää ensisivujen perusteella kirjalta, joka parhaiten selittää ja auttaa ymmärtämään ihmisryhmien ja ideologioiden välille muodostuvia jännitteitä. Jos joku näistä kirjosta kannattaa lukea, se on luultavasti juuri Moral Tribes – etenkin jos olet mukana politiikassa.

Flemming Rosen teos Tyranny of Silence on vakuuttanut minut entistä enemmän sananvapauden tärkeydestä ja itsesensuurin haitallisuudesta. Kirja kertoo Muhammed-pilakuvakuohunnasta. Teos on tärkeä, vaikket olisikaan päättämässä muiden asioista.

PS. Kommentti blogin aiheen ulkopuolelta. Selasin paperiroskiksesta ottamaani Helsingin seurakuntien Kirkko & Kaupunki -lehteä (34/2016). Siinä Sampo Terho kertoo uskostaan. En tiennyt, että hänkin kuuluu persujen hörhörintamaan. Kirjoituksessaan Terho käytännössä sanoo, että jumala (hän ei tarkenna, mikä niistä, mutta oletan hänen tarkoittavan luterilaisenäitelää kontrollifriikkiversiota) suuressa viisaudessaan päätti olla antamatta ainuttakaan todistetta itsestään, mutta että poliitikkomme päättää silti tarrautua häneen/siihen. Voi olla, että tämänkaltainen todisteita vieroksuva, mystisismiä ihaileva ja poliitikolla erityisen vastenmielinen asenne ei näy Terhon muussa ajattelussa tai politiikanteossa. Mutta en ole valmis ottamaan sitä riskiä, ja toivon, etteivät muutkaan niin tee. Tietävätköhän Terhon ateistiset äänestäjät hänen irrationalismistaan? Niin tai näin, sillä voinee lohduttautua, että käytännössä Terho on lähes ateisti: hän on hylännyt kaikki muut jumalat paitsi yhden. Toivotaan siis, että tämä jäljelle jäänyt sadistinen mielikuvitusolento ei vaikuta hänen päätöksentekoonsa. (Miksi kristittyjen jumala on sadisti? Ilkka Pyysiäinen vastaa Jumalaa ei ole -kirjassaan [2010]:

...Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Tuollaisesta olisi joskus Suomessa saanut syytteen – ja monessa maailmankolkassa edelleen saa.)

PS 2. Luen myös Matti Vuenton kirjaa Virukset, jossa Vuento kertoo muun muassa aidsista. Hänen mukaansa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa oli vuonna 2012 aidsin vuoksi orvoiksi joutuneita lapsia yli 14 miljoonaa. Määrä on tyrmistyttävä. Aids-epidemiasta ja sen epäinhimillisistä seurauksista huolimatta paavit ovat vielä pitkälle 2000-luvulle vastustaneet kondomien käyttöä. Tämä on yksi syy pitää nykyisen ulkoministerimmekin harjoittamaa katolilaisuutta järjettömänä ja ennen kaikkea moraalittomana ajatusrakennelmana. Toisaalta on muistettava, että myös muslimijohtajien on ollut vaikea hyväksyä kondomien käyttöä (ja aborttia ja evoluutiota ja homoseksuaalisuutta ja sananvapautta ja sukupuolista tasa-arvoa). Viestini Soinille, Terholle, muslimijohtajille ja muille vastaaville kuuluu: jumala ei ylitä järkeä; jumala on järjen ja moraalin väärinkäyttöä.

Kapinoiva tohtoripunkkari evoluution asialla

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi (kuvituksineen) Skeptikko 3/2016 -lehdessä.

Jos jumala on luoja, kokonainen valtava elämän historia odottaa selitystä. Ennen ihmisen luomista jumala olisi tehnyt käsittämättömän joukon näennäisen järjettömiä kokeita elävillä olennoilla, aiheuttanut joukkosukupuuttoja sekä rajattomasti kipua ja kärsimystä. Miten huolehtivaa ja viisasta se olisi ollut? Teistin on vaikea pitää kiinni uskostaan vietettyään aikaa fossiililöydösten parissa.

Greg Graffin

Moni missi, näyttelijä tai laulaja on tuonut ilmi epärationaalisen ajattelutapansa. Julkkis on saattanut tehdä rokotevastaiset tai homeopatiamyönteiset paljastuksensa ylpeyttä tuntien. Toisinaan ajatusmaailmasta löytyy enkeleitä, kummituksia, meridiaaneja, astrologiaa, henkiparannusta tai sitten ihan vain vanhakantaisia jumalhahmoja.

Tällaisten paljastusten merkityksestä väestön ajatteluun ei ole tietoa. Oletettavasti niillä on jokin vaikutus. Moni seuraa kuuluisuuksien elämää, ja ihmisillä on taipumus mukautua vallitseviin ajattelutapoihin. Etenkin suosittujen muusikoiden edesottamuksilla saattaa olla suuri merkitys – varsinkin teini-ikäisille, joille jopa yksittäinen kappale voi tuntua elämää suuremmalta kysymykseltä. (Mainostajat ovat luonnollisesti huomanneet musiikillisten auktoriteettien vaikutuksen. Suosittuja muusikoita hyväksikäyttävä ruokamainonta keskittyy valitettavasti epäterveellisiin tuotteisiin, ks. Pediatrics -lehti, kesäkuu/2016.) 

Toisinaan julkkiksista paljastuu iloisia yllätyksiä: halua näyttäytyä tieteen ja rationalismin puolustajana. Esimerkiksi suomalainen Nightwish -yhtye on avoimesti fanittanut Richard Dawkinsia. Bändi sai tämän myös keikalleen lausumaan otteen Darwinin Lajien synnystä. Esittelen tässä Bad Religion -yhtyeen keulahahmon, jolla on vastaavia kiinnostuksia [1]. Melodista punkkia soittavan bändin laulaja ja lauluntekijä Greg Graffin opettaa evoluutiobiologiaa Kalifornian yliopistossa ja on kirjoittanut aihetta käsittelevän kirjan Anarkia=evoluutio. Teos on tärkeä, sillä se käsittelee – Bad Religionin alkuaikojen lisäksi – aiheita, joista harva fani muutoin olisi lukenut: evoluutiota, fossiileita, jääkausia, maailmankaikkeuden ikää.

Graffin ottaa kantaa myös ikiaikaiseen kysymykseen tieteen ja uskonnon suhteesta. Hänen mielestään ristiriita on ilmeinen:

Evoluutiotutkijat vaikuttavat innokkaammilta miellyttämään yleisöä kuin vastuullisesti tutkailemaan maailmankatsomuksensa seurauksia. Voi olla, että tieteen ja uskonnon voisi lokeroida siten, etteivät ne kalahtele yhteen, mutta tieteen ja uskonnon mahdollisen törmäyksen välttelijä, vaikeiden kysymysten väistelijä, harhautuu tieteellistä tutkimusta leimaavasta vastakkainasettelun hengestä. Minua kiinnostaa tutkia ja kyseenalaistaa tismalleen niitä väitteitä, joita auktoriteetit esittävät salaa odottaen, ettei heidän väitteitään kyseenalaisteta, koska valtaapitäviä pitäisi kunnioittaa.

Graffin niputtaa muuallakin yhteen kapinallisen ja tieteellisen asenteensa. Tämä tieteeseen kuuluvan auktoriteettikammon korostaminen voisi olla oiva keino saada niskoitteluun taipuvaisia teinejä kiinnostumaan tutkijanammatista. Nythän lienee niin, että sovinnolliset suorittajat ovat yliopistolla yliedustettuina. Graffin jatkaa uskonnon ja tieteen ristiriidasta: ”Jos tutkijat ovat valmiita sulkemaan työnsä ulkopuolelle kokonaisen ihmiselämän saran (uskonnon), vapauttamaan sen omilta tutkimusmenetelmiltään, kuinka he voivat olettaa kenenkään kunnioittavan noita samaisia menetelmiä?”

Toisaalta Graffin ei silti hyväksy jumalanvihaajia. Hänen mukaansa heillä on jopa ”omia keskeisiä tekstejä ja tekouskonnollista yhteisöllisyyden tunnetta”. Kielteistä asennettaan Graffin perustelee sillä, että ”polaarinen väittely ateismin ja teismin välillä” estää tieteellisen perinteeseen kuuluvan harmonisen yhteydenpidon. Harmillisesti Graffin ei esitä konkreettisia esimerkkejä. Keistä ja millaisista jumalanvihaajista hän puhuu? Punkkariyleisöstään vai tieteilijäkollegoistaan? Suorat sitaatit olisivat parempia kuin kaikenlaiset kuiskutukset.

Jumalanvihaajien lisäksi Graffin paheksuu biologeja, jotka korostavat luonnonvalinnan roolia evoluutiossa ja ”haluavat korvata suunnittelija-jumalan suunnittelija-luonnolla”. Graffinin argumentti on, että luonnossa tavatut ”murhenäytelmät” ovat sattumanvaraisempia ja ”anarkistisempia kuin useimmat biologit olettavat”. Tästä huomiostaan Graffin ansaitsee moitteet. Kaikki eliömaailmaa tarkastelleet tietävät, että luonto on ylenpalttisen tuhlaavainen. Jopa kreationistit hyväksyvät asian, herran tiethän ovat tutkimattomia. Sopeutumien kannalta luonnontapahtumien ”anarkistisuus” on myös epäolennaista. Vain pitkään jatkunut systemaattinen karsinta voi tuottaa vaikkapa näköaistin tai moraalitunteiden kaltaisia monimutkaisia ominaisuuksia. Siksi sekasortoisemmat evoluutiovoimat eivät ole biologille yhtä kiinnostavia. Punkkarin ajattelua on tältä osin ihmeteltävä, sillä kiista biologisten ominaisuuksien optimaalisuudesta/”anarkistisuudesta” käytiin tieteellisessä mielessä loppuun jo 1980-luvulla.

Toisaalta Graffinin biologianfilosofinen kepeys on sivuseikka. Kuten todettua, tärkeää on, että hänen kauttaan maallikkofani voi kiinnostua tieteestä ja evoluutiosta. Kapinoiva nuori voi musiikin avulla törmätä tietoon perustuvaan maailmankuvaan. Suomessa evolutiivinen ajattelu ei tietenkään ole kapinallista, mutta bändin kotimaassa Yhdysvalloissa tilanne on monin paikoin toinen.

Kirjan lopussa Graffin paljastuu linkolalaiseksi. Hänen mielestään riittävän suuria maa-alueita tulee jättää luonnontilaan, jotta tulevat sukupolvet pääsevät niistä osallisiksi. Vanhemmalle väelle tuskin tulee tämänkaltainen tulevaisuuteen suuntautuva asenne mieleen, kun he punkkareita joskus näkevät. Graffin jatkaa:

Vaikka naturalistit eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään, se ei tarkoita, etteivät he välitä, mitä tapahtuu heidän kuolemansa jälkeen. Minulle esimerkiksi on tärkeää se, onko perheeni poistuttuani onnellinen ja menestyksekäs, vaalivatko ystäväni yhteisiä perinteitämme ja olenko onnistunut teoillani muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi. Toivon, että teoillani olisi pitkäaikaista vaikutusta maailmanmenoon, vaikka en itse saakaan tietää, olenko onnistunut. Itse asiassa voisi hyvin perustellusti väittää, että naturalistit välittävät näistä asioista enemmän kuin uskovaiset, koska naturalistinen moraali pohjaa tekojemme kausaalisiin vaikutuksiin eikä myyttiseen toiveeseen paremmasta elämästä yliluonnollisessa valtakunnassa. Naturalismin ydin on, että tämä elämä on ainoamme, ja siksi kaikenlaisten parannusten on tapahduttava tässä ja nyt.

Alaviite [1]: Bad Religionin suurin hitti Punk Rock Song on vuodelta 1996, jolloin se oli Suomen sinkkulistalla viidentenä. Eräs tuttavani arvioi yhtyettä Amerikan Apulannaksi. (Greg Graffin (& Steve Olson): Anarkia = evoluutio: usko, tiede ja Bad Religion. Suom. Tarja Lipponen. Like 2011. Helsinki.)

PS. Tavataan ensi viikolla -kirjaani oli arvioitu Maija Haaviston blogilla. 

PS2. Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisussa Opas isovanhemmille sanotaan seuraavasti: ”Ydinperhe, lapsuus ja romanttinen rakkaus ovat parinsadan vuoden ikäinen ilmiö.” Olen kuullut väitteen ennenkin. Tämä joissakin ihmistieteissä vallitseva ajattelu, jonka mukaan kaikki tärkeät/kiinnostavat inhimilliset piirteet – jopa rakkaus – ovat rakentuneet viimeaikaisten sosiaalisten/historiallisten prosessien tuloksena, näyttää levinneen yhä laajemmalle sosiaalitieteiden ulkopuolelle. Mikä väitteessä on vikana? Ihminen on pitkiä parisuhteita muodostava laji, ja rakkauden tuntemukset ovat parisuhteen muodostumisessa olennaisia, jopa metsästäjä-keräilijöillä. Rakkauteen kuuluva romantiikka voitaisiin toki määritellä niin, että keräilijäheimojen, antiikin tai renessanssin romantiikka eivät siihen kuuluisi, mutta tällaisessa rajanvedossa ei olisi mieltä. Vastaavanlaiset huomiot pätevät lapsuuteen. Lapsia on joskus laitettu työhön ja heiltä on joissakin piireissä vaadittu aikuismaista käytöstä, mutta lapsuus on silti tunnistettavissa oleva ihmisen kehitysvaihe. Alison Gopnik kertoo kirjassaan Filosofinen vauva – Mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta (Terra Cognita 2010, suom. Kimmo Pietiläinen), miksi lapsuus on ihmislajille kehittynyt:

Eläimellä, joka on riippuvainen menneiden sukupolvien kasautuneesta tiedosta, on oltava hieman aikaa hankkia tämä tieto. - - - Lapsena ihminen on omistautunut maailmasta oppimiselle ja kaikkien vaihtoehtoisten maailmojen kuvittelulle. Kun hänestä tulee aikuinen, hän ottaa kaiken oppimansa ja kuvittelemansa käyttöön.

Ehkä lapsi aikuisena löytää jopa uutta tietoa, eikä vain rakentele sosiaalitieteellisiä haavekuvia.

Skeptikko – kuoleman puhemies ja henkisyyden lähettiläs

Seuraava kirjoitukseni (kuvituksineen) ilmestyi Skeptikko 1/2016 –lehdessä.

Moni valistusfilosofi esitti argumentteja vuoropuhelun muodossa (muun muassa Hume, Mandeville ja Voltaire). Näin toimimalla heidän oli helpompi käsitellä teemoja, joista ahdasmieliset aikalaiset olisivat mieluummin vaienneet. Usein tarvittiin lisäksi satiirin ja salanimen käyttöä. Tässä on kuvitteellinen – vaikka ei ehkä kovin kaukaa haettu – keskustelu nykypäivän uskonnollisen ja epäilevän ihmisen välillä:

Epäilijä: Mistä universumi on tullut?

Uskova: Jumalan täytyi luoda se.

E: Kuka sitten loi jumalan?

U: Jumala on se, joka ei tarvitse luojaa.

E: Miksei universumi voi olla se, joka ei tarvitse luojaa?

U: Universumi on asia tai esine, mutta jumala on henkiolento ja henkiolento ei tarvitse luojaa.

E: Mutta eikö jumalakin ole asia/esine, jos hän on osa universumia ja kykenee vaikuttamaan siihen? Miksi jumala ei tarvitse luojaa mutta ihminen tarvitsee?

U: Jumala on ajan, paikan ja materian ulkopuolella. Siksi hän ei tarvitse luojaa tai selitystä.

E: Mutta emmekö maallisina olentoina voi tietää vain toisista maallisista olennoista? Jos jumala on ei-materiaalinen, eikö kaiken, mitä hänestä tiedämme, täydy olla omaa keksintöämme? Ja eikö ihmisen keksintöihin ole aina syytä suhtautua epäillen? Ja eikö keksintöjen myyjiltä tule vaatia todisteita ja tuotevastuuta?

U: Minä ja monet kaltaiseni olemme löytäneet uskosta merkitystä elämälle, eivätkä akateemiset ja pilkalliset kysymyksesi voi viedä sitä pois. Uskon kautta ihminen voi olla yhteydessä jumalaan. Me koemme, että on olemassa ihmistä korkeampi henkivoima; emme osaa sitä selittää, mutta kyseinen kokemus tekee meistä parempia ihmisiä.

E: Eikö tämä ole vain uskoa siihen, että uskosta on hyötyä? Eikö mahdollinen hyötykin tule todistaa?

U: Usko ei tarvitse todisteita. Me tunnemme jumaluuden läsnäolon ja että kaikki ei pääty kuolemaan. Se saa ihmismielen nöyräksi ja tuo lohtua. Kyse ei ole tieteen piiriin kuuluvasta seikasta.

Mitä keskustelusta tulisi ajatella? Osa ihmisistä on innostunut ihmeteoista ja henkimaailmoista, ja joskus he tosiaan väittävät, että heidän omaksumansa uusi henkisyys saa heidät välttämään ylimielisyyttä. Heidän egonsa kuulemma pysyvät maltillisina ja heiltä on hävinnyt turha vallantavoittelu ja hybris. Heidän henkimaailmakokemuksensa tekevät heistä nöyriä hyväntekijöitä.

Ikävä kyllä he ovat väärässä. Alistuva vaatimattomuus, mahtaileva ylimielisyys tai niiden asettaminen vastakkain eivät ole olennaisia henkisen/hengellisen elämän kannalta. Myöskään hyvät teot tai muiden kunnioittaminen eivät edellytä hengellistä nöyryyttä. Tällaisen yhteenvedon tekee esimerkiksi ateisteja tutkinut Benjamin Beit-Hallahmi:

Johtopäätöksenä voimme todeta, että nykypäivän tyypillinen länsimaalainen ateisti on suurella todennäköisyydellä mies, avioliitossa ja korkeasti koulutettu. Voimmeko puhua tyypillisestä ateistipersoonallisuudesta? Alustava psykologinen profiili voidaan laatia. Voimme sanoa, että uskonnollisiin ihmisiin verrattuna ateistit ovat osoittautuneet vähemmän autoritaarisiksi ja vaikeammin taivuteltavissa oleviksi, vähemmän dogmaattisiksi sekä vähemmän ennakkoluuloisiksi. He ovat suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, myötätuntoisia, tunnollisia ja korkeasti koulutettuja. Ateistit ovat älykkäitä ja monet ovat sitoutuneet älylliseen sekä oppineeseen elämäntapaan. Lyhyesti sanottuna he ovat hyviä lähimmäisiä. (Kirjassa: Martin, M. toim. Ateismi, Vastapaino 2010)

Universumi toki on suurempi kuin kykenemme ymmärtämään, ja meillä on paljon opittavaa siitä ja itsestämme. Nöyryys on tässä mielessä paikallaan. Mutta se ei ole avain galaksien tutkimiseen tai ihmisyyden tukemiseen. Universumi viis veisaa ihmisen mielentiloista.

Ihmisyksilön kosminen yksinäisyys ei myöskään tee hänestä kyynistä ja moraalitonta. Elämä ilman henkiolentoja ei muutu merkityksettömäksi. Äärettömyyden edessä voi tuntua orvolta, mutta se ei ole peruste hylätä hyvän elämän tavoittelua ja järkiperäistä ajattelua. Päinvastoin. Tietoon ja järkeen nojaavan ajattelun avulla on mahdollista vaikuttaa tietoisuuteen, luoda merkitystä elämään ja saavuttaa henkisyyden maailma, joka on rohkeampi, uteliaampi ja ihmisystävällisempi. ”Kuolemaa ei ole” on pinnallinen valhe, jonka levittäminen vaikeuttaa sisäisen rauhan saavuttamista ja kanssaihmisten hyvinvoinnista huolehtimista.

Mutta miksi suhtautua myötätuntoisesti ihmisten ongelmiin, jos universumi kerran ei välitä? Kysymys on mieletön. Ihmisyksilöt ovat tietoisia itsestään ja kärsimyksestään. Sekä järki että tunteet sanovat, että sellaisen olennon hyvinvoinnista on huolehdittava – ja tietysti yksilön elinaikana. Skeptikko on tässä mielessä kuoleman puhemies. Hän kehottaa pitämään huolta toinen toisistamme tässä ja nyt, ei seuraavassa elämässä jota ei tule.

Kuolemattomuus olisi tietysti upea saavutus. Varmuuden vuoksi ottaisin sen mieluummin niin, että en kuole kuin kuolemisen kautta, kuten sitä perinteisesti on markkinoitu. Niin tai näin, kuoleman kätyrinä skeptikolla on paremmat mahdollisuudet olla samalla rauhan, hyväntahtoisuuden ja myös henkisyyden lähettiläs. Propagandakoneisto skeptikkoja vastaan vain on näihin päiviin asti ollut liian vauras ja yksituumainen.

Jälkikirjoitus: Lueskelin netistä ateistien heikoista oikeuksista muslimimaissa. Monin paikoin ateismiin houkuttelu on kiellettyä ja ateismista voidaan jopa tappaa. Koetin netistä löytää myös tietoa, minkä verran muslimien luettavissa on kirjallisuutta, jossa pätevimmät argumentit uskonnon ja jumalan puolesta ja niitä vastaan olisi puettu kohteliaan vuoropuhelun muotoon. Tällainen maltillinen ja vaivihkainen valistusajan houkuttelu saattaisi olla hyvä tapa levittää rationalismia muslimimaihin. Onko jossakin siis muslimivalistajia, joiden kirjoitukset tunnetaan vielä parin sadan vuoden päästä? Tätä on vaikea uskoa. Islamin maallistuminen – jos se joskus tapahtuu – tulee luultavasti tapahtumaan eri tavalla, kenties länsimaisten vaikutteiden kautta. Ehkä juuri siksi prosessi vaikuttaa niin kitkaiselta. Tai ehkä itse opissa on jotakin, joka tekee vastustuskykyiseksi valistukselle, katso esimerkiksi Bill Warnerin Youtube-video A Taste of Islam. Nyt lienee joka tapauksessa korkea aika löytää tapoja tukea muslimimaiden skeptikkoja ja uskostaan luopuneita.

PS. Suomen Puheterapeuttiliitto otti vastikään kantaa niin kutsuttuun fasilitoituun kommunikointiin, jossa vaikeavammaista henkilöä avustetaan kommunikoimaan, yleensä tietokoneen näppäimistön kautta. Tavoite on siis hyvä, mutta menetelmä ei ole pätevä. Avustaja saattaa huomaamattaan toimia tekstin tuottajana. Tässä ote liiton kannanotosta:

Koska tuettua kirjoittamista ei voida pitää luotettavana kommunikointimenetelmänä, sitä ei tule käyttää puhetta tukevana ja korvaavana kommunikointimenetelmänä. Puheterapeuttien on jaettava tietoa tuettuun kirjoittamiseen liittyvistä riskeistä ja ohjattava asiakkaita sekä heidän lähihenkilöitään (esim. hoitohenkilökuntaa, opettajia, avustajia) käyttämään muita puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointimenetelmiä. Haluamme ilmaista huolemme siitä, että tuettua kirjoittamista käytetään Suomessa edelleen. Tuetun kirjoittamisen käyttöä myös edistetään ammatillisessa koulutuksessa esimerkiksi tutustuttamalla lähihoitajaopiskelijoita sen käyttöön. Tämä on mielestämme eettisesti kestämätöntä, koska tuetun kirjoittamisen ei ole todettu olevan toimiva kommunikointimenetelmä.

Mainitsin fasilitaation eräässä kirjoituksessani vuonna 2003 (alaviitteessä viisi) ja palasin aiheeseen Tavataan ensi viikolla -kirjassani vuonna 2007:

Eräs mainitsemisen arvoinen mahdollinen haitta on myös turhien toiveiden luominen. Esimerkiksi niin sanotussa fasilitoidussa kommunikaatiossa pahasti vammaisen ja kommunikointikyvyttömän yksilön väitetään terapeuttiavustajan kautta pystyvän normaaliin ajatuksenvaihtoon. Suomessa muun muassa Tuomas Alatalon tapaus on tällainen; hänen väitetään fasilitoivan terapeutin avulla jopa kirjoittaneen kirjan sekä kymmeniä lehtiartikkeleita. Hän on myös ollut äänestämässä Suomen johtavaa intellektuellia. Kyse näyttää kuitenkin olevan joko huijauksesta ja/tai fasilitoijan, tässä tapauksessa Tuomaksen avustajan eli hänen äitinsä herkkäuskoisuudesta. Ihmiset yksinkertaisesti usein pitävät tapahtumia toisten tekeminä, vaikka he ovatkin itse ne aiheuttaneet.

(Lisäksi muistelen Alatalon käyneen avustajansa kanssa äänestämässä joko eduskunta- tai presidentinvaaleissa. Tämä tarkoittanee harvinaista tilannetta: jollakulla on valtiollisissa vaaleissa ollut käytössään kaksi ääntä.)

Wikipediaa harva jaksaa enää päivittää. Siellä on Alatalosta muutaman vuoden takaisia tietoja (Wiki 28.3.2016). Tässä on eräs aiheeseen liittyvä blogikirjoitus ja tässä on fasilitointiuutinen Yleltä.