Monet viimeaikaisista teksteistäni ovat lipsuneet jonkin
verran blogin varsinaisen aihepiirin tai alkuperäisen tarkoituksen
ulkopuolelle. Tässä kirjoituksessa palataan juurille, tarkastelemaan
(luettelomaisesti) seikkoja, joita melkoisella varmuudella voidaan pitää
ihmislajille tyypillisenä käyttäytymisenä.
- Ihmislajilla pariutuminen on joustavaa. On lyhyen ja
pitkän tähtäyksen strategioita, on peräkkäistä yksiavioisuutta, on lievää
monivaimoisuutta ja on parisuhteen ulkopuolisia suhteita. Joustavuudesta huolimatta
missään päin ei tavata esimerkiksi norsu- tai leijonaperheiden kaltaisia
ihmisperheitä. Ihmisten perhetunteet ovat kaikkialla samankaltaisia.
- Ihmisen lisääntymisura voi kestää vuosikymmenien ajan.
Osalla yksilöistä lisääntyminen viivästyy kauas sukukypsyyden alkamisesta,
etenkin miehillä.
- Molemmilla vanhemmilla on taipumus investoida lapseen ja
perheeseen. Mahdollinen epävarmuus isyydestä ja monet ympäristöolosuhteet
voivat kuitenkin vähentää isän tarjoamaa hoivaa. (Sitoutuneissa parisuhteissa
on erittäin harvinaista, että isä olisi joku muu kuin oletettu isä. Tässä
seikassa on luonnollisesti jonkin verran kulttuurien välistä vaihtelua.)
- Lastenhoitoon osallistuu tyypillisesti useampi sukupolvi
samanaikaisesti (isovanhempien lisäksi toisinaan myös vanhemmat sisarukset).
- Sekä ihmisryhmien välillä että ryhmien sisällä on aggressioita.
Miehet ovat näissä yliedustettuna, he vastaavat lähes kaikesta ryhmien
välisestä väkivallasta.
- Ravintoa on perinteisesti hankittu keräämällä ja
pyydystämällä. Näihin toimiin – ja ravinnon varastointiin – liittyy osittain tunnepohjaista ennakointia ja
suunnitelmallisuutta. Ravinnonhankinnassa tavataan myös sukupuolten välistä
työnjakoa.
- Ihmisyksilöt investoivat voimallisesti taitojensa ja
tietojensa kartuttamiseen. Prosessiin osallistuu usein lähes koko nuoren
yksilön lähipiiri.
- Ihmisellä on suunnattomat älylliset valmiudet havainnoida
ja arvioida sosiaalista ja materiaalista ympäristöä. Nämä valmiudet ovat
kehittyneet tuottamaan yksilön kulloiseenkin ympäristöön/elämäntilanteeseen
sopivaa käyttäytymistä.
- Paikoin ympäristö on muuttunut niin nopeasti, että
evolutiivisesti kehittyneet ominaisuudet tuottavat lähinnä kelpoisuutta
alentavaa käyttäytymistä (esim. makeanhimo yltäkylläisyydessä).
* * *
Esimerkkinä yksinkertaisesta evoluutiopsykologisesta
tutkimuksesta toimii N. Phelanin & J. Edlundin tutkimus, jossa selvitettiin
inhontunteen vaikutusta kasvoista tehtyihin viehättävyysarvioihin
(Evol.Psych.Sci 2016. 2:16–23). Tutkimus on erityisen kiinnostava, sillä inho
on parinvalintaa koskevissa tutkimuksissa yleensä sivuutettu – siitäkin huolimatta,
että se on vähintään yhtä olennainen osa ihmisen seksuaalipsykologiaa kuin
rakkaus ja mustasukkaisuuskin.
Rakkauden evoluutio
-kirjassa arvelin, että yksi syy inhotutkimuksen laiminlyömiseen olisi siinä,
että ihmismieli ei askartele inhottavien asioiden parissa samalla tavalla kuin
se askartelee miellyttävien asioiden parissa. Harva miettii, miltä tuntuisi
paritella jonkun alkoholisoituneen ällötyksen kanssa, mutta monet pohtivat,
millaista se olisi vaikkapa oman suosikkinäyttelijän kanssa. M. Reenkola
kirjoitti 1940-luvulla, että sukupuolisen kylmyyden ongelma ratkeaa, ”kun
selvitetään, miksi normaali nainen ei tunne viehätystä ajatellessaan
hylkiöjuopon tai virtsalta lemuavan eskimon hänet raiskaavan”. (Tästä
päällekäyvästä virkkeestä käy ilmi, että inhon käsittely on kirjoittajalle
riski. Kyllästymisestä voi kirjoittaa olematta kyllästyttävä, tai huumorista
olematta hauska, mutta inholla on voimia manata esiin asioita, joita
kirjoittaja ei voi hallita.)
Entä miksi ylipäätään tunnemme inhoa? Vastaus on ilmeinen.
Ihminen on muiden eläinten tavoin ollut aina alttiina vaarallisille
taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri
ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa
oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet
hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät
riitä. Lisäksi tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.
Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä
lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! –
inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Inho on siis intuitiivista
mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla
estää ei-toivottuja raskauksia. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät
olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. (Siellä
tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö
herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.) Heikki Sarmaja (2002) kirjoittaa:
Inhon tunne on useanlaisessa käytössä. Inho estää meitä syömästä pilaantunutta ruokaa ja pitää kätemme erossa saastaiseksi koetuista asioista. Seksuaalisuuteen liittyvä inho estää meitä esimerkiksi parittelemasta tietynlaisten henkilöiden kanssa. Jos ihmismielestä poistaisi kyvyn tuntea inhoa, vaikutukset voisivat olla dramaattisia. Parittelisimme vanhempiemme, lastemme ja sisartemme kanssa tai söisimme raatoja.
Mitä edellä mainitussa kasvotutkimuksessa havaittiin?
Kokeessa herätettiin ihmisten inhontunnetta... no, inhoa herättävien kuvien
avulla. Sen jälkeen katsottiin, alensiko inhontunteen herääminen kasvoista
annettuja viehättävyysarvioita verrattuna ryhmään, joka oli katsonut
neutraaleja kuvia. Ilmeni, että inhottavat kuvat alensivat kauneusarvioita
huomattavasti. Toinen löydös oli se, että naiset keskimäärin arvioivat kasvoja
vähemmän viehättäväksi kuin miehet. (Muistan aiemmin lukeneeni, että naiset
myös keskimäärin arvioidaan miehiä kauniimmiksi. On mahdollista, että naisten
ulkonäköön kohdistuneet valintapaineet ovat todella tehneet heistä miehiä
kauniimpia; kenties symmetrisempiä ja/tai keskiarvoisempia.) Kolmanneksi
inhontunteen herättäminen laski enemmän naisten kuin miesten antamia
viehättävyysarvioita. Tämäkin löydös on helppo ymmärtää evoluution valossa:
nainen tekee suuremmat investoinnit lisääntymisessä, joten hänen kannattaa olla
tarkempi kumppanin laadun ja sopivuuden suhteen – ja siis herkemmin noudattaa
tunteittensa antamia ohjeita.
* * *
Toinen esimerkki ihmisluontotutkimuksesta on Jean Decetyn
(2015) selvitys uskonnon ja altruismin välisestä yhteydestä. Uskontojen
puolestapuhujat ajattelevat toisinaan – tai ainakin he antavat ymmärtää –, että
uskonnottomuudesta seuraisi jonkinlaista välinpitämättömyyttä kärsiviä kohtaan.
Etenkin kristinuskon edustajat mieluusti ottaisivat yksinoikeuden moraaliin ja
hyväntahtoisuuteen.
Ovatko eri uskontojen uskovaiset siis ateisteja
altruistisempia? Decetyn tutkimuksen mukaan ainakaan uskonnollisten perheiden
lapset eivät loista altruismillaan. Hän vertaili eri uskonnollisista ja
ateistisista perheistä tulevien lasten valmiutta antaa tutkijalta saatuja
tarroja sellaiselle lapselle, joka ei tutkijan ajanpuutteen vuoksi tarroja
ehtinyt saada. (Jatkoanalyyseissa keskityttiin kristittyjen ja muslimien
lapsiin, koska hinduja, buddhalaisia ja juutalaisia oli otoksessa niin vähän.)
Ilmeni, että ei-uskovien lapset ovat merkittävästi
anteliaampia kuin uskovien lapset. Muslimien ja kristittyjen lasten välillä
taas ei ollut eroa. Regressioanalyysi lisäksi osoitti, että lasten anteliaisuus
oli kääntäen verrannollinen perheen uskonnollisuuden kanssa. Eli mitä
uskonnollisempi perhe, sitä vähemmän anteliaisuutta. Vaikutus näkyi riippumatta
perheen varallisuudesta ja sosioekonomisesta asemasta, lapsen iästä tai
kansallisuudesta. (Decety teki yhteistyötä mm. kanadalaisten, jordanialaisten,
turkkilaisten ja amerikkalaisten tutkijoiden kanssa.)
Tällaisia tutkimuksia tarvitaan lisää. Kenellekään ei
pitäisi olla uutta, että ihmiset saarnaavat yhtä ja tekevät toista, mutta nyt
saadut tulokset viittaavat siihen, että saarnaaminen myös vie asioita
huonompaan suuntaan. Ehkä on niin, että usko omaan ja oman uskonnon hyvyyteen
tekee pahuudesta helpompaa. Uskonnolliset vanhemmatkin kuvittelivat ei-uskovia
vanhempia enemmän, että heidän lapsensa ovat herkempiä epäoikeudenmukaisuutta
kohtaan.
PS. Jälkikirjoituksiin poliittisempaa materiaalia.
YLE-uutiset kertoo (5.4.2016), että Pohjois-Irlannissa 21-vuotias nainen sai
Belfastissa kolmen kuukauden vankilatuomion, koska hän oli tehnyt lääkkeillä
abortin. Vähävaraisena hän ei uutisen mukaan ollut voinut käydä tekemässä laillista
aborttia Englannin puolella. En voi todeta tähän muuta kuin, että maailman
nykyongelmien valossa katolisen kirkon propagoima kanta aborttiin ja ”elämän
kunnioittamiseen” [sic] on äärimmäisen vastenmielinen ja julma. Uutisen tytöstä
taas voidaan sanoa, että hänen ei olisi pitänyt joutua tilanteeseen
alunperinkään.
PS2. Edellisessä blogimerkinnässäni esitin perusteita, miksi
modernin valtion tulee pysyä erossa kirkoista ja uskonnoista. Unohdin, että
Suomessa on toinenkin osapuoli: ammattijärjestöt. Opettaja -lehdessä (24.3.2016) OAJ:n puheenjohtaja Olli
Luukkainen ja arkkipiispa Kari Mäkinen pohtivat yhdessä, mitä ”kirkko ja
ammattijärjestö voisivat tehdä, jotta hyvä elämä olisi mahdollisimman monen
saavutettavissa”. He eivät oikeastaan vastaa kysymykseen, joten tässä pari
ehdotusta. Ensinnäkin, sen sijaan, että kyseiset instituutiot pyrkivät
rajoittamaan ihmisten vapautta, ne voisivat edistää sitä. Kari Mäkinen ei
esimerkiksi ”pidä mahdollisena” helatorstain siirtämistä lauantaille. (Hallitus
pohti sitä yhtenä kilpailukyvyn kohentamiskeinona.) Mäkisen mukaan ”300-luvulta
periytyvän kirkollisen tradition muuttaminen ei niin vain käy” ja jatkaa:
Viettäisikö muu kristikunta Jeesuksen taivaaseen astumisen juhlaa raamatullisen perinteen mukaisesti 40 päivää ja Suomi 42 päivää pääsiäisen jälkeen?
Edes arkkipiispalta ei odottaisi vetoamista 300-luvun
tapoihin. Samalla perusteellahan meidän tulisi polttaa noitia tai uhrata
lapsia. Mäkisen toinen perustelu on yhtä kehno. Hän pelkää, että kirkko
menettäisi uskottavuutensa, jos se muuttaisi kirkkovuotta taloudellisista
syistä. Olen samaa mieltä siitä, että taloudellisten seikkojen ei tule määrätä
kaikkea. Mutta vähintään yhtä tärkeää on, että rautakautisten
paimentolaisheimojen uskomukset eivät saa määrätä ihmisten elämää. Siihen on
etsittävä järkiperäisempiä ja humaanimpia syitä ja luovempia ja toimivampia
ratkaisuja. Kirkon uskottavuus ylösnousemuspäivineen olisi huono vitsi, jos
kirkko ei näin räikeästi sotisi järkeä ja vapautta ja näiden kautta myös
inhimillisyyttä vastaan. Lisäksi voidaan kysyä, mikä on Mäkisen ”kristikunta”.
Kuuluvatko siihen esimerkiksi ne Helsingin seurakunnat, joiden alueilla
kirkkoon kuuluu enää alle puolet asukkaista?
 |
”Pyhien kirjoitusten kirjaimellisesta
tulkitsemisesta ulos johtavat ovet
eivät aukea sisäpuolelta.
- - Uskonnollinen
maltillisuus on maallisen tiedon
ja raamattua koskevan
tietämättömyyden tuote.”
Sam Harris
”Uskonnollisiin kertomuksiin on
mentävä sisään, jotta uskonnon
olemusta voi ymmärtää.”
Kari Mäkinen
(En ole tyytyväinen Mäkisen
näennäisen maltillisiin
näkemyksiin, mutta olen
tyytymätön myöskin
pilakuvaluonnokseeni;
siksi en piirtänyt kuvaa
valmiiksi.)
|
Entä opettajat? Edellisessä blogimerkinnässäni toivoin
heiltä tiedollisen tehtävän lisäksi yhteisten tunnustuksettomien
kulttuurikokemusten jakamista. Mäkinen hahmottelee kuitenkin, että ”koulun yksi
tehtävistä on antaa sellaisia aineksia, jotka auttavat ankkuroitumaan omaan
uskontoon”. Mihin tämä näkemys perustuu? (Uskonnottomista Mäkinen ei
ymmärrettävästi puhu.) On totta, että perusopetuslaki ja -asetus ovat turhan
epämääräisiä siinä, missä määrin koulun tulee pyrkiä totuuden edistämiseen tai
empirian vahvistamaan itsenäiseen ajatteluun. Mutta laki ei silti määrää uskonnollista
ankkuroimista koulun tehtäväksi, edes pykälä uskonnonopetuksesta ei tee sitä.
Perusopetuslaki sanoo näin:
Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.
Lakia voidaan tulkita jopa niin, että koulun tulee antaa
aineksia uskomusjärjestelmistä irrottautumiseen.
Mäkiselle pyrkimys uskontojen
tutkimukselliseen ja tieteelliseen ymmärtämiseen ei myöskään riitä. Hänen mukaansa
”uskonnollisiin kertomuksiin on mentävä sisään, jotta uskonnon olemusta voi
ymmärtää”. Tätä ei voi sanoa kauniisti, mutta yritän: Mäkinen ja Opettaja -lehti uppoutukoot kertomuksiinsa niin syvälle kuin
mielivät, mutta älkää sieltä satujenne syövereistä, lain/moraalitajun
vastaisesti, vaatiko satuilujen sisäistämistä lapsiltamme tai opettajiltamme
(ainakaan siinä mielessä, mitä ”sisäistäminen” kristinuskon perinteessä
käytännössä tarkoittaa). Ja Opettaja
-lehti käsitelköön aihetta niin yksipuolisesti kuin haluaa; julkaisu tuskin
tavoittelee palkintoja journalistisesta laadusta.
Entä OAJ ja Luukkainen? Hänen mukaansa koulutuksen syvimmän
olemuksen pitäisi olla kilvoittelu itsensä kanssa niin, että jokainen kasvaisi
oman potentiaalinsa ylärajoille. Tämä on hieno ja kannatettava periaate. Perään
Luukkainen kuitenkin jatkaa: ”Kirkkohan pyrkii pitkälti samaan.” Jos kyseinen
lausunto kirkon pyrkimyksistä edustaa Luukkaisen ajattelupotentiaalin yläpäätä,
hän on väärä ihminen johtamaan opettajajärjestöä. Kirkot ovat kautta aikain
levittäneet ja edelleen levittävät taikauskoisia väitteitä ja mysteerien/tietämättömyyden ihannoimista. Se on moraalitonta ihmisyksilön
älyllisen potentiaalin vähättelyä, josta koululaitoksen tulee pysyä erossa. Ja
kuten edellä ilmeni, uskonnollisten oppien kannattaminen on luultavasti myös
ihmisen altruistisen potentiaalin vähättelyä, kertakaikkisen moraalitonta siis.
Järjestönä OAJ ei lehtijutun mukaan ota kantaa uskontoon tai
sen opettamiseen oppiaineina (elämänkatsomustieto ja uskonto vai kaikille
yhteinen katsomusaine), vaan ”jättää näihin liittyvät päätökset poliitikkojen
vastuulle”. OAJ siis poseeraa näkyvästi ja hyväksyvästi luterilaisen kirkon
kanssa, mutta ei kuitenkaan ota kantaa. Vastenmielinen voi olla tästä liian
voimakas ilmaus, ehkä puolueellinen, propagandistinen,
epäjohdonmukainen tai aataminaikainen ovat osuvampia.
