maanantai 11. huhtikuuta 2016

Ihmisluonto, kasvojen kauneus ja uskovien moraali

Monet viimeaikaisista teksteistäni ovat lipsuneet jonkin verran blogin varsinaisen aihepiirin tai alkuperäisen tarkoituksen ulkopuolelle. Tässä kirjoituksessa palataan juurille, tarkastelemaan (luettelomaisesti) seikkoja, joita melkoisella varmuudella voidaan pitää ihmislajille tyypillisenä käyttäytymisenä.

- Ihmislajilla pariutuminen on joustavaa. On lyhyen ja pitkän tähtäyksen strategioita, on peräkkäistä yksiavioisuutta, on lievää monivaimoisuutta ja on parisuhteen ulkopuolisia suhteita. Joustavuudesta huolimatta missään päin ei tavata esimerkiksi norsu- tai leijonaperheiden kaltaisia ihmisperheitä. Ihmisten perhetunteet ovat kaikkialla samankaltaisia.

- Ihmisen lisääntymisura voi kestää vuosikymmenien ajan. Osalla yksilöistä lisääntyminen viivästyy kauas sukukypsyyden alkamisesta, etenkin miehillä.

- Molemmilla vanhemmilla on taipumus investoida lapseen ja perheeseen. Mahdollinen epävarmuus isyydestä ja monet ympäristöolosuhteet voivat kuitenkin vähentää isän tarjoamaa hoivaa. (Sitoutuneissa parisuhteissa on erittäin harvinaista, että isä olisi joku muu kuin oletettu isä. Tässä seikassa on luonnollisesti jonkin verran kulttuurien välistä vaihtelua.)

- Lastenhoitoon osallistuu tyypillisesti useampi sukupolvi samanaikaisesti (isovanhempien lisäksi toisinaan myös vanhemmat sisarukset).

- Sekä ihmisryhmien välillä että ryhmien sisällä on aggressioita. Miehet ovat näissä yliedustettuna, he vastaavat lähes kaikesta ryhmien välisestä väkivallasta.

- Ravintoa on perinteisesti hankittu keräämällä ja pyydystämällä. Näihin toimiin – ja ravinnon varastointiin – liittyy osittain tunnepohjaista ennakointia ja suunnitelmallisuutta. Ravinnonhankinnassa tavataan myös sukupuolten välistä työnjakoa.

- Ihmisyksilöt investoivat voimallisesti taitojensa ja tietojensa kartuttamiseen. Prosessiin osallistuu usein lähes koko nuoren yksilön lähipiiri.

- Ihmisellä on suunnattomat älylliset valmiudet havainnoida ja arvioida sosiaalista ja materiaalista ympäristöä. Nämä valmiudet ovat kehittyneet tuottamaan yksilön kulloiseenkin ympäristöön/elämäntilanteeseen sopivaa käyttäytymistä.

- Paikoin ympäristö on muuttunut niin nopeasti, että evolutiivisesti kehittyneet ominaisuudet tuottavat lähinnä kelpoisuutta alentavaa käyttäytymistä (esim. makeanhimo yltäkylläisyydessä).

 * * *

Esimerkkinä yksinkertaisesta evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta toimii N. Phelanin & J. Edlundin tutkimus, jossa selvitettiin inhontunteen vaikutusta kasvoista tehtyihin viehättävyysarvioihin (Evol.Psych.Sci 2016. 2:16–23). Tutkimus on erityisen kiinnostava, sillä inho on parinvalintaa koskevissa tutkimuksissa yleensä sivuutettu – siitäkin huolimatta, että se on vähintään yhtä olennainen osa ihmisen seksuaalipsykologiaa kuin rakkaus ja mustasukkaisuuskin.

Rakkauden evoluutio -kirjassa arvelin, että yksi syy inhotutkimuksen laiminlyömiseen olisi siinä, että ihmismieli ei askartele inhottavien asioiden parissa samalla tavalla kuin se askartelee miellyttävien asioiden parissa. Harva miettii, miltä tuntuisi paritella jonkun alkoholisoituneen ällötyksen kanssa, mutta monet pohtivat, millaista se olisi vaikkapa oman suosikkinäyttelijän kanssa. M. Reenkola kirjoitti 1940-luvulla, että sukupuolisen kylmyyden ongelma ratkeaa, ”kun selvitetään, miksi normaali nainen ei tunne viehätystä ajatellessaan hylkiöjuopon tai virtsalta lemuavan eskimon hänet raiskaavan”. (Tästä päällekäyvästä virkkeestä käy ilmi, että inhon käsittely on kirjoittajalle riski. Kyllästymisestä voi kirjoittaa olematta kyllästyttävä, tai huumorista olematta hauska, mutta inholla on voimia manata esiin asioita, joita kirjoittaja ei voi hallita.)

Entä miksi ylipäätään tunnemme inhoa? Vastaus on ilmeinen. Ihminen on muiden eläinten tavoin ollut aina alttiina vaarallisille taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät riitä. Lisäksi tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.

Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! – inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Inho on siis intuitiivista mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla estää ei-toivottuja raskauksia. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. (Siellä tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.) Heikki Sarmaja (2002) kirjoittaa:
Inhon tunne on useanlaisessa käytössä. Inho estää meitä syömästä pilaantunutta ruokaa ja pitää kätemme erossa saastaiseksi koetuista asioista. Seksuaalisuuteen liittyvä inho estää meitä esimerkiksi parittelemasta tietynlaisten henkilöiden kanssa. Jos ihmismielestä poistaisi kyvyn tuntea inhoa, vaikutukset voisivat olla dramaattisia. Parittelisimme vanhempiemme, lastemme ja sisartemme kanssa tai söisimme raatoja.

Mitä edellä mainitussa kasvotutkimuksessa havaittiin? Kokeessa herätettiin ihmisten inhontunnetta... no, inhoa herättävien kuvien avulla. Sen jälkeen katsottiin, alensiko inhontunteen herääminen kasvoista annettuja viehättävyysarvioita verrattuna ryhmään, joka oli katsonut neutraaleja kuvia. Ilmeni, että inhottavat kuvat alensivat kauneusarvioita huomattavasti. Toinen löydös oli se, että naiset keskimäärin arvioivat kasvoja vähemmän viehättäväksi kuin miehet. (Muistan aiemmin lukeneeni, että naiset myös keskimäärin arvioidaan miehiä kauniimmiksi. On mahdollista, että naisten ulkonäköön kohdistuneet valintapaineet ovat todella tehneet heistä miehiä kauniimpia; kenties symmetrisempiä ja/tai keskiarvoisempia.) Kolmanneksi inhontunteen herättäminen laski enemmän naisten kuin miesten antamia viehättävyysarvioita. Tämäkin löydös on helppo ymmärtää evoluution valossa: nainen tekee suuremmat investoinnit lisääntymisessä, joten hänen kannattaa olla tarkempi kumppanin laadun ja sopivuuden suhteen – ja siis herkemmin noudattaa tunteittensa antamia ohjeita.

 * * *

Toinen esimerkki ihmisluontotutkimuksesta on Jean Decetyn (2015) selvitys uskonnon ja altruismin välisestä yhteydestä. Uskontojen puolestapuhujat ajattelevat toisinaan – tai ainakin he antavat ymmärtää –, että uskonnottomuudesta seuraisi jonkinlaista välinpitämättömyyttä kärsiviä kohtaan. Etenkin kristinuskon edustajat mieluusti ottaisivat yksinoikeuden moraaliin ja hyväntahtoisuuteen.

Ovatko eri uskontojen uskovaiset siis ateisteja altruistisempia? Decetyn tutkimuksen mukaan ainakaan uskonnollisten perheiden lapset eivät loista altruismillaan. Hän vertaili eri uskonnollisista ja ateistisista perheistä tulevien lasten valmiutta antaa tutkijalta saatuja tarroja sellaiselle lapselle, joka ei tutkijan ajanpuutteen vuoksi tarroja ehtinyt saada. (Jatkoanalyyseissa keskityttiin kristittyjen ja muslimien lapsiin, koska hinduja, buddhalaisia ja juutalaisia oli otoksessa niin vähän.)

Ilmeni, että ei-uskovien lapset ovat merkittävästi anteliaampia kuin uskovien lapset. Muslimien ja kristittyjen lasten välillä taas ei ollut eroa. Regressioanalyysi lisäksi osoitti, että lasten anteliaisuus oli kääntäen verrannollinen perheen uskonnollisuuden kanssa. Eli mitä uskonnollisempi perhe, sitä vähemmän anteliaisuutta. Vaikutus näkyi riippumatta perheen varallisuudesta ja sosioekonomisesta asemasta, lapsen iästä tai kansallisuudesta. (Decety teki yhteistyötä mm. kanadalaisten, jordanialaisten, turkkilaisten ja amerikkalaisten tutkijoiden kanssa.)

Tällaisia tutkimuksia tarvitaan lisää. Kenellekään ei pitäisi olla uutta, että ihmiset saarnaavat yhtä ja tekevät toista, mutta nyt saadut tulokset viittaavat siihen, että saarnaaminen myös vie asioita huonompaan suuntaan. Ehkä on niin, että usko omaan ja oman uskonnon hyvyyteen tekee pahuudesta helpompaa. Uskonnolliset vanhemmatkin kuvittelivat ei-uskovia vanhempia enemmän, että heidän lapsensa ovat herkempiä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.

PS. Jälkikirjoituksiin poliittisempaa materiaalia. YLE-uutiset kertoo (5.4.2016), että Pohjois-Irlannissa 21-vuotias nainen sai Belfastissa kolmen kuukauden vankilatuomion, koska hän oli tehnyt lääkkeillä abortin. Vähävaraisena hän ei uutisen mukaan ollut voinut käydä tekemässä laillista aborttia Englannin puolella. En voi todeta tähän muuta kuin, että maailman nykyongelmien valossa katolisen kirkon propagoima kanta aborttiin ja ”elämän kunnioittamiseen” [sic] on äärimmäisen vastenmielinen ja julma. Uutisen tytöstä taas voidaan sanoa, että hänen ei olisi pitänyt joutua tilanteeseen alunperinkään.

PS2. Edellisessä blogimerkinnässäni esitin perusteita, miksi modernin valtion tulee pysyä erossa kirkoista ja uskonnoista. Unohdin, että Suomessa on toinenkin osapuoli: ammattijärjestöt. Opettaja -lehdessä (24.3.2016) OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen ja arkkipiispa Kari Mäkinen pohtivat yhdessä, mitä ”kirkko ja ammattijärjestö voisivat tehdä, jotta hyvä elämä olisi mahdollisimman monen saavutettavissa”. He eivät oikeastaan vastaa kysymykseen, joten tässä pari ehdotusta. Ensinnäkin, sen sijaan, että kyseiset instituutiot pyrkivät rajoittamaan ihmisten vapautta, ne voisivat edistää sitä. Kari Mäkinen ei esimerkiksi ”pidä mahdollisena” helatorstain siirtämistä lauantaille. (Hallitus pohti sitä yhtenä kilpailukyvyn kohentamiskeinona.) Mäkisen mukaan ”300-luvulta periytyvän kirkollisen tradition muuttaminen ei niin vain käy” ja jatkaa:
Viettäisikö muu kristikunta Jeesuksen taivaaseen astumisen juhlaa raamatullisen perinteen mukaisesti 40 päivää ja Suomi 42 päivää pääsiäisen jälkeen?

Edes arkkipiispalta ei odottaisi vetoamista 300-luvun tapoihin. Samalla perusteellahan meidän tulisi polttaa noitia tai uhrata lapsia. Mäkisen toinen perustelu on yhtä kehno. Hän pelkää, että kirkko menettäisi uskottavuutensa, jos se muuttaisi kirkkovuotta taloudellisista syistä. Olen samaa mieltä siitä, että taloudellisten seikkojen ei tule määrätä kaikkea. Mutta vähintään yhtä tärkeää on, että rautakautisten paimentolaisheimojen uskomukset eivät saa määrätä ihmisten elämää. Siihen on etsittävä järkiperäisempiä ja humaanimpia syitä ja luovempia ja toimivampia ratkaisuja. Kirkon uskottavuus ylösnousemuspäivineen olisi huono vitsi, jos kirkko ei näin räikeästi sotisi järkeä ja vapautta ja näiden kautta myös inhimillisyyttä vastaan. Lisäksi voidaan kysyä, mikä on Mäkisen ”kristikunta”. Kuuluvatko siihen esimerkiksi ne Helsingin seurakunnat, joiden alueilla kirkkoon kuuluu enää alle puolet asukkaista?

”Pyhien kirjoitusten kirjaimellisesta 
tulkitsemisesta ulos johtavat ovet 
eivät aukea sisäpuolelta. 
- - Uskonnollinen
 maltillisuus on maallisen tiedon
 ja raamattua koskevan 
tietämättömyyden tuote.” 
 Sam Harris

”Uskonnollisiin kertomuksiin on 
mentävä sisään, jotta uskonnon 
olemusta voi ymmärtää.”
 Kari Mäkinen

(En ole tyytyväinen Mäkisen 
näennäisen maltillisiin 
näkemyksiin, mutta olen 
tyytymätön myöskin 
pilakuvaluonnokseeni;
 siksi en piirtänyt kuvaa 
valmiiksi.)
Entä opettajat? Edellisessä blogimerkinnässäni toivoin heiltä tiedollisen tehtävän lisäksi yhteisten tunnustuksettomien kulttuurikokemusten jakamista. Mäkinen hahmottelee kuitenkin, että ”koulun yksi tehtävistä on antaa sellaisia aineksia, jotka auttavat ankkuroitumaan omaan uskontoon”. Mihin tämä näkemys perustuu? (Uskonnottomista Mäkinen ei ymmärrettävästi puhu.) On totta, että perusopetuslaki ja -asetus ovat turhan epämääräisiä siinä, missä määrin koulun tulee pyrkiä totuuden edistämiseen tai empirian vahvistamaan itsenäiseen ajatteluun. Mutta laki ei silti määrää uskonnollista ankkuroimista koulun tehtäväksi, edes pykälä uskonnonopetuksesta ei tee sitä. Perusopetuslaki sanoo näin:
Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.

Lakia voidaan tulkita jopa niin, että koulun tulee antaa aineksia uskomusjärjestelmistä irrottautumiseen.

Mäkiselle pyrkimys uskontojen tutkimukselliseen ja tieteelliseen ymmärtämiseen ei myöskään riitä. Hänen mukaansa ”uskonnollisiin kertomuksiin on mentävä sisään, jotta uskonnon olemusta voi ymmärtää”. Tätä ei voi sanoa kauniisti, mutta yritän: Mäkinen ja Opettaja -lehti uppoutukoot kertomuksiinsa niin syvälle kuin mielivät, mutta älkää sieltä satujenne syövereistä, lain/moraalitajun vastaisesti, vaatiko satuilujen sisäistämistä lapsiltamme tai opettajiltamme (ainakaan siinä mielessä, mitä ”sisäistäminen” kristinuskon perinteessä käytännössä tarkoittaa). Ja Opettaja -lehti käsitelköön aihetta niin yksipuolisesti kuin haluaa; julkaisu tuskin tavoittelee palkintoja journalistisesta laadusta.

Entä OAJ ja Luukkainen? Hänen mukaansa koulutuksen syvimmän olemuksen pitäisi olla kilvoittelu itsensä kanssa niin, että jokainen kasvaisi oman potentiaalinsa ylärajoille. Tämä on hieno ja kannatettava periaate. Perään Luukkainen kuitenkin jatkaa: ”Kirkkohan pyrkii pitkälti samaan.” Jos kyseinen lausunto kirkon pyrkimyksistä edustaa Luukkaisen ajattelupotentiaalin yläpäätä, hän on väärä ihminen johtamaan opettajajärjestöä. Kirkot ovat kautta aikain levittäneet ja edelleen levittävät taikauskoisia väitteitä ja mysteerien/tietämättömyyden ihannoimista. Se on moraalitonta ihmisyksilön älyllisen potentiaalin vähättelyä, josta koululaitoksen tulee pysyä erossa. Ja kuten edellä ilmeni, uskonnollisten oppien kannattaminen on luultavasti myös ihmisen altruistisen potentiaalin vähättelyä, kertakaikkisen moraalitonta siis.

Järjestönä OAJ ei lehtijutun mukaan ota kantaa uskontoon tai sen opettamiseen oppiaineina (elämänkatsomustieto ja uskonto vai kaikille yhteinen katsomusaine), vaan ”jättää näihin liittyvät päätökset poliitikkojen vastuulle”. OAJ siis poseeraa näkyvästi ja hyväksyvästi luterilaisen kirkon kanssa, mutta ei kuitenkaan ota kantaa. Vastenmielinen voi olla tästä liian voimakas ilmaus, ehkä puolueellinen, propagandistinen, epäjohdonmukainen tai aataminaikainen ovat osuvampia.