maanantai 14. huhtikuuta 2008

Geenin itsekkyydestä

Aamupäivällä olin Voimala-ohjelman kuvauksissa Pasilassa. Keskustelun aiheena olivat mm. naisten ja miesten väliset suhteet ja julkisuus. Aihe ei juurikaan kiinnosta minua ja mieluummin olisin ohjelmassakin keskustellut ihmisluonnon erityispiirteistä. Kommentoin tässä vain erästä keskustelussa esiin noussutta "geenin itsekkyyttä" koskevaa harhakuvitelmaa. Kyseinen kirjoitukseni on julkaistu Suomen antropologi -lehdessä 2/2006.

- - -

Marshall Sahlins ja sosiobiologia

Antropologi Marshall Sahlins piti syyskuussa 2005 vuosittaisen Edvard Westermarck -muistoluennon. Yliopisto-lehti 13/2005 teki vierailusta haastattelun otsikolla ”Itsekkään geenin harha” ja Suomen antropologi 1/2006 julkaisi muistoluennon sellaisenaan. Molemmissa oli joitakin ihmisluontoa ja ”geenin itsekkyyttä” koskevia yleisiä virhepäätelmiä.


Marshall Sahlins julkaisi ensimmäisen marxilaisen sosiobiologiakritiikkinsä The Use and Abuse of Biologyn vuonna 1976. Tuolloin Sahlins esitti, että teoksen mahdolliset puutteet selittyvät sillä, että se piti julkaista kiireesti ennen kuin sosiobiologia ehtii kadota biologien keskuudesta. Kirja julistettiin ”musertavaksi hyökkäykseksi sosiobiologiaa vastaan”.

Nyt 30 vuotta myöhemmin vilkaisu vaikkapa Animal Behavior, Science tai Nature -tiedelehtiin osoittaa, että sosiobiologiasta ja geenin näkökulmasta tuli biologisissa tieteissä vallitseva paradigma. Se ei mennytkään pois muodista, vaan löysi tiensä aina molekyylibiologiaan asti. Sahlinsin edustama marxilainen biologiakritiikki taas on hävinnyt lähes kokonaan – paitsi yliopistoistamme.

Sosiobiologian yhden kulmakiven, sukulaisvalintateorian mukaan geneettinen sukulaisuus on syy-yhteydessä siihen, miten perhejärjestelmiin kuuluva uhrautuva altruismi laimenee sukulaisuusasteen pienenemisen mukaan. Sisarusten sukulaiskerroin on 1/2, joten heillä on suurempi geneettinen intressi auttaa toisiaan kuin serkuksilla, joiden sukulaiskerroin on vain 1/8. (Sukulaiskerroin eli r kertoo sen, millä todennäköisyydellä kahdella yksilöllä on sama geeni jonkun yhteisen edeltäjän kautta.) Kirjassaan Sahlins väittää, että on virheellistä tulkita ihmisen sukujärjestelmiä biologisesti.

Sahlinsin virhepäätelmänä tunnettu perustelu menee seuraavasti. Geneettisten sukulaisuussuhteiden laskeminen ei voi paljastaa mitään lähisukulaisia kohtaan tunnetusta uhrautuvasta kiintymyksestä, koska suuri osa kulttuureista ei tunne murtolukuja. Sahlins kirjoittaa: ”Metsästys- ja keräilytaloudessa elävillä ei yleensä ole lukujärjestelmiä, jotka ulottuvat yhtä, kahta tai kolmea pitemmälle. Pidättäydyn kommentoimasta vielä suurempaa ongelmaa, joka liittyy sen päättelemiseen, että serkun sukulaiskerroin on 1/8” (teoksesta Dawkins 1989/1993).

Koska primitiiviset kansat eivät siis osaa laskea kolmea pidemmälle, ne eivät voi suosia sukulaisiaan geneettisen sukulaisuuden perusteella! Richard Dawkins eli itsekkään geenin vertauskuvan luoja myöntää antaneensa tähän varsin epäkohteliaan vastauksen:

”On valitettavaa, että Sahlins sortui kiusaukseen ’pidättäytyä kommentoimasta’, miten eläimen odotetaan ’päättelevän’ r:n. Hänen pilkkansa mielettömyyden olisi pitänyt soittaa hälytyskelloa. Kotilon kuori on hienon logaritmisen spiraalin muotoinen, mutta missä ovat kotilon logaritmitaulut?” (Dawkins 1989/1993).


On siis selvää, että kotiloiden ei tarvitse olla matemaatikkoja kasvattaakseen kestäviä suojakuoria, eikä kasvien tarvitse olla kemistejä kehittääkseen lehtivihreää. Samoin ihmisillä ja muilla eläimillä on monia tapoja erottaa kuka on sukulainen ja kuka ei – ja siihen ei tietenkään tarvita murtolukujen osaamista. Kaikissa maailman kulttuureissa sukulaisjärjestelmät ohjaavat yksilöiden elämää samankaltaisten periaatteiden mukaisesti: tunteemme toista ihmistä kohtaan perustuvat suurelta osin siihen, millaisia lisääntymisnäkymiä geenikopioillamme tämän yksilön avulla mahdollisesti on. Geenien näkökulmasta pystymme siis lisääntymään myös sukulaistemme kautta [1].

Geenin itsekkyyden harha?

Entä mikä on Sahlinsin kanta nykyään? Muistoluennossaan hän (2005) korostaa kulttuurin merkitystä ja vähättelee biologiaa seuraavasti: ”Sublimoimme yleistä seksuaalisuuttamme kaikenlaisilla tavoilla – mukaan lukien sen ylittäminen selibaatin korkeamman arvon vuoksi, mikä myös osoittaa, että symbolisissa järjestelmissä on houkuttelevampiakin tapoja tavoitella kuolemattomuutta kuin itsekkään geenin persoonaton mystiikka” [2]. Sahlins ei tässä kohdin ilmaise ajatuksiaan selkeästi, mutta hänen voidaan yhä edelleen nähdä sortuvan kahteen virhepäätelmään.

Ensinnäkin, vaikka geenit ovat rakentuneet niin, että ne pyrkivät ”itsekkäästi” kopioitumaan, se ei tee geenejä kantavasta yksilöstä itsekästä. Geenin itsekkyys ei siis ole ristiriidassa epäitsekkään ja avuliaan yksilön kanssa, pikemminkin päinvastoin: yhteistyö, vaikkapa metsästyksessä ja saaliinjaossa, on usein paras strategia omien geenien levittämiseen. (Lisäksi se, että ylipäätään on olemassa suvullisesti lisääntyviä monisoluisia eliöitä, kertoo, että muista piittaamaton itsekkyys ei vallitse edes geenitasolla.)

Toinen virhe on ajatus siitä, että biologialla/geeneillä ei olisi vaikutusta sen takia, että ihmiset tekevät niin paljon sellaista, mikä ei auta heidän geeniensä leviämistä (esim. harrastavat ehkäisyä ja adoptoivat lapsia). Tässä virhepäätelmässä sekoittuvat geenien ”itsekäs” tapa kopioitua ja ihmisyksilöiden pyrkimys levittää geenejään. Näistä edellinen on olemassa, jälkimmäistä ei. Geenien ei siis ole tarvinnut tuottaa yksilöille halua levittää geenejä; siihen on riittänyt esim. halu seksuaaliseen kanssakäymiseen ja uhrautuva kiintymys jälkeläisiin. On myös huomattava, että vaikka geenit vaikuttavat käyttäytymiseen, niiden vaikutuksia pystytään jossakin määrin muuttamaan ympäristön avulla, aivan kuten geeniperäisiä tautejakin voidaan parantaa tai pahentaa esim. ruokavalion muutoksella.

Entä onko oikein puhua ikään kuin geeneillä olisi itsekkäitä pyrkimyksiä tai motiiveja? Filosofi Mary Midgleyn mukaan ”Geenit eivät voi olla itsekkäitä tai pyyteettömiä sen enempää kuin atomit voivat olla mustasukkaisia, elefantit abstrakteja tai keksit teleologisia” (teoksesta Dawkins 1989/1993). Itsekäs geeni –metaforan juju on kuitenkin siinä, että sen avulla voidaan paremmin ymmärtää luonnonvalinnan logiikkaa. Geenin itsekkyys on monella tavalla havainnollisempi lähtökohta myös uusien testattavien hypoteesien luomiseen, sillä se ei vääristä kuvaa luonnonvalinnasta samalla tavoin kuin näkemys yksilöistä kelpoisuutensa maksimoijina. Sahlinsin selibaattiesimerkki kertoo juuri tästä: luonnonvalinta ei ole tuottanut yksilölle tietoista motivaatiota geenien levittämiseen. ”Toisin sanottuna, jos seksuaalikäyttäytymisen takana oleva välitön motiivi olisi lapsien tekeminen, (ihmis)koiraat maksaisivat saadakseen tehdä lahjoituksia spermapankkiin, eivät suinkaan nähdäkseen strippareita” (Tammisalo 2005, s. 174). Lisäksi on selvää, ettei Dawkins ole kuvitellut geeneille tietoisia pyrkimyksiä. Hän on tehnyt asian niin selväksi, että vaikuttaa siltä kuin Midgley, Sahlins ja monet muut olisivat lukeneet vain hänen kirjansa nimen.

Geenejä ”psykologisoivat” ilmaukset ovat siis vain käteviä muistisääntöjä ja lyhennelmiä teknisemmille ilmauksille, eikä tästä ns. mentalistisesta kielenkäytöstä ei tieteen kannalta ole mitään haittaa. Sama pätee toki muillakin aloilla kuin vain biologiassa: myös fysiikassa ja kemiassa puhutaan systeemien ”pyrkimisestä” tasapainotilaan. Kaiken lisäksi on huomattava, ettemme pysty tieteellisesti selittämään tai osoittamaan edes ihmisyksilön tietoisuutta. Steven Pinkerin (2006) mukaan tämä on yksi lisäsyy sille, että meillä on täysi oikeus sanoa, että geenit ovat itsekkäitä ja että ne ”pyrkivät” kopioitumaan. Abstraktilla tasollahan tämä on kirjaimellisesti totta. Vastaavasti se, että käytämme mentalistisia termejä ihmisten kohdalla, ei tarkoita sitä, että olisimme sitoutuneet tieteellisesti selittämään heidän tietoisia kokemuksiaan/tuntemuksiaan. Omakohtaisilla kokemuksilla motiiveista lienee toki rooli käyttäytymiseen johtavassa tapahtumaketjussa, mutta sen tarkka kuvaaminen on harvoin tarpeen. Tuntuukin siltä, että vertauskuvia ja termien ”sekakäyttöä” kammoavat tutkijat kaipaisivat jotakin sellaista dualismia ja sanamagiaa, joka varaa ”ylemmät” selitykset ihmiselle ja ”alemmat” selitykset muulle maailmalle [3]. Tällainen erottelu on tietysti täysin mielivaltaista.

Sahlinsin vierailusta kertovassa Yliopisto-lehden jutussa (Rantala 2005) on edellisiäkin räikeämpiä virhepäätelmiä:

“Evoluutiopsykologit väittävät, että olemassaoloaan turvaava niin sanottu itsekäs geeni varmistaa säilymisensä esimerkiksi sukujärjestelmän avulla. Tällöin jätetään huomiotta useimpiin kulttuureihin kuuluva insestikielto, ei-verisukulaisten solidaarisuus ja monet muut tosiasiat, jotka todistavat itsekkään geenin hypoteesin vääräksi.”


Ensinnäkin, se että ei-sukulaiset ovat solidaarisia toisiaan kohtaan selittyy vastavuoroisuuden kehittämillä tunnevalmiuksilla. On todella ironista, mikäli Sahlins on yllä olevan lausunnon takana, sillä Sahlinsin omat tutkimukset esim. lahjojen annosta tukevat vastavuoroisuuden merkitystä. Ironisuuden huippu on kuitenkin se, jos Edvard Westermarck –muistoluennon pitäjä näin heppoisilla biologisilla tiedoilla esittää, että insestikiellot kumoaisivat ”geenin itsekkyyden”. Insestinvälttämisvaiston, joka osittain on myös insestikieltojen takana (ks. Lieberman ym. 2003; Fessler & Navarrete 2004), tehtävähän on nimenomaan estää sisäsiittoisuudesta perimälle koituvia haittoja. Insestinvälttämisvaisto oli myös yksi Westermarckin suuria keksintöjä, ja se tunnetaan maailmalla hänen nimellään.

Haastattelussa Sahlins sortui myös 70-lukulaiseen marxilaiseen biologiakritiikkiin, jonka mukaan kapitalistinen ajattelutapa heijastuu biologien aivoissa ja tutkimustuloksissa. Jutussa annetaan suoraan jopa ymmärtää, että ihmisen sosiobiologiassa tai evoluutiopsykologiassa olisi kyse Bushista ja imperialismista. Onkin vahinko, etteivät Sahlins tai Rantala ole tarjonneet näitä mullistavia havaintojaan Natureen.

Sosiobiologiassa ja geenin itsekkyydessä on siis laajasti ottaen kyse tunteista ja niiden selityksistä. Sosiobiologian suuri saavutus on näyttää, miten yhteistyö, epäitsekkyys ja niiden taustalla olevat tunteet voivat evoluutiossa kehittyä. Lisäksi se selittää, miksi moni irrationaalisena pidetty ja aiemmin selitystä vaille jäänyt käyttäytyminen onkin loppujen lopuksi funktionaalista. Samalla on toki selvää, ettei yksikään ihmistä tutkiva sosiobiologi tai evoluutiopsykologi kiistä sosiaalisen kulttuuriympäristön merkitystä, se ratkaisee mm. sen, keihin insestinvälttämisvaisto kohdistuu.
Sahlins kävi Suomessa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. Nyt hänen roolinsa oli enää lohduttaa sitä entisissä haikailuissaan roikkuvaa sukupolvea, joka toi yliopistoon freudilaisuuden, marxismin, äärikonstruktivismin, relativismin ja postmodernin filosofian – sekä niiden myötä biologisen ihmiskäsityksen vastustamisen [4]. Se, mitä yliopistolla tapahtuu, on näköjään aivan eri asia, mitä tieteessä tapahtuu.

VIITTEET

[1] Toki kulttuurit eroavat toisistaan siinä, millaisia mahdollisuuksia tunteiden kohdistamiseen kenelläkin on (ks. Sarmaja 2003). Esimerkiksi matrilokaalisissa yhteisöissä (joissa naiset jäävät synnyinryhmäänsä) äidin veljen eli enon rooli lapsen hoivaamisessa on yleensä tärkeämpi kuin patrilokaalisissa yhteisöissä. On käytännössä mahdotonta, että kaikki tämänkaltaiset universaalit tavat, joilla tunteemme ja yksilöiden väliset suhteet jäsentyvät, olisivat perua vain kulttuurisista käytänteistä. Jos lukee Richard Dawkinsin Geenin itsekkyyden ja siinä olevan Sahlins-kritiikin, tai edellä mainitun Heikki Sarmajan perheartikkelin, huomaa helposti, että sukulaisjärjestelmien näkeminen pelkästään kulttuurisina ja kielellisinä keksintöinä on yksi pahimpia virheitä, mihin antropologi voi sortua.

[2] Sahlins (2005) väittää myös, että ”ihmiskulttuuri on paljon vanhempi kuin ihmisluonto: kulttuuri on ollut olemassa kolme miljoonaa vuotta, kymmenen tai viisitoista kertaa kauemmin kuin moderni ihmislaji...”. Sahlins määrittelee tässä ihmisluonnon ja ihmiskulttuurin täysin mielivaltaisesti: kolme miljoonaa vuotta vanhat tavat hän luokittelee ihmiskulttuuriksi, mutta ihmisluontoon hän laskee vain Homo sapiensin ”luonnon”. On kuitenkin huomattava, että ihmislajin psykologiaan kuuluvat myös huomattavasti vanhemmat ominaisuudet kuten jano, nälkä, aistit, muisti, seksuaalinen himo, kiintyminen jälkeläisiin yms.

[3] Esimerkiksi sanalla geeni on useita merkityksiä. Geeni voi ensinnäkin olla atomijoukko, joka on järjestäytynyt DNA-ketjuksi. Tällöin DNA:n kahdentuessa tuloksena on kaksi geeniä. Toiseksi geenillä voidaan tarkoittaa tietyn järjestyksen omaavaa ketjua, joka siis pysyy samana riippumatta siitä, kuinka monta kertaa se kopioituu. Ensimmäisessä tapauksessa on kyse materiaalisesta geenistä, jota taas voidaan pitää toisen tapauksen eli informatiivisen geenin kulkuneuvona. Kolmanneksi voidaan puhua strategisesta geenistä, jota kutakuinkin tarkoitetaan itsekkään geenin yhteydessä.
Tämänkaltainen semanttinen joustavuus on monissa tapauksissa hyödyllistä, sillä sen avulla voidaan välttää pitkät terminologiset selitykset. Se, että sama sana voi tarkoittaa monia eri asioita, on usein tekstin selkeydestä maksettava hinta.

[4] Siinä missä Richard Dawkinsin vierailu Suomessa sai Yliopisto-lehdessä pienen maininnan, Sahlinsia juhlitaan lehdessä tarkkana biologisten selitysten kriitikkona. Ks. Dawkinsin luennosta Skeptikko-lehdessä 3/2005 (Niemelä 2005).

KIRJALLISUUS

Dawkins, Richard (1989/1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House. Helsinki.

Fessler, D. M. T. & Navarrete, C. D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest - Evidence for Westermarck's hypotheses. Evolution and Human Behavior 25: 277-294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides,L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society of London. 270(1517): 819-826.

Niemelä, Jussi K. (2005): Onko evoluution kulku ennustettavissa? Skeptikko 3/2005.

Pinker, Steven (2006): Yes, genes can be selfish. The Times. March 4th.

Rantala, Janne: (2005): Itsekkään geenin harha. Yliopisto 13/2005.

Sahlins, Marshall (2005): Hierarkia, tasa-arvo ja anarkian sublimaatio: länsimainen illuusio ihmisluonnosta. Suomen antropologi 4/2005.

Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.