Moraalitunteista

Tässä muutaman vuoden takainen kirjoitukseni koskien moraalitunteiden evoluutiota.

Moraali on tarkoituksenmukainen vaistokokoelma

Biologit ovat menestyksekkäästi löytäneet selityksiä sille, miksi eri eläinlajien käyttäytymispiirteet eroavat toisistaan. Enää ei ole kiistanalaista sanoa, että luonnonvalinta on synnyttänyt erilaisia käyttäytymismalleja aivan kuten se on saanut aikaan erilaisia anatomisia rakenteita. Harva kiistää myöskään sitä, että luonnonvalinta on muokannut ihmislajinkin anatomiaa.

Mutta mikään teoria ei ole herättänyt yhtä räikeästi vääristeltyjä tulkintoja kuin väite siitä, että luonnonvalinta on muokannut ihmisen sosiaalista ja moraalista käyttäytymistä. Viimeisin esimerkki on filosofian professori Juhani Pietarisen (2003) kirjoitus, jossa hän ensinnäkin kiistää, että biologiasta voitaisiin johtaa ”edes selityksiä moraaliselle toiminnalle”. Toiseksi, hän täysin perusteetta ja harhaanjohtavasti vihjailee, että biologit muka olisivat esittäneet geenien lisääntymiseen perustuvia moraalisia ohjeita.

Samoin Pietarisen mukaan se, että spermapankin ovella ei ole jonoja, kumoaa jotenkin biologien perusväittämiä ns. geenivalinnasta. Eivätkö miehet siis pyrikään levittämään geenejään? Tietämättömyyttä tai tarkoitushakuisuutta voi tuskin häpeämättömämmin esitellä. Käytännössä kaikki biologit ovat tehneet selväksi sen, että jonkin motiivin perimmäinen evoluutiosyy ei ole sama kuin yksilön oma motiivi [1]. Ihmiskoiraan evoluutioympäristössä ei ollut spermapankkeja, vaan siellä oli enemmän tai vähemmän hedelmällisiä naaraita. Niinpä nuoren ihmiskoiraan voimakkain seksuaalinen motivaatio ei nykyäänkään kohdistu spermapankkiin vaan tietynnäköisiin ja –ikäisiin naaraisiin. Monet paheksuvat paitsi tällaisia huomioita myös biologisia selityksiä näiden käyttäytymispiirteiden kehittymiselle. Käyttäytymisen selittäminen tuntuu Pietarisellekin olevan liian lähellä käyttäytymisen puolustamista.

Kiista moraalin biologiasta on tätä laajempi. Matt Ridleyn mukaan useimmat filosofit näkevät moraalin kokoelmana joko hyödyllisiä tai mielivaltaisia konventioita, joita yhteiskunta on kasannut ihmisten harteille. Moraali on kuitenkin yhtä vähän konventio kuin muutkaan tunteet. ”Kun yksilö tympääntyy epäoikeudenmukaisuuteen tai julmuuteen, hän turvautuu vaistoon sen sijaan että hän käyttäisi järkeään tunteen hyödyn punnitsemiseen, saati toistaisi konemaisesti jonkin muodikkaan konvention” (Ridley 1999, s. 162). Toivoisinkin Pietariselta tarkennusta siitä, kiistääkö hän 1) moraalisten tunteiden (esim. häpeä, kiitollisuus, suuttuminen) olemassaolon, 2) sen, että luonnonvalinta on muokannut ihmisen moraalitunteita, vai 3) sen, että moraalitunteet vaikuttavat inhimillisessä toiminnassa.

Biologit ovat siis esittäneet, että moraali on tiettyjä tarkoitusperiä palveleva vaistokokoelma. Moraalinen tuomitseminen, kiitollisuus tai liikuttuminen eivät tämän mukaan ole järjen avulla laskelmoituja sattumanvaraisia päätöksiä, vaan vaistojen ja tunteiden ilmauksia. Ridleyn mukaan ihmislaji onkin vajonnut niin syvälle moraalisten olettamusten mereen, että on äärimmäisen vaikea kuvitella maailmaa ilman niitä. ”Maailma, joka ei velvoittaisi ihmisiä vastavuoroisuuteen, reiluun peliin ja luottamukseen muita ihmisiä kohtaan olisi yksinkertaisesti käsittämätön”.

VIITTEET

[1] Tämä pätee tietysti myös moraaliin: ”Ne peliteoreettiset ja taloustieteelliset syyt, joilla selitämme moraalia jäsentävien tunteidemme evoluutiohistoriaa, eivät tietenkään ole meidän moraalisia motiivejamme” (Sarmaja 2003).

KIRJALLISUUTTA

Pietarinen, Juhani (2003): Voidaanko moraali johtaa biologiasta? Tieteessä tapahtuu 8/2003. s.26-29.

Ridley, Matt (1999): Jalouden alkuperä. Arthouse. Helsinki.

Sarmaja, Heikki (2003): Moraalitunteet ja etujen ristiriita. s. 308-338. Teoksessa: Kanniainen, V. & Sintonen, M. toim. Etiikka ja talous. WSOY. Helsinki.