* * *
Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.
Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä tieteenfilosofi Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?
Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois tai ainakin se on merkittävästi vähentynyt (tosin vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Petter Portin syytti minua amerikkalaisen oikeistotaantumuksen ystäväksi).
Ylikoski ja Kokkonen eivät harrasta poliittista nimittelyä. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle:
Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan.
Ja toiseksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle:
Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn.
Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.
Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on kuitenkin epäonnistunut – sekä filosofiassaan että ihmistieteiden edistämisessä. Ensiksikin Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi.
Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin naarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla. On jopa tuoreita havaintoja siitä, että miesten ja naisten mustasukkaisuus keskimäärin suuntautuu eri tavoin (joko kumppaniin tai kilpailijaan, Schützwohl 2008). Kuulin ensimmäistä kertaa tekijöiden kirjoittavan evoluutiopsykologiasta reilut viisi vuotta sitten. Kirjaan käytetty pitkä aika näkyy kirjoitusvirheiden vähäisyytenä sekä tarkkaan hiotuissa lauseissa, mutta paikoin se ilmeisesti on johtanut vanhentuneiden lähteiden käyttöön.
Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset teoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta. On hullua, että ihmisluontoa ja evoluutiota käsittelevä kirja jättää perhe- ja moraalitunteet niin tyystin käsittelemättä.
Oppimisesta ja erilaisista oppimisteorioista Ylikoski ja Kokkonen toisaalta puhuvat paljon. Ihmisen kohdalla se tietysti on perusteltua. Tosin se olisi voitu tuoda selkeästi esiin, että oppiminen ja toisinaan matkiminenkin ovat kaksiteräisiä miekkoja: mitä enemmän organismi pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sitä suurempi riski sillä on tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Samoin mitä suurempi on organismin kyky omaksua moraalia, sitä enemmän perinteistä viisautta mutta myös haitallista taikauskoa se pystyy hankkimaan. Luonnonvalinta ei siis ole voinut tehdä meistä rajattoman joustavia. Mikäli oppimisella ei olisi tiettyjä rajoitteita, emme myöskään tietäisi, mitkä asiat meidän pitää oppia. Aivomme joutuisivat käsittelemään ääretöntä määrää tarpeetonta tietoa, kunnes tulisimme täysin toimintakyvyttömiksi.
* * *
Jos kirjasta ei opi mitään ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä sitten on teoksen tieteenfilosofinen anti? Kirjoittajat ensinnäkin jaarittelevat sivutolkulla seuraavasta yksinkertaisesta seikasta: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja siis. Ja kuin tasapuolisuuden nimissä he toteavat perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Ikävä kyllä kirjan ”tieteenfilosofia” ei pysähdy näihin päivänselvyyksiin.
Teoksessa ruoditaan esimerkiksi evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Toisaalta kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että tutkijoiden motiiveilla tai virhepäätelmillä ei sittenkään ole ”suurta yhteiskunnallista merkitystä”. Niinpä he lopulta päätyvät vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. Alan kriitikotkin lienevät ”enemmän huolissaan lukevasta yleisöstä kuin itse evoluutiopsykologeista”. Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa:
”Huolestuttavaa on, jos tutkijat päinvastoin käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty).
Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovatkin tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Esimerkkinä Ylikoskella ja Kokkosella ovat edelleen sukupuolierot: ”Merkittävä osa evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta... tahattomasti vahvistaa sukupuoliin liittyvää stereotyyppistä ajattelua”. Kirjoittajat jatkavat: ”Jos – ja kun – ajatus sukupuolierojen olemuksellisista ja merkittävistä eroista on myytti, yksipuolisesti sukupuolieroihin keskittyvä tutkimus osallistuu yhteiskunnallisen myytin ylläpitämiseen”. Tässä vaiheessa tunsin olevani kiitollinen ja helpottunut: Onneksi on näitä tarkkasilmäisiä tiedekomissaareja, jotka paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi he näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys! Tätäkö on tieteenfilosofia?
Vakavammin ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme kanna vastaavaa huolta niistä kulttuurikonstruktivistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista, joissa milloin mikäkin "rakentuu sosiaalisesti". Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet näitä pullollaan. Miksi tieteilijän olisi siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi (ks. esim. Niemelä & Tammisalo 2006).
Monin paikoin Ylikoski ja Kokkonen korostavat myös yksilöiden välistä vaihtelua ja toteavat, että sukupuolierot ovat tästä johtuen vain ”aste-eroja, eivät kategorisia eroja”. Saivartelutartunnan saaneena en voi kuin lisätä, että aste-eron ja kategorisen eron välinen erokin on vain aste-ero. Lisäksi on todettava, että vastasivatpa ”sukupuoliin liittyvät stereotypiat” yleisesti ottaen todellisuutta tai eivät, vähintään yhtä merkittävä osa evolutionistien teorioista ja tutkimuksista rikkoo näitä stereotypioita, esimerkiksi havainnot ihmiskoiraan poikkeuksellisen merkittävästä roolista lastenhoidossa. (Stereotypioista varoitellaan kirjassa runsaasti, mutta itse termiä ei kuitenkaan määritellä; se näyttäisi tekijöille olevan jotakin paljon vahvempaa kuin keskimääräiset erot.)
Entä minkälaiset sukupuolierot Ylikoski ja Kokkonen sitten hyväksyvät: ”Esimerkiksi Janet Shibley Hyde löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio”. En ota kantaa, mitä sana merkittävä tässä yhteydessä tarkoittaa, vaan totean vain listan olevan pahasti puutteellinen (Tammisalo 2005). Olisi todella kummallista (puhumattakaan että se on virheellistä), että sukupuolierot seksuaalisuudessa keskittyisivät lähinnä itsetyydytykseen. Sukupuolierojen syistä olisin myös kaivannut pohdintaa. Minkä verran esimerkiksi parisuhteen ulkopuolisista paritteluista koituvat geneettiset ”hyödyt” ja ”haitat” selittävät sukupuolieroja? Toinen toistaan kiinnostavampia aiheita olisi löytynyt alalta loputtomasti. Mikä vaikkapa on ollut ihmisryhmien välisten konfliktien merkitys lajityypilliselle psykologiallemme? Olisinpa kirja-arviossani voinut keskittyä pohtimaan tämänkaltaisia kysymyksiä.
* * *
Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. (Olen ymmärtänyt tieteen tavoitteet hieman toisin, mutta se lie tässä yhteydessä sivuseikka.) Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on heidän ponnekkaasti kritisoimansa ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on yksinkertainen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Erityisen huvittavaa on, että Ylikoski ja Kokkonen moittivat evoluutiopsykologeja siitä, että nämä määrittelevät ja käyttävät arkitermejä (esim. altruismi, itsekkyys, intressi) teknisemmissä merkityksissä. Kuitenkin he itse väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen. Ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat.
Jossakin vaiheessa jopa toivoin, että olisivatpa kirjoittajat sanaleikkien sijaan suunnanneet ahdinkonsa sen tutkimiseen, miten ihmisellä on taipumuksia luokitella asioita kategorioihin. Tämänkaltainen ”olemusajatteluhan” lienee ollut ihmiselle tyypillistä jo ennen kuin pahat evoluutiopsykologit kaappasivat julkisuuden hallintaansa. Toisaalta tietäen tieteellisen tutkimuksen vaativuuden en ole varma, olisiko sellainen uravalinta sittenkään ajanut heidän asiaansa paremmin. (Tosin myönnän samalla, että ne kirjoitukseni, jotka kumpuavat tieteen tasoa koskevasta huolesta, eivät nekään tieteen edistymiseen juuri vaikuta.)
Myönnän myös, että kirjan edetessä myös minun tulkintani saattoivat sortua vainoharhaisuuteen. Kirjassa mainitut biologiset tosiseikatkin alkoivat nimittäin ennen pitkää näyttää poseeraamiselta. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta toteamuksesta: ”yksittäinen geeni ei itsessään liity mihinkään tiettyyn ominaisuuteen vaan sillä on oma kehityksellinen tehtävänsä vain tietyssä muiden geenien ja solun muodostamassa ympäristössä”? Onneksi on yliopisto ja siellä filosofeja? On myös ihmeteltävä, keille seuraavat ilmiselvyydet on tarkoitettu: ”Jos jokin käyttäytymispiirre vähentää kelpoisuutta, se ei silti ole luonnoton ominaisuus edes evolutiivisesta näkökulmasta...”, ”Uusien, muusta populaatiosta poikkeavien ominaisuuksien ilmaantuminen ei ole luonnotonta tai poikkeuksellista, vaan se on osa evolutiivista muutosta...” tai ”Kaikki yhtäläisyys populaation sisällä johtuu yhteisestä historiallisesta alkuperästä ja tästä periytyvästä samankaltaisuudesta, ei yhteisestä olemuksesta”.
On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja variaation merkittävyyden. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Säälin sitä biologirukkaa, joka kaiken tämän poseeraamisen lisäksi joutuu kahlaamaan läpi kymmenien sivujen mittaisen käsittelyn kulttuurievoluution analogisesta vertaamisesta biologiseen evoluutioon. Ja ihmettelen, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut voisi kostua niistä 15 sivusta, joilla käsitellään filosofi David Hullin tieteen kehitystä koskevaa teoriaa.
Reiluuden nimissä haluan lopuksi todeta, että jotkin teoriat ja alalla käyty keskustelu selitetään teoksessa selkeästi ja ainakin päällisin puolin puolueettomasti. Tosin teorioiden asema tai merkitys nykytutkijoiden parissa olisi voitu tuoda paremmin esille. Kirjasta ei viisastu ihmisluonnosta, mutta ei se taida kertoa edes tieteen nykytilasta. Pahinta kuitenkin lienee se, että Evoluutio ja ihmisluonto ei millään tavoin kannusta – tämäkin on toki vain minun turhautunut tuntemukseni – nuoria tutkijoita empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa; ja niissä se on usein ollut suurin.”
Kirjallisuutta
Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita.
Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.
Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita.
Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita.
