Evolutiivinen lähestymistapa ja sosiaalitieteet

Minulta on muutaman kerran kysytty, mitä ihmeellistä siinä evolutiivisessa lähestymistavassa oikein on. Yleensä vastaan, että se on tuonut kymmenittäin testattavia hypoteeseja ja ennusteita sekä suoria löydöksiä, jotka ovat perinteiseltä psykologialta tai sosiologialta jääneet huomaamatta. (Jatkossa yritän parantaa tapani ja tuoda blogille enemmän juuri näitä ihmisluontoa koskevia havaintoja turhanaikaisen tieteenfilosofoinnin sijaan.)

Toinen ja monessa mielessä merkittävämpi hyöty evolutiivisesta näkökulmasta on sen kyky yhdistää muutoin hajanaisia ihmistieteitä saman tieteellisen kattoteorian alaisuuteen. Ymmärrän syyt, miksi ihmistieteet ovat olleet niin levällään, mutta asian ei tarvitsisi olla näin kehnolla tolalla. Yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet eivät nähdäkseni ole hoitaneet leivisköitään kovin hyvin.

Liian moni empiirinen, vaikkapa yhteisöjen välisellä vertailulla selvitettävä kysymys on muuttunut teoreettiseksi taisteluksi siitä, millaisia tieteellisten menetelmien pitää olla tai siitä, mikä on kerätyn datan ”merkitys”. Ja monesti se, minkä olisi pitänyt olla tuotteliasta ja kiinnostavaa ajatustenvaihtoa, on ollut hyödytöntä kiistaa poliittisesta korrektiudesta ja ylipäätään evoluution soveltamisesta ihmistutkimuksessa.

Tähän liittyvä, toinen ”ongelma” sosiaalitieteissä tuli mainiosti esiin eilisen Helsingin Sanomissa. Sosiaalitutkimuksen menetelmien professori Pertti Töttö muistuttaa, että pätevin tapa selvittää syiden ja seurausten suhdetta on satunnaistettu kokeellinen tutkimus. Mutta kuten ihmisten ja ihmisyhteisöjen kohdalla on selvää, se ei läheskään aina ole mahdollista. Niinpä on turvauduttava korvikkeisiin, joiden todistusvoima on jonkin verran heikompi kuin satunnaistetuilla kokeilla (esim. juuri kulttuurien välinen vertailu). Tötön mukaan ”vain äärimmäisessä hädässä” tulisi turvautua sellaisiin tutkimusasetelmiin, joilta todistusvoima puuttuu kokonaan. Töttö jatkaa:

Sosiaalitieteet ovat valitettavasti tehneet hätätilasta hyveen. Niissä patenttiratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan asianosaisten vapaamuotoinen haastattelu. Tutkijoista on tullut eräänlaisia talk show -emäntiä, jotka välittävät lukijalle toinen toistaan elävämpiä tarinoita. Jouduin jokin aika sitten arvioimaan tutkimuksen, jossa joukolta ihmisiä kyseltiin, vaikuttaako X siihen mihin sen oletettiin vaikuttavan. Ihmiset vakuuttivat monisanaisesti, että totta kai X vaikuttaa. Ja kovasti vaikuttaakin.
Tarinat olivat niin koskettavia, että tutkija uskoi vilpittömästi osoittaneensa, että X todella vaikuttaa. Mutta X:n vaikutus on toki aivan eri asia kuin joidenkin ihmisten käsitys X:n vaikutuksesta. Varsinkin kun nuo ihmiset sattuivat olemaan X-toimijat ry:n jäseniä, joiden leipä on kiinni siitä, että X:n vaikutuksiin uskotaan.

(Olisi kiinnostavaa tietää, mikä tuo X on, vaikka jo häveliäisyyssyistä se kannattanee jättää omaan arvoonsa.)

Toisaalta kuten Darwinin juhlavuoteen sopii, ja kuten Töttö oppeineen osoittaa, siellä täällä sosiaalitieteissäkin näkyy merkkejä jäiden lähdöstä. Ja yhä useammin esimerkkejä alkaa löytyä humanistisiltakin aloilta (esim. Risto Pitkäsen artikkeli esteettisistä mieltymyksistä). Tiedon yhtenäisyyden (ks. E. O. Wilsonin Konsilienssi) puolestapuhujia soisi vain löytyvän enemmän ja laajemmalla rintamalla.

Evoluutio ja ihmisluonto -kirjan arvio

Seuraava kirja-arvio ilmestyy Humanisti 2/2009 –lehdessä huhtikuun lopun kieppeillä. (Tässä ei ole lehdessä olevaa alaviitettä, koska viitteen sisältö tulee kattavammin ilmi edellisessä blogi-merkinnässäni. Sen sijaan lisäsin tähän kaksi jälkikirjoitusta.)

Hapanta, sanoi filosofi ihmisluonnosta

Petri Ylikoski & Tomi Kokkonen: Evoluutio ja ihmisluonto. Gaudeamus 2009. 442 s.

”Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.” Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois.

Ylikoski ja Kokkonen eivät hekään harrasta poliittista nimittelyä, vaan pyrkivät asialliseen keskusteluun. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle: ”Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan”. Lisäksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle: ”Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn”. Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan loppuun asti hiotut lauseet ja vähäiset kirjoitusvirheet. Lisäksi evoluutiobiologian perusteet ja alalla käydyt oppiriidat käydään perusteellisesti (vaikkakin usein vain päällisin puolin puolueettomasti) läpi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on monessa mielessä epäonnistunut. En varsinaisesti ole eri mieltä kirjoittajien kanssa, mutta suhtaudun teoksen sanoman happamuuteen ja taustalla piilevään ylimielisyyteen hyvin varauksellisesti. Tunnistan seikat, joista Ylikoski ja Kokkonen varoittelevat, mutta samalla väitän, että kyse ei ole niin vakavista tai vaarallisista asioista.

* * *

Aloitetaan kirjan nimestä. Ymmärrän ihmisluonnon tarkoittavan kaikkia ihmiselle lajityypillisiä seikkoja, eräänlaista luetteloa ihmisen ominaisuuksista, tunteista käyttäytymispiirteisiin. Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme kuitenkin vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi. Perhe- ja moraalitunteet siis jäävät melkeinpä tyystin ilman käsittelyä.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin ihmisnaarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla (esim. Schützwohl 2008). (Ks. myös blogin jälkikirjoitus.)

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset mustasukkaisuusteoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta.

* * *

Jos kirjasta ei opi ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä on teoksen tieteenfilosofinen anti? Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja -ajatus käydään perusteellisesti läpi: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Ja tasapuolisuuden nimissä todetaan perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Kirja ei kuitenkaan pysähdy näihin päivänselviin huomioihin, vaan siinä ruoditaan evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Pidän tällaista tutkijoiden motiivien pohdintaa tieteellisyyteen tähtäävässä kirjassa outona – varsinkin kun kirjoittajat kuitenkin vähättelevät näiden motiivien ja virhepäätelmien merkitystä. Lopulta Ylikoski ja Kokkonen joutuvatkin vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. (Media on luonnollisesti kiinnostunut mediaseksikkäistä aiheista, ja se kieltämättä joskus antaa evoluutiopsykologiasta hassun kuvan.)

Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa: ”Huolestuttavaa on, jos tutkijat käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty). Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovat tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Onpa hienoa, että yliopistoistamme löytyy näitä tarkkasilmäisiä filosofeja, jotka löytävät ja paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi aina valppaat tiedekomissaarimme näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys!

Vakavasti ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme ole kantaneet vastaavaa huolta kulttuurikonstruktionistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista. Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet pullollaan milloin minkäkin sosiaalista rakentumista. Miksi tieteilijän on siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi, esimerkkeinä tietyt suuntaukset naistutkimuksessa. Toinen esimerkki voisi olla ranskalaisten postmodernistien ja heidän freudilaisten humpuukiteorioidensa 20 vuotta jatkunut juhlinta. Miksei se ole Suomessa kirvoittanut kunnollista kritiikkiä (vrt. Sokal & Bricmont 1998)?

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on tämä ponnekkaasti kritisoitu ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on nähdäkseni yksiselitteinen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Ylikoski ja Kokkonen siis väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen, ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat. Vanha kikka.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja muuntelun merkityksen. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Ihmettelen kuitenkin, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut hyötyy tällaisesta käsiteleikittelystä tai vaikkapa niistä 15 sivusta, joilla käsitellään erään nykyfilosofin teoriaa tieteen kehityksestä – varsinkin kun samalla kirjasta puuttuvat sellaiset ihmisluontoa käsitelleet filosofian suurnimet kuin David Hume (1739/1969), Adam Smith (1790/2003) ja Edvard Westermarck (1932, 1933). He ovat nimenomaan filosofisen perinteen sisällä käsitelleet ja havainnoineet ihmisluontoa tavalla, jonka takana moderni evoluutiopsykologia täysin seisoo (Sarmaja 2004). Eivätkö Kokkonen ja Ylikoski tunne oman alansa traditioita, kun heidän on filosofian sijaan mestaroitava biologialla?

Toisaalta toivotan Ylikosken ja Kokkosen lämpimästi tervetulleiksi ihmisluontokeskusteluun. Evoluutio ja ihmisluonto –teoksen perusteella voitaisiin jopa sanoa, että humanistiset tieteet ovat tulleet pitkän matkan kohti realistista ihmiskuvaa – siitäkin huolimatta, että verrattuna esimerkiksi Steven Pinkerin (1997) hienoihin ideoihin kirja on hapan ja epäinnostava. Pinkerin tai muiden evoluutiopsykologien kaikkia ajatuksia ei tietysti tarvitse ottaa vakavasti, mutta ne joka tapauksessa avaavat uudenlaisia näkymiä. Ikävintä Ylikosken ja Kokkosen kirjassa lieneekin se, että teos ei kannusta nuoria uusien ideoiden luomiseen tai empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa.” Tästä on joka tapauksessa hyvä jatkaa; tulevat kysymykset eivät vain ole ratkaistavissa filosofisin konstein. Tilanne on kiinnostava myös siksi, että asetelmallisesti Ylikoski on ollut liittoutuneena postmodernin humpuukin ja kulttuurikonstruktionismin kannattajiin. Missähän rintamalinjat menevät tämän kirjan jälkeen?

Kirjallisuutta

Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.

Hume, David (1739/1969): A Treatise of Human Nature. Penguin. Middlesex.

Pinker, Steven (1997): How the Mind Works. Norton. New York.

Sarmaja, Heikki (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka 2/2004.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Smith, Adam (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Sokal, A. & Bricmont, Jean (1998): Fashionable Nonsense. Picador. USA.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, Edvard (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

PS. Tuore artikkeli mustasukkaisuuseroista ja niiden tutkimisesta saattaa ratkaista kiistan naisten ja miesten välisiä eroja havaitsevista tutkimusmenetelmistä lopullisesti: Edlund, J. & Sagarin, B. (2009): Sex differences in jealousy: Misinterpretation of nonsignificant results as refuting the theory. Personal Relationships 16: 67-78.
Artikkelin loppusanat ovat seuraavat:

In conclusion, our study suggests that the sex differences in jealousy is a real effect of small to moderate size but that like all effects of this magnitude, it will not appear at a statistically significant level every time researchers estimate it. We believe this should serve as a reminder to all social science researchers about the importance of not falling victim to the belief in the law of small numbers.

PS2. Hanna Kokko arvioi kirjan Yliopisto 3/2009 –lehdessä osin samaan tapaan kuin minäkin. Tässä muutama irrallinen lainaus:

Itse jäin pohtimaan, käyttävätkö tekijät yhtä tiukkoja kriteerejä kaikkia lähestymistapoja arvioidessaan...
Kohtuutta peliin: kaikkien tutkimusten, evolutiivisten tai ei, on sentään valittava otoksensa jotenkin.
Vakavampi syytös on varsin suora vihjaus, että tällaista tutkimusta tehdään stereotypioita rakastavan median ruokkimiseksi.
...Vihjaus, että juuri näitä tutkijoita ajaisi miesten ja naisten väkisin erilaiseksi osoittamisen kiihko, tuntuu oudolta.

Kokon mukaan kirjan tarkoitus saattoi olla tunteiden herättäminen.

Mitä on "sosiaalinen rakentuminen"?

Syötä Googleen sanat ”on sosiaalisesti konstruoitunut” tai ”on sosiaalisesti rakentunut”. Tulokseksi tulee lähinnä yliopistollisia opinnäytetöitä, joissa kerrotaan milloin minkäkin ilmiön sosiaalisesta tai kulttuurisesta rakentumisesta. Tein sosiaalisesta konstruktionismista pienen katsauksen (ja samalla kirja-arvion), joka perustuu kanadalaisen Ian Hackingin (s. 1936) teokseen Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? (suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere). Kirja-arvio ilmestynee Skeptikko-lehdessä 3/2009, mutta kokosin tähän jo ennakkopaloiksi joitakin selityksiä sosiaalikonstruktionismin suosiolle. Varsinaisessa arviossani käsittelen pitkähkösti myös ihmisluontoa, ideoiden ja ihmisten välisten vuorovaikutusten merkitystä sekä tieteen perusolemusta.

Kahdeksan selitystä, miksi opinnäytetöissä niin usein puhutaan sosiaalisesta rakentumisesta:

1) Kirjoittaja vain seuraa muoti-ilmiötä. Opinnäytteen tekijä saattaa kuvitella, että hänen työnsä ohjaaja haluaa lukea nimenomaan sosiaalisesta rakentumisesta (mikä saattaa tietysti olla tottakin). Hackingin mukaan konstruktio on ollut niin trendikästä, että konstruktionistisesta näkökulmasta on tullut tylsä – sanan kummassakin merkityksessä, ikävystyttävä ja tehoton. Hacking jatkaa:

Voi yhä olla vapauttavaa oivaltaa äkkiä, että jokin on rakentunutta eikä osa asioiden, ihmisten tai yhteiskunnan luonnollista järjestystä. Mutta konstruktioanalyysit lisääntyvät jatkuvasti kohtuutonta tahtia. Kun katsoo niiden lukuisia nimekkeitä, alkaa ihmetellä mitä virkaa ilmauksella ’sosiaalinen konstruktio’ oikeastaan on.

2) Tutkija haluaa kertoa olevansa vapaa- ja uudistusmielinen. Hacking kirjoittaa:

Yksi ’konstruktion’ houkuttelevista puolista on ollut sen yhteys radikaaleihin poliittisiin asenteisiin, hämmentyneestä ironiasta ja vihaisesta naamioiden riisumisesta aina uudistuksiin, kapinaan ja vallankumouksiin saakka. Sanaa käyttämällä julistetaan, millä puolella puhuja on.

(Ks. myös kohta 6.)
Ja mitä pidemmälle kirjoittaja pyrkii tarkentamaan ajatuksiaan konstruktionismista, sitä enemmän kaikki alkaa kuulostaa tekosyvälliseltä sanahelinältä. Esimerkki Elore 1/2007 -lehdestä:

Käsitys todellisuudesta on sosiaalisesti rakentunut siinä mielessä, että yksilö kokee kollektiivisiksi vakiintuneet tavat ja käsitykset objektiiviseksi todellisuudeksi.

On syytä ihmetellä, miksi sosiaalisuutta korostetaan tällä tavoin: miten muutenkaan kollektiiviset käsitykset voisivat levitä/rakentua?

3) Tutkija puhuu käyttäytymisen kannalta epäolennaisista käsitemaailman asioista (esim. mustasukkaisuuden tai homoseksuaalikulttuurin idean sosiaalinen rakentuminen). Ongelma on siinä, että se, millä tavoin jokin idea vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on empiirinen kysymys, jota ei käytännössä haluta tutkia tai edes ilmaista selkeästi. Hacking:

Joskus pelkkä ilmauksen ’sosiaalinen rakentuminen’ lausuminen vaikuttaa pikemminkin siltä, kuin nousisi julistamaan herätysliikkeen kokouksessa eikä teesin tai hankkeen pukemiselta sanoiksi.

Hacking myös väittää, että ”useimmat sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset eivät esittele mitään rakentamista muistuttavaakaan”. Näin konstruktiosta on tullut ”kuollut metafora”. Myös tässä yhteydessä on ihmeteltävä sanan sosiaalinen korostamista: mitä muutakaan idean leviäminen voisi olla?

4) Tutkija kuvittelee, että joku kuvittelisi ilmiön olevan kaikissa olosuhteissa väistämätön. Kaikkein voimakkaimmat sosiaalikonstruktionistiset opinkappaleet ovat yleensä liittyneet sukupuoleen, jonka biologiaa esimerkiksi monissa naistutkimuksen suuntauksissa vältellään ja vähätellään. Tämä biologisten selitysten hylkääminen vain sen takia, että ne ovat biologisia, antaa niille kuitenkin enemmän valtaa kuin ne ehkä muuten ansaitsisivat. Ja jälleen kyse on puhtaasti empirian piiriin kuuluvista asioista: mitkä ympäristötekijät vaikuttavat yksilönkehitykseen milläkin tavalla.

5) Tutkija kuvittelee, että jos ilmiö on rakentunut sosiaalisesti, se on helpompi muuttaa. Kyse on kuitenkin väärinymmärryksestä. Pelkkä konstruoitumisen ilmaiseminen ei kerro mitään siitä, miten helposti/vaikeasti ja millä keinoin asiat ovat muutettavissa; siihen tarvitaan konkreettisia havaintoja ja kokeellista tutkimusta.

6) Tutkija ajattelee, että tulisimme paremmin toimeen, jos kyseistä ilmiötä ei olisi tai jos se olisi toisenlainen (ks. myös kohdat 2 ja 8). Etenkin sukupuoliin ja tasa-arvokysymyksiin liittyy asioita, joiden monesti toivotaan olevan toisenlaisia. Joskus kyse on epäilemättä ollut halusta korvata (kapitalistisen) talouden lainalaisuudet jonkinlaisen ideamaailman uudenlaisella tiedostamisella.

7) Tutkija on kyllästynyt siihen, että luonnontieteilijät näyttävät esiintyvän universumin syvimpinä luotaajina, lopullisten totuuksien löytäjinä. Kyse on siis jossakin määrin kilpailusta tieteen arvovallasta. Ja arvostustahan haluavat kaikki: apurahat tai henki! Hacking kirjoittaa:

On totta, että monet tieteenvihaajat ja mistään tietämättömät käyttävät konstruktionismia hyväkseen oikeuttaakseen voimattoman vihamielisyytensä tiedettä kohtaan. Konstruktionismi tarjoaa äänen tuolle raivolle järkeä kohtaan. Ja monet konstruktionistit näyttävät tuntevan vastenmielisyyttä luonnontieteiden käytäntöjä ja sisältöä kohtaan.

Esimerkki Liiketaloudellisesta Aikakauskirjasta 3/2001:

Lähtökohtana tässä artikkelissa on, että tiede on sosiaalisesti rakentunut tapa tuottaa ja ymmärtää tietoa eikä siinä mielessä sen ’parempaa’ tai ’oikeampaa’ kuin mikään muukaan tiedon tuottamisen tapa.

8) Tutkija on tiedettä kiinnostuneempi vallasta, politiikasta tai ideologioista. Hän saattaa kuvitella, että tiedon tai todellisuuden väittäminen sosiaalisesti rakentuneeksi on jonkinlaista naamioiden riisumista, joka voi vapauttaa sorrettuja alistavista valtasuhteista. Vaikka mitään konkreettista ei näissä yhteyksissä yleensä sanota, tutkija on ainakin osoittanut olevansa moraalisesti oikeamielinen ja kaikenlaisen tasa-arvon kannattaja. Toisin sanoen, tutkija ei usko, että tieteen objektiivisuudesta olisi apua sorrettujen aseman parantamisessa.

Konstruktionismin (ja ehkä myös Hackingin teoksen) suurin puute on, että se ei kunnolla ota huomioon ihmisluonnon merkitystä. On päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän konstruoitumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti kuin muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana konstruoimassa kaikkia kulttuurisesti erilaisia parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja, oikeudellisia käsityksiä jne. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa konstruktiossa.

NYT-liite: Psykoanalyysi jälkiviisastelee

Tarjosin Hesarin NYT-liitteelle lyhyttä kirjoitusta koskien psykoanalyysin uskottavuutta. Psykoanalyytikothan ovat viime aikoina ryhtyneet kosiskelemaan neurotieteilijöitä – ilmeisesti saadakseen tieteellistä uskottavuutta. (Tässä on kirjoitukseni alkuperäisversio.) Blogimerkinnän loppuun laitoin vielä pari kommenttiani HS:n yleisönosastokirjoitukseen, joka käsitteli mm. psykoterapeuttien koulutusta.

_____

Nyt-liite 14/2009:

Psykoanalyysin uskottavuudesta

Nyt-liitteessä 13/09 Gustav Schulman sanoo, että neurotieteet olisivat osoittaneet psykoanalyysin teorioita oikeiksi. Tämä on epärehellistä jälkiviisastelua. Ihmisaivot ovat universumin kenties monimutkaisin rakennelma, joten niistä voidaan sopivasti kikkailemalla löytää lähes mitä tahansa vastaavuuksia Freudin ja hänen seuraajiensa teorioihin.

Köykäiset vertaukset muistijärjestelmän ja unitulkintojen tai lipsahdusten välillä eivät kuitenkaan ennusta tai selitä ihmisen käyttäytymistä. Eivätkä ne ole edes kumottavissa. Hyvän tieteellisen tavan mukaisesti psykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteen tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa. Muutoin heidän väitteensä säilyvät horoskooppien tasolla.

_____

Psykoanalyytikkoja kouluttava Pirjo Lehtovuori kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (31.3.2009) mm. terapeuttien koulutuksesta. Psykoterapeutin tunneyhteydestä potilaaseen hän sanoo seuraavasti:

Psykoterapeutista tulee (potilaalle) uusi kehitysobjekti, erilainen aikuisen malli, jolloin rakentuu uutta. Psykoterapeutin ymmärtävä ja rajoista huolehtiva malli siirtyy hiljalleen potilaan sisäiseksi rakenteeksi.

Mutta missä ovat todisteet siitä, että potilas saisi tämänlaisen uuden ”persoonallisuuden”? Ja jos tällainen ”sisäinen terapeutti” potilaaseen syntyy, kuinka kestävä ja hyödyllinen hän/se on? Psykoanalyysin ja joskus psykoterapian puolustajat käyttävät aivan liikaa omakohtaisia uskomuksia perustellessaan ammattinsa harjoittamista. Lehtovuori jatkaa:

Mikäli psykoterapeutti ei ole työstänyt omia haavoittavia yksinäisyyden ja ymmärtämättömyyden kokemuksiaan, hän tulee vedetyksi mukaan potilaan ongelmiin.

Työstäminen on suosikkejani terapiajargonissa. Sen tarpeellisuudesta puhutaan paljon, mutta kukaan ei vaivaudu kertomaan, millainen työstäminen olisi potilaan kannalta parasta ja millä perusteella. Tieteellisiin hoitotulostutkimuksiin en ainakaan ole nähnyt vedottavan. Kaikki tuntuu olevan kiinni vain terapeutin mielivallasta.

Hupaisaa Lehtovuoren mielipidekirjoituksessa on sen otsikko: Terapeutilta vaaditaan pätevyyttä. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira) tosiaan vaatii psykoterapeuttinimekkeen käyttäjiltä tiettyjä edellytyksiä, mm. koulutuksen suhteen. Terapeutilla tulee olla:

Soveltuva terveydenhuollon tai sosiaalialan ammattikorkeakoulututkinto tai soveltuva muu vastaava tutkinto. Tällöin koulutettavalla on yleensä ennen psykoterapiakoulutusta oltava lisäksi jäljempänä tarkemmin määritellyt psykoterapeuttisten valmiuksien opinnot.

Ongelma on se, että vaikka nimellistä koulutusta vaaditaan, vaatimukset hoitotuloksista ovat jääneet taka-alalle. Lisäksi koulutuksen taustalla saattaa olla erilaisia säätiöitä, jotka ovat keskittyneet lähinnä suojaamaan omia etujaan. Valvira vaatii koulutusyhteisöltä ainoastaan seuraavaa:

Koulutusyhteisöllä on oltava: koulutuksesta vastaava henkilö ja koulutustoimikunta, vastuu koulutuksen jatkuvuudesta, yksilöity kirjallinen koulutussuunnitelma ja toteutunut koulutusohjelma, rekisteri opiskelijoista ja suoritetuista opinnoista sekä eettinen toimikunta.

Tavataan ensi viikolla –teoksessani kirjoitin seuraavasti:

Valtion asettama työryhmä selvitti koulutuksen järjestämistä muutama vuosi sitten, ja silloin päädyttiin yksiselitteisesti siihen, että psykoterapian opetus pitäisi saada osaksi yliopisto-opetusta. Asialle ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Lokakuussa 2006 Suomen Akatemia ja lääkäriseura Duodecim kokoontuivat pohtimaan aihetta ja päätelmät olivat edelleen samanlaisia:

"Kouluttajia on monen tasoisia, uusi tieto välittyy koulutukseen jähmeästi, tieteen metodit jäävät liian usein vieraiksi ja tutkimusten lukemisen taito hankkimatta. Konsensuspaneelin ratkaisu ongelmiin oli ytimekäs: psykoterapeuttien koulutus täytyy pikapuoliin siirtää yliopistoihin ja korkeakouluihin. Sekä vastaanottohuoneet että hoidon rahoittajien toimistot pullistelevat avoimia tutkimuskysymyksiä" (Pohjanpalo 2006a).

Yliopistokoulutus ei tietenkään ole tae ajattelun tai työssä noudatettujen teorioiden pätevyydestä – ovathan pappimmekin akateemisesti koulutettuja – mutta nykytilanne lisää todennäköisyyttä, että osa terapeuteista on huonosti varustettu kohtaamaan potilailla tavattuja psykososiaalisia ja lääketieteellisiä tarpeita. Lisäksi kuten psykiatri Hannu Lauerma (2006b) on todennut, ”epätieteelliseltä pohjalta lähtevä ja omaan maailmaansa uppoutuva ’psykoterapia’ muodostuu helposti vaaralliseksi kultiksi”. Ei siis ihme, että tutkijoiden lisäksi monet potilaat ovat tuoneet julki huolensa siitä, että psykoterapeuttiset hoitoperiaatteet näyttävät painottuneen vain ammattikunnan etujen ajamiseen.

Kirjani loppupuolella käsitellään mm. sitä, miksi psykoanalyysi ei ole hyvä hoitomuoto. (Huomattakoon, että tarkoitukseni ei ole vähätellä sitä, että joku kokee saavansa terapiasta apua ja että joitakin se voi auttaa konkreettisestikin, mutta ottaen huomioon nykyisen koulutuskäytännön, tieteellisen hoitotulostutkimuksen surkean aseman sekä alaa vaivaavat uskomukset työstämisestä yms., alan saama yhteiskunnallinen tuki ja arvostus ovat ylimitoitettuja.)

Psykoanalyysi ei nykytutkimuksen valossa ole muita terapiamuotoja tehokkaampaa, mutta se on huomattavasti kalliimpaa. Psykoanalyysilla, samoin kuin muilla terapioilla, saattaa myös olla joukko epätoivottuja sivuvaikutuksia, joita tutkimus ei vielä ole löytänyt tai vahvistanut. Kuten todettua, siinä ei ole mitään pahaa tai väärää, että ihmiset käyvät uskomushoidoissa. Mutta siinä missä ihmisillä tulee olla vapaus valita, minkälaisiin hoitoihin he rahojaan laittavat, heillä tulee myös olla mahdollisuus lukea kriittisiä näkemyksiä eri vaihtoehdoista. Siksi tämä kirja. Kyse on totta kai myös oikeusturvasta ja kuluttajansuojasta – etenkin nuorten ja lasten kohdalla. Tosin harva aikuinenkaan osaa vaatia hoidoilta näyttöä.

______

Lisäys 9.4.2009: Hesarin mielipidepalstalla oli kirjoitus, joka vastasi Lehtovuoren kirjoitukseen. Tässä otteita nimimerkki Potilas XYZ:lta:

Terapeutin koulutus ei takaa hyvää terapiaa

...Ihmisten mielikuvia suurempi ongelma on se, millainen hoito katsotaan olevan laillistettujen psykoterapeuttien piirissä potilaan eheytymistä edistävää. Psykoterapeuttisissa koulukunnissa yhä mahdollistetaan ihmisten arjesta vieraantuneiden, itseään kokonaisvaltaisesti hoitamattomien ja passiivisten psykoterapeuttien toimiminen alalla.
Potilas voi kohdata terapeuttinaan teknisen neutraliteetin taakse pakenevan, hajuttoman, mauttoman ja värittömän ihmisen, jollaista todellisessa ei juuri kohtaa.
...Koulutetun terapeutin persoonallisuuden takaa voi löytyä yksinäinen ja narsistisesti loukattu ihminen, joka terapeuttina toimiessaan lähinnä hoitaa itseään. Vallan tunne suhteessa potilaaseen tuo voimia omiin pienenä ja kohtaamattomana olemisen tuntoihin.