Inho on olennainen osa lisääntymispsykologiaa, osa 1

Seksuaalinen inho on olennainen osa ihmisen lisääntymispsykologiaa, siinä missä rakkaus ja mustasukkaisuuskin. Useimmissa parinvalintatutkimuksissa inhontunne on kuitenkin laiminlyöty. Yksi syy laiminlyöntiin on siinä, että ihmismieli ei askartele inhottavien asioiden parissa samalla tavalla kuin se askartelee miellyttävien asioiden parissa. Harva miettii, miltä tuntuisi rakastella alkoholisoituneen ällötyksen kanssa, mutta monet pohtivat, millaista se olisi vaikkapa oman suosikkinäyttelijän kanssa. Kyllästymisestä voi myös kirjoittaa olematta kyllästyttävä tai huumorista olematta hauska, mutta inholla on voimia manata esiin asioita, joita kirjoittaja ei voi hallita.

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan seksuaalisen inhon tunnetta ja sen evolutiivisia syitä.

Tarkastellaan ensiksi yleistä inhon tunnetta. Eräässä tutkimuksessa selvitettiin, kenen hammasharjaa vastaajat käyttäisivät vähiten mieluusti: puolison sisaren, parhaan ystävän, esimiehen, postinjakajan vai television säätytön? Lähes kaikki vastasivat postinjakajan. Seuraavaksi vastenmielisintä oli oman esimiehen hammasharjan käyttö. Miksi vastaajat olivat niin yksimielisiä? Entä miksi pienetkin koiranjätökset pihapiirissä herättävät voimakasta ärtymystä? Tai miksi kavahdamme oksennusta? Tai miksi kosketamme mieluummin sinistä kuin keltavihreää tai punaista nestettä? Jotta ymmärtäisimme näitä reaktioita, täytyy ymmärtää yhtä ihmisen kuudesta perustunteesta, inhoa. Mitä inho on? Miksi sitä koetaan?

Ihminen on muiden eläinten tavoin ollut aina alttiina vaarallisille taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät riitä, ja tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.

Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! – inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Harva tuntee postinjakajan, joten varmuuden vuoksi on parempi olla käyttämättä hänen hammasharjaansa. Inho on siis intuitiivista mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla estää ei-toivottuja raskauksia. Tunne estää meitä esimerkiksi syömästä tai koskettelemasta pilaantunutta ruokaa. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. Siellä tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.

Seksuaalisen inhon tunteen huomaa nopeasti, kun ajattelee seksiä satunnaisen vastaantulijan kanssa. Tällöin päällimmäinen tunne ei yleensä ole seksuaalinen himo vaan pikemminkin inho ja pidättyvyys. Tunteet eivät siis mene nollasta sataan, vaan joskus ollaan pakkasen puolella.

Toisaalta luonnonvalinnan olettaisi suosineen nimenomaan niitä, jotka ovat kiinnostuneimpia seksistä ja täten kovimpia lisääntymään. Onko tämä seikka ristiriidassa seksuaalisen inhon kanssa? Luonnonvalinta toki suosii lisääntyjiä, mutta juju on siinä, että rajoittamaton seksinhimo, etenkään naisilla, ei ole lisääntymiseen paras mahdollinen strategia. Myös esimerkiksi jälkeläisten eloonjääminen tulee huomioida. Tämä tuo suuren joukon seksinhimoa rajoittavia sosiaalisia ja kulttuurisia motiiveja.

Seksuaalisen inhon tehtävä on estää meitä harrastamasta seksiä tietynlaisten henkilöiden kanssa. Jos ihmismielestä poistaisi kyvyn tuntea inhoa, vaikutukset olisivat dramaattisia. Harrastaisimme seksiä jopa lastemme, sisartemme ja vanhempiemme kanssa. Tämä sukulaisiin kohdistuva seksuaalinen inho on erityisen helppoa ymmärtää evoluution näkökulmasta. Luonnonvalinta suosi aktiivista seksuaalisen vastenmielisyyden tunnetta sellaisia henkilöitä kohtaan, joiden lähellä olemme varhaislapsuudessa kasvaneet, koska lähellä kasvaneet ovat yleisesti olleet lähisukulaisia, ja koska sisäsiittoiset jälkeläiset ovat usein sairaalloisia tai lyhytikäisiä. Tämänkaltaisen seksuaalisen vastenmielisyyden suuntautumisessa varhaislapsuuden kokemukset siis ovat ratkaisevia. Kyseinen inhomekanismi on tarkoitettu toimimaan perheen ja suvun sisällä, mutta joskus se toimii myös sellaisia luokkatovereita kohtaan, joiden kanssa on oltu lähes päivittäin alaluokilta asti.

Inho on olennainen osa lisääntymispsykologiaa, osa 2

Kaikki pitkään seurustelleet pariskunnat tietävät, että seksuaalinen intohimo ja korkea yhdyntätiheys eivät jatku muutamaa kuukautta tai vuotta pitempään. Saman vartalon katseleminen ja rakasteleminen vuodesta toiseen poistaa kumppaneilta sen halukkuuden ja himon, jota molemmat alussa tunsivat. Jopa fyysisesti kaikkein viehättävimmät pariskunnat voivat pitkästyä toisiinsa ja hakeutua uusiin suhteisiin. Edvard Westermarckin maineikkaassa Avioliiton historia –kirjassa (1932) tehdään vastaavanlainen huomio: ”Jokapäiväisen yhdyselämän ainainen yksitoikkoisuus tuudittaa rakkauden uneen, vaimentaa sen kiihkeyden ja synnyttää joskus salattua tahi julkista vihollisuuttakin aviopuolisoiden kesken. Tätä vihollisuutta havaitaan useimmiten sellaisissa avioliitoissa, jotka on solmittu rakkaudesta.”

Mutta miksi parisuhteen osapuolet niin usein kyllästyvät toisiinsa? Ja miksi uutuuden etsiminen vain johtaa noidankehään, joka lisää suhteeseen sisältyvää harmia ja tyytymättömyyttä? Osaselitys voi olla siinä, että osa ihmisen taipumuksista sopii huonosti yksiavioisuuteen. Meissä on taipumus sekä kyllästymiseen ja uutuudenviehätykseen että jonkinlaiseen turvallisuudentarpeeseen. Kun tämänkaltaisten tunteiden evoluutiolle haetaan selitystä, on tarkasteltava niistä koituneita lisääntymisetuja. Tässä yhteydessä on aiheellista pohtia, ovatko miehet tai naiset saaneet joissakin olosuhteissa kelpoisuusetua siitä, että himo on muuttunut kyllästymiseksi tai jopa inhoksi.

Otetaan esimerkiksi parisuhde, joka on jatkunut muutaman vuoden ilman jälkeläisten syntymistä. Ihmisen evoluutioympäristössä, jossa ei ollut ehkäisyä, tämä on käytännössä tarkoittanut, että toinen puolisoista on hedelmätön. Niinpä hedelmällinen osapuoli – olipa hän kumpi tahansa – on hukannut lisääntymispotentiaalinsa, mikäli hän on pysynyt sitoutuneena ja uskollisena. On varmaa, että kukaan meistä ei ole tällaisen yksilön jälkeläinen.

Tämä itsestäänselvyys ei kuitenkaan vielä takaa sitä, että luonnonvalinta olisi päässyt suosimaan kyllästymistä (ja inhoa) lapsettomissa parisuhteissa. Mutta jos näin on tapahtunut, voidaan olettaa, että moni toisilleen täysin sopiva pari ”kasvaa eri suuntiin” lähinnä sen takia, että he käyttävät ehkäisyä. Ratkaisevaa tässä skenaariossa on se, minkä verran ihmisen evoluutioympäristössä esiintyi hedelmättömyyttä. Mikäli hedelmättömyys oli yleistä, tällöin kyllästymisen ja inhonkin tunteet olisi helppoa ymmärtää. Luonnonvalinta joka tapauksessa suosii – jos sillä on tilaisuuksia – niitä yksilöitä, jotka tunnistavat olosuhteet, joissa vanhan suhteen purkaminen hyödyttää hänen geenejään.

Kyllästymisessä ja inhossa ei tietysti tarvitse olla kyse lapsettomuudesta. Myös lapsia saaneet parit ennen pitkää kyllästyvät toisiinsa, vaikka tutkimusten mukaan lapsilla onkin taipumus pitää vanhempia pitempään yhdessä. Evoluutioteorian perusteella voidaan olettaa, että monesti tällöin on kyse siitä, että kumppanin asema pariutumismarkkinoilla suhteessa yksilön omaan asemaan on jollakin tavalla muuttunut. Tällöin pitkäaikainen kiintymys ja uskollisuus eivät kenties ole olleet geenien kannalta parhaita mahdollisia strategioita.

Sukupuolten väliset erot seksihaluissa lienevät myös universaali ilmiö pitkäaikaisissa suhteissa – niiden suuntaa vain on vaikea ennustaa. Varsinkin kun on kyse vanhoista ihmisistä, evoluution perusteella tehdyt ennusteet saattavat mennä kaikkein pahiten pieleen. Vanhuksiin kohdistuvat valintapaineethan eivät ole enää yhtä voimakkaita kuin nuorilla yksilöillä.

Eräs biologinen tekijä seksuaalisiin haluihin liittyvien konfliktien taustalla saattaa olla optimaalinen perhekoko. Evoluutioympäristössä tilanne on luultavimmin ollut se, että naisen geenien kannalta optimikoko perheelle on ollut pienempi kuin miehen geenien kannalta. Naiset kun riskeeraavat synnytyksissä enemmän. Miehet eivät myöskään voi olla täysin varmoja isyydestään. Heidän näkökulmastaan harvat yhdyntäkerrat tarkoittivat suurempaa todennäköisyyttä sille, että nainen tuli raskaaksi jollekin toiselle miehelle. Mies voi lisätä todennäköisyyttä, että ainakin osa jälkeläisistä on hänen omiaan, sekä harrastamalla seksiä useammin että vahtimalla naista mahdollisimman hyvin – toki myös hyvällä kohtelulla on saattanut olla tällaisia vaikutuksia.

Inho on olennainen osa lisääntymispsykologiaa, osa 3

Inhoteeman puitteissa on syytä käsitellä myös erektiota ja impotenssiongelmia. Minkälaisissa tilanteissa miehen ”kannattaa” jäädä ilman erektiota? On selvää, että mies pystyy pienellä vaivalla saamaan jälkeläisen. Niinpä on omituista, ettei hän aina pysty parittelemaan. Eikö miehen geenien kannalta olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi aina, kaikkialla ja nopeasti valmis yhdyntään? Erektiohäiriöiden yleisyys vaikuttaa siis evolutiiviselta paradoksilta.

Tämän johdosta on ehdotettu, että erektio olisi niin kutsuttua haittaperiaatetta noudattava merkki miehen elinvoimaisuudesta: vain laadukas mies pystyisi suoriutumaan erektion vaatimista neurovaskulaarisista tehtävistä. Selitys lienee kuitenkin kaukaa haettu, ja evoluutioteorian perusteella voidaan ennustaa monia olosuhteita, joissa miehen ei ”kannata” saada erektiota.

Tällaisia tilanteita ovat ainakin tapaukset, joissa naisen hedelmällisyysindikaattorit eivät ole kohdallaan: vanhuus tai laihuus voivat selvästi aiheuttaa kyvyttömyyttä miehissä, samoin kuukautiset. Myös nainen, joka ei vaikuta terveeltä (esimerkiksi hajun perusteella) ja jolta siis voi saada tartuntataudin, saattaa tehdä erektion mahdottomaksi. Joskus miestä näyttää pelottavan myös naisen liiallinen innokkuus. Tämä saattaa johtua juuri tautivaarasta. Onko nainen kenties ollut kaikkien kanssa yhtä innokas? Teoria tautien välttämisen vaikutuksista jää kuitenkin väistämättä jonkin verran avoimeksi, sillä evoluutioympäristön taudeista ei voida saada täyttä varmuutta. Toinen vaihtoehto on se, että miestä pelottaa se, että nainen käyttäytyy liian maskuliinisesti. Tätä tukevat havainnot siitä, että keskimäärin miehet eivät pidä naisista, joiden kunnianhimo on stereotyyppisellä tavalla maskuliininen. Tämä olisi tosin vasta ilmiön välitön selitys, jolle vielä pitää antaa evolutiivinen selitys.

Kolmas mahdollisuus on se, että pidättäytymällä mies haluaa tiedostamattaan varmistua siitä, että naisen kohdussa ei jo ole toisen miehen siittämää sikiötä. Tämä vaihtoehto koskee siis vain uusia suhteita ja sitoutumishaluista miestä. Tässä yhteydessä kannattaa myös huomata, että impotenssi ei koske pelkästään stressin vaivaamia länsimaisia miehiä. Antropologi Marjorie Shostak haastatteli afrikkalaisen keräilijäheimon jäseniä. Eräs nainen kertoo, että kaikilla miehillä penis ei kovene ollenkaan: ”Se voi tapahtua yhtä hyvin nuorille kuin vanhoillekin. Heidän peniksensä on pehmeä, kuin kangas. Kun mies on naisen kanssa, mutta hänen peniksensä ei jäykisty, mies ajattelee: ‘Mistä tämä johtuu?’ Hän koskettaa itseään: ‘Mitä minulle tapahtuu?’ Hän koskettaa itseään uudestaan.”

Kyseisellä naisella oli asiasta omakohtaisia kokemuksia: ”Olin kerran sellaisen nuoren miehen kanssa. Sen jälkeen hän on saanut monta lasta. Se on minulle suuri yllätys!... Me makasimme yhdessä ja sukupuolielimeni olivat kuin tarjottimella. Mutta vaikka me kuinka yritimme (ja me yritimme!), siitä ei tullut mitään. Minä kysyin: ‘Mikä hätänä? Mitä sinun peniksesi tekee? Eikö se halua syötävää?’ Me yritimme, mutta mitään ei tapahtunut.” Naisen mukaan kyseinen mies kertoi tapauksesta ystävilleen seuraavasti: ”Eilen se nainen, jolta minä pyysin, oli halukas. Hän on todella kaunis! Mutta kun menin hänen luokseen, me vain koskettelimme toisiamme. En pystynyt rakastelemaan hänen kanssaan. Sydämeni halusi, mutta penikseni ei.” Kenties naisen sukupuolielimet olivat nuorukaisen mieleen liiankin tarjottimella?

Oikeanlaista kemiaa?

Aamulehdestä kyseltiin ihmissuhteista. Tässä osa kysymyksistä ja pikaisia vastausluonnoksiani.

1. Voiko ihmisestä oppia pitämään vai jyllääkö ensivaikutelma "loppuun 
asti"?


Ihmiset osaavat tehdä oikeaan osuvia arvioita ihmisistä jo erittäin lyhyiden tuttavuuksien perusteella. Tämän mukaan ensivaikutelma on oikea ja luotettava. Toisaalta ihmiset joskus muuttuvat, jolloin ensivaikutelmaan nojaaminen ei kannata.
Syvempi pitäminen myös vaatii aikaa ja molemminpuolista panostamista suhteeseen. Ystävyydet, aivan kuten rakkaudetkin, ruokkivat toisiaan.
On paradoksaalista, että nykyisessä turvatussa hyvinvoinnissa monet kokevat olonsa turvattomiksi ja yksinäisiksi. Tuntuu kuin ihmiset kaipaisivat jonkinlaisia kovien aikojen kokemuksia, jossa toisten auttaminen ja yhteishenki ovat voimakkaammin esillä.

2. Millä perusteella ihmiset kiintyvät toisiinsa? Millä perusteella taas 
hyljeksivät?


Yksi peruste on toisen tarjoama apu. Mieluiten ihmiset valitsisivat ystäviä, jotka sekä pystyvät että haluavat auttaa. Sellaisista ystävistä käydään kuitenkin kovinta kilpailua.
Toisaalta kyse on myös siitä, kuka pystyy tarjoamaan juuri sellaista apua, josta on eniten hyötyä juuri sinulle. Eli aivan kuten parisuhteissa, ystävyydessäkään kukaan ei voi olla kaikille paras mahdollinen kumppani.
Ihminen ei kuitenkaan laskelmoi avun määrää kovin tietoisesti, vaan tunteet johtavat häntä ystävyyteen. Näiden ystävyystunteiden evoluutio silti selittyy keskinäisestä avusta koituneilla hyödyillä.
Avuliaisuuden lisäksi kyse lienee myös samankaltaisuudesta. Jos toinen on samanlainen, hän tehdessään olot itselleen mieluisiksi tekee ne sinullekin mieluisiksi. Kämppikseksi kannattaa valita sellainen, joka pitää samasta musiikista, menee nukkumaan samaan aikaan ja säätää huoneen lämpötilan samanlaiseksi.

3. Miten toisen ihmisen tykkäämistä voi opetella?

4. Kannattaako toisesta oppimaan pitäminen? Onko se siis joissain
tapauksissa yksilölle suotuisaa?


Jos tykkää kaikista paljon, altistaa itsensä hyväksikäytölle. Ilmeisesti siksi Luonto ei ole suosinut sellaisia, jotka tykkäävät kaikista niin paljon, että uhrautuvat kenen tahansa hyväksi. Toisaalta jos pitää huolen, ettei tule hyväksikäytetyksi, toisista pitäminen saattaa tuoda enemmän mielenrauhaa tai mielihyvän tuntemuksia.

Evoluutio ja mustasukkaisuus

Iltapäivälehti haastatteli taannoin mustasukkaisuudesta. Tässä pohdintojani.

Millä tavoilla evoluutiobiologia selittää ihmisen mustasukkaisuutta?

Mustasukkaisuus on kehittynyt suojaamaan parisuhteesta tulevia hyötyjä. Sen tehtävä on estää jätetyksi tulemista. Se myös ennaltaehkäisee kumppanin rinnakkaissuhteiden syntymistä.
Se, että tunnevalikoimaamme kuuluu mustasukkaisuus, kertoo luultavimmin siitä, että ihmisen evoluutioympäristössä on harrastettu syrjähyppyjä. Uskottomuutta tavataankin kaikkien kansojen parissa.

Löytääkö biologia selityksiä sekä naisten että miesten mustasukkaisuudelle?

Selitykset ovat pitkälti samanlaisia molemmille sukupuolille. Mustasukkaisuus on reagoimista kilpailijoihin, jotka uhkaavat suhdetta, johon on jo investoitu resursseja. Mustasukkaisuus motivoi toimimaan kyseistä uhkaa vastaan, ja se voi kohdistua puolisoon tai kilpailijaan.
Strategiat kumppanin pitämiseksi ovat moninaisia: yllätyssoitot, kumppanin vakoiluttaminen ystävillä, kumppanin pitäminen piilossa (ei viedä juhliin), parisuhteen osoittaminen mahdollisille kilpailijoille (kädestä pitäminen, koskettaminen), kumppanin ajankäytön monopolisointi (vapaa-ajankäyttö yhdessä), rankaiseminen flirtistä, emotionaalinen manipulointi (”kuolen jos jätät minut”), kilpailijoiden mustamaalaaminen ja väkivalta tai sillä uhkaaminen.

Onko mustasukkaisuus vain evoluution jäänne vai onko siitä hyötyä ihmiselle yhä?

Luultavasti mustasukkaisuus kykenee edelleen turvaamaan yksilöiden lisääntymisetuja. Miehelle mustasukkaisuus on pitkälti isyyden varmistamista ja naiselle pitkälti yksinhuoltajuuden välttämistä. Jos mustasukkaisuuden poistaisi lajiltamme, parisuhteet olisivat hyvin erilaisia.

Onko vain tavallinen mustasukkaisuus ihmiselle jollakin tavalla kannattavaa evoluution kannalta vai voiko myös sairaalloisesta mustasukkaisuudesta koitua jotain hyötyä?

Yleisesti ottaen luonto näyttää säätäneen mustasukkaisuuden yliherkäksi. Liika epäilevyyshän ei ole kovin haitallista. Hyväuskoisuudesta voi sen sijaan koitua suuria kustannuksia. Esihistoriallisen miehen kannalta pahin uskottomuuden muoto, jota hänen puolisonsa saattoi harrastaa, oli seksuaalinen uskottomuus. Mikäli nainen on harrastanut seksiä toisen miehen kanssa, puoliso ei voi enää olla varma isyydestään. Hän riskeeraa vuosikausien isyysinvestoinnit vieraan miehen jälkeläiseen. Kaikki kumppaninvalintaan ja tämän viehättämiseen käytetyt resurssit menisivät hukkaan. Hän myös menettäisi kumppaninsa resurssit jonkun muun jälkeläiselle. Asian ydin on siinä, ettemme ole - emme voi olla - sellaisten esi-isien jälkeläisiä.
Jos rakkauden kannattaa olla sokea, mustasukkaisuuden kannattaa usein nähdä liikaa.
Kaikesta on tietysti patologiset versionsa, jotka voivat haitata kaikkien osapuolten elämää.