Toisinaan kuulee sanottavan, että yksilöllä on 50 prosenttia
vaikkapa oman isänsä geenejä. Toiset taas väittävät, että ihmisen geenit ovat
98,5 prosenttisesti samoja kuin simpansseilla. Miten tämä on mahdollista? Eikö
oma isä muka ole läheisempää sukua kuin simpanssi? Kyse on luonnollisesti eri
asioista, aivan kuten geenikin voidaan määritellä monella tavalla. Oletetaan,
että meillä on kaksi kappaletta samaa keskiajalla käsinkirjoitettua (eli
väistämättä jonkin verran erilaista) kirjaa. Tällöin voimme verrata niiden
samankaltaisuutta monen eri asian suhteen. Missä määrin vaikkapa kirjan
kappaleet tai luvut ovat identtisiä? Tai minkä verran sanat eroavat toisistaan?
Tai yksittäiset kirjaimet?
Samalla tavoin on mahdollista päästä eri lukemiin
geneettisen sukulaisuuden kohdalla. 50 prosenttia tai 98 prosenttia yhteistä
eivät tarkoita mitään, jos ei ole määritelty verrattavien yksiköiden kokoa. Jos
vaikkapa verrataan kokonaisia kromosomeja, yhteinen prosenttiosuus on nolla,
koska pienikin ero missä tahansa kromosomin kohdassa tekee kromosomit
erilaisiksi. Richard Dawkins kirjoittaa:
Usein mainittu luku noin 98 prosenttia ihmisen ja simpanssien yhteiselle geneettiselle materiaalille ei oikeastaan viittaa kromosomien lukuihin eikä kokonaisten geenien lukuihin, vaan DNA:n ”kirjainten” lukuihin (teknisesti emäspareihin), jotka vastaavat toisiaan ihmisen ja simpanssin vastingeeneissä. Tässä on kuitenkin sudenkuoppa. Jos geenit asetetaan rinnakkain naiivisti, puuttuva (tai lisätty) kirjain, ei niinkään virheellinen kirjain, johtaa siihen että seuraavat kirjaimet eivät vastaa toisiaan, koska tässä tilanteessa kaikki siirtyvät yhden askeleen verran (siihen saakka että vastakkainen virhe palauttaa ne taas oikeaan tahtiin). On selvästi epäreilua päästää poikkeavuudet kasvamaan tällä tavalla.
Mikäli DNA:ta todellakin luettaisiin kuin piru Raamattua,
lajien sukulaissuhteet jäisivät todella pieniksi. Oikeastaan tällöin tulisi
mahdottomaksi verrata vaikkapa ihmistä ja simpanssia, koska niillä on jopa eri
määrä kromosomeja. Mutta koska simpanssin geenien vastinpareja voidaan helposti
löytää ihmiseltä – vaikka ne olisivatkin evoluutiossa ajautuneet eri
kromosomeihin – vertailu on tehtävä menetelmällä, joka löytää nämä vastaavuudet.
(Ihmisellä on 23 kromosomiparia ja simpansseilla ja gorillalla 24. Ihmisen
kromosomi numero kaksi on simpanssilla kahtena osana.)
Yksi ratkaisu on verrata eri lajien DNA-rihmojen
yhteensopivuutta samassa liuoksessa. Jos eri lajien rihmat ovat hyvin
samanlaisia, niiden erottamiseen tarvitaan suurempia lämpötiloja. Ja jos rihmat
ovat hyvin erilaisia kuten vaikkapa ihmisellä ja kengurulla, rihmat erkanevat
toisistaan helpommin. Emäsparit ovat kuin vetoketju, joka on sitä heikompi,
mitä enemmän siitä puuttuu hampaita. Toinen ja huomattavasti kalliimpi
menetelmä on lukea geenien emäsjärjestys suoraan ja sitten verrata eri lajien
kirjainjonojen samankaltaisuutta. Menetelmän kalleuden vuoksi tällöin on
yleensä tyydyttävä pieniin osiin koko genomista.
Eri lajien välisissä sukulaisuuksissa on siis kyse DNA:n
emäsjärjestyksen samankaltaisuudesta. Sitä voidaan kuvata kaaviolla, johon
voidaan tarvittaessa mahduttaa vaikka kaikki maailman lajit. Menetelmän
toimivuudesta kertoo se, että geneettisiä sukulaisuussuhteita koskeva aineisto
on kiistatta osoittautunut yhteensopivaksi muunlaisten aineistojen kanssa
(fossiilit, anatomiset erot jne.).
Puhuttaessa lajin sisäisestä sukulaisuudesta tarkoitetaan aivan eri asiaa. Sukulaisuutta mittaavat
lukemat kertovat ainoastaan sen, millä todennäköisyydellä yksi geeni on periytymishistoriasta
johtuen sama kuin vaikkapa isällä (50%) tai
isoäidillä (25%). Näin esimerkiksi lapsen sukulaisuusprosentiksi omaan
sisarpuoleensa saadaan 25 (sillä vain toinen vanhemmista on yhteinen). Mutta
koska on kyse samasta lajista, eivätkö loputkin geenit ole hyvin pitkälti
samanlaisia? Miten luonnonvalinta on muka voinut tuottaa lämpimät
perhetunteemme, kun geneettiset erot ovat väkisinkin melko pieniä? Biologithan
selittävät sukulaisavun evoluutiota nimenomaan jaettujen geenien avulla.
Kuvitellaan, että yksilöiden väliset erot ovat tavallista
pienempiä. Populaatio on vaikkapa vahvasti sisäsiittoinen niin, että 99
prosenttia kenen tahansa geeneistä on identtisiä kenen tahansa muun geenien
kanssa. Sukulaisten kautta toimiva luonnonvalinta toimii kuitenkin edelleen.
Periytymisen kautta tulee aina varmasti
samat geenit, mutta muut geenit ovat samoja vain 99 prosenttisesti. Kuinka
paljon luonnonvalinta voi saada aikaan populaatiossa, jossa 99 prosenttia
geeneistä on samanlaisia? Varmasti jonkin verran; vähemmän tietysti kuin jos
geenit olisivat 90 prosenttisesti samanlaisia, ja enemmän, jos 99,9 prosenttia
geeneistä olisi samanlaisia. Keskeistä on, että luonnonvalinnalla on
mahdollisuus toimia, jos yksilöiden välillä vain on geneettisiä eroja. Ja
pienetkin erot riittävät, jos tilaisuuksia ja aikaa on tarpeeksi.
Kun siis arvioidaan sukulaisaltruismin kautta leviävien
geenien vaikutusta, pelkkä sukulaisuusprosentti ei riitä. Pitää huomioida myös
populaation keskimääräinen sukulaisuusaste. Tämä laajennus on perusteltu, sillä
jos populaatio on jo läheistä sukua (esim. sisäsiittoinen), perheenjäsenten
suosimisesta koituu luonnonvalinnan silmissä yksilön geeneille vähemmän etua.
Monesti onkin niin, että liikkuminen ryhmien välillä on sen verran
rajoittunutta, että vuorovaikutuksessa olevat yksilöt ovat väistämättä
geneettisesti samankaltaisia. Tästä syystä kokeellisen biologian harjoittajat
joutuvat sukulaisuusarvioissaan käyttämään työläämpiä menetelmiä, niin
kutsuttuja molekyylimarkkereita. Maallikoille ja aloitteleville biologeille
taas useimmiten riittää yhteiseen edeltäjään perustuva sukulaiskerroin.
Toisinaan teoria sukulaisvalinnasta (kin selection)
esitetään hieman virheellisesti väittämällä, että sukulaisvalinnan takia
eläimillä olisi taipumus olla avuliaita niitä kohtaan, joilla on paljon samoja
geenejä. Erhe perustuu usein laiskuuteen kuvata teoriaa kunnolla. On nimittäin
selvää, että kun sukulaisvalinnan teoriaa sovelletaan avuliaisuuteen, se koskee
vain ja ainoastaan avuliaisuuden takana olevia geenejä. Muilla geeneillä ei ole
tässä tarkastelussa roolia. Useimmilta ihmisiltä ja monilta muiltakin lajeilta
mitä ilmeisimmin löytyy esimerkiksi samat maksan kehittymistä ohjaavat geenit.
Silti minun maksageenini eivät piittaa sinun maksageeniesi hyvinvoinnista.
Toisin sanoen sukulaiskerroin on yhteydessä altruismiin sen
takia, että kerroin paljastaa, millä todennäköisyydellä nimenomaan
altruismigeeni on yhteinen. Sukulaiskertoimen avulla voidaankin hyvin nähdä,
että vaikkapa sisaruksia kohtaan tunnettu altruismi voi helposti kehittyä
sukulaisvalinnan avulla, mutta että serkkuihin kohdistuvan altruismin
kehittyminen on selvästi vaikeampaa. Sukulaisvalinnan tai siihen liittyvän
kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoria ei siis tarkoita, että
yksilölle olisi kehittynyt taipumus uhrata henkensä yhdeksän serkkunsa
puolesta, kuten joskus populaaristi vitsaillaan. Se kertoo vain, että
luonnonvalinta voisi suosia sellaista käyttäytymistä ohjaavaa geeniä.
Pahimmilta väärinkäsityksiltä on helppoa välttyä, kun
muistaa seuraavat seikat:
1) Teoria sukulaisuussuhteet huomioivasta luonnonvalinnasta
ei varsinaisesti pyri kuvailemaan altruistista käyttäytymistä. Sukulaisvalinta
ei siis ole psykologinen teoria.
2) ”Altruismigeeni” ei ohjelmoi yksilöä toimimaan älykkäästi
altruismigeenin puolesta. Se vain määrittelee joitakin yleisiä
käyttäytymissääntöjä, kuten esimerkiksi ”ruoki ammottavia kitoja pesässä, jossa
elät”. Kun siis näemme eläinten suosivan sukulaisiaan, emme näe synnynnäistä
altruismitaipumusta, joka perustuu eläimen tekemiin havaintoihin jaetuista
geeneistä. Sen sijaan eläimet suorittavat ”ohjelmia”, jotka kehottavat
altruismiin sellaisia yksilöitä kohtaan, jotka lajin evoluutiohistoriassa
riittävän usein ovat olleet sukulaisia (tai vaihtoehtoisesti tehneet
altruistille tai altruistin sukulaiselle vastapalveluksia, ks. alla). Sukulaisvalinta
siis toimii, vaikka yksilö ei tietäisi omia sukulaisiaan: riittää, että se
käyttäytyy kuin tämän tietäisi.
Koska omiin jälkeläisiin kohdistuvat tunteet ovat niin
voimakkaita ja koska teoria vaikuttaa niin yksinkertaiselta, sukulaisvalinta
voi tulla varomattomalle ajattelijalle liian houkuttelevaksi. Tällöin
vaihtoehtoisia polkuja altruismin kehittymiseen ei kenties tule riittävästi
pohdittua. Ache-intiaaneilla on esimerkiksi havaittu, että vaikka sukulaisia
yleisesti ottaen suositaan ruoka-avun antamisessa, sellaiset sukulaiset saivat
enemmän, jotka olivat aiemmin auttaneet kyseistä ruokakuntaa. Apu ei siis
mennyt niille sukulaisille, joita se olisi eniten hyödyttänyt. Tämänkaltainen
syrjivä altruismi selittyy sukulaisuuden sijasta vastavuoroisuudella, eli
periaatteella ”raavi minun selkääni niin minä raavin sinun”. (Tätä aihetta
tarkastellaan erityisen perusteellisesti Ihmisluonto –kirjassa).