Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2013 -lehdessä.
Esittelin Tieteessä tapahtuu 5/2012 –lehdessä evoluutiopsykologian ja Edvard Westermarckin
näkemyksiä sukusiitoksen välttämisestä. Petter Portin kysyy tähän liittyen
tärkeitä tarkennuksia (Tieteessä tapahtuu 6/2012): mitä käyttämäni ilmaus ”käänteinen leimautuminen” tarkoittaa
ja miten se eroaa psykoanalyyttisesta ”torjunnasta”?
Kuvasin
termillä käänteinen leimautuminen (reverse imprinting) sitä vastenmielisyyden
tunnetta, jota varhaislapsuuden läheisyys synnyttää siskoihin ja veljiin, isiin
ja tyttäriin sekä äiteihin ja poikiin, jos nämä ajattelevat keskinäistä seksiä.
Kuten todettua, maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi. Kyse on
luonnonvalinnan suosimasta taipumuksesta, joka on suojannut esivanhempiamme
sisäsiitoksen haitoilta. (Yleensä leimautumisella tarkoitetaan joidenkin
lintulajien poikasten taipumusta seurata emoaan kuoriutumisen jälkeen. Jos muna
on siirretty haudottavaksi vieraan lajin pesään, kuoriutuva poikanen saattaa
leimautua kasvattiemoonsa niin, että kasvettuaan aikuiseksi se pyrkiikin
parittelemaan vain kasvattilajinsa edustajan, ei oman lajinsa kanssa. Käyttämäni
”käänteistermi” pyrki siis tämän kankeahkon analogian avulla valaisemaan
inestiaversion luonnetta.)
Psykoanalyysi sen sijaan esitti, että insestikiellot tuottaisivat
”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla siis biologian vastaisesti
spekuloitiin, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten
kulttuuristen kieltojen voimalla työnnetään alitajuntaan. Tämä ei muistuta
etäisestikään Westermarckin teoriaa sukupuolisesta aversiosta ja siihen
liittyvästä rankaisuhalusta, joiden takana, kuten todettua, on runsas
empiirinen todistusaineisto.
Psykoanalyyttinen ajatus alitajuntaan torjutuista traumoista on taas eri asia. Siinäkin on kyse epätäsmällisestä
ja tästä syystä vaikeasti kumottavissa olevasta teoriasta. Voidaan myös kysyä,
miksi ihminen olisi varustettu torjuntamekanismilla, joka saa hänet
torjumaan/unohtamaan eloonjäämisen kannalta tärkeitä, vaikkakin traumaattisia
tapahtumia. Evoluution olettaisi pikemminkin suosivan niitä, jotka ovat hyviä
muistamaan tuskallisia tapahtumia. Ahdistus lienee traumaattisten muistojen
koko pointti: sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita
ja henkilöitä. Freudilainen ajatus, että luonto antoi meille hälytyssignaalin –
muiston herättämä ahdistus – ja sitten laittoi hälytykselle vaimentimen –
torjunta –, jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on
yksinkertaisesti epäjohdonmukainen. Lisäksi vaikka vaimentimen esitettiin
suojaavan ihmistä, se piti kuitenkin psykoanalyysin mukaan terapialla poistaa.
Toisin sanoen, vaikka luonto tuotti suojamekanismin muistojen traumaattisuutta
vastaan, psykoanalyytikko ei nähnyt ongelmia tämän suojan tuhoamisessa.
Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta
teoriasta, lähes liikeideasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta
vaativat hoitoa.
Vaistoista Portin sanoo olevansa taipuvainen ajattelemaan, että niitä ei
tavata ihmisellä lainkaan. Kyse on tietysti vaiston, vaistomaisen ja
vaistonvaraisen määritelmistä. Mikäli termeillä tarkoitetaan lajille
sisäänrakennettuja tai synnynnäisiä taipumuksia johonkin lajille tyypilliseen
ja yleiseen käyttäytymiseen, ihmisellä voidaan sanoa jopa olevan enemmän ja
monimutkaisempia vaistoja kuin muilla eläimillä. Portinkaan tuskin pitää
ihmisvauvaa tyhjänä tauluna, jolla ei ole vaikkapa nisän imemiseen liittyvää
vaistoa. Ja jos myönnetään, että simpanssiserkuillamme on vaistoja, pitäisi
pystyä perustelemaan, miksi ja miten ihminen olisi vaistonsa kadottanut.
Ihmisen ylivertainen oppimiskyky ei suinkaan ole poistanut tarvetta
vaistonkaltaisille valmiuksille, vaan oppiminen päinvastoin pitkälti nojaa
niihin. Oppiminen olisi siis mahdotonta ilman joukkoa ennakkokäsityksiä siitä,
mikä on oppimisen arvoista. Jopa ihmisen moraalitunteiden kirjoa ja valmiuksia
moraaliseen käyttäytymiseen voidaan pitää vaistonkaltaisina reaktioina – jotka
saattavat vastata jopa silmän rakenteen mutkikkuutta.
Vaiston tai vaistonvaraisen määritelmä on kaikesta huolimatta häilyvä:
kaikissa ominaisuuksissa on kyse synnynnäisyyden asteesta, ei joko tai
-ominaisuudesta. Siksi koko termi ei monissa tapauksissa ole mielekäs, käyttäytymistä
kun ei voida selkeällä tavalla jakaa opittuun ja synnynnäiseen. Voidaan toki
sanoa, että jotkin ominaisuudet ovat synnynnäisempiä kuin toiset, mutta
synnynnäisetkin piirteet – anatomisista piirteistä vaistotoimintoihin –
vaativat aina tiettyjä ympäristötekijöitä kehittyäkseen. Esimerkiksi ihmisen
kielikykyyn kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta
näyttävät puuttuvan. Silti kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä
puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen, vaikkapa suomen, oppiminen taas vaatii,
että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis
vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn
universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei
suomenkielenvaistosta.
