torstai 24. tammikuuta 2013

Elokuvien neito pulassa


Taannoin joku kysyi minulta Neito pulassa –ilmiöstä, etenkin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Miksi nuori nainen toisinaan näyttää täysin tahallaan heittäytyvän avuttomaksi? En tiedä, onko kukaan kunnolla pohtinut teemaa. Minulla on joukko tuoreita kirjoja, joissa fiktiota katsotaan evolutiivisesta näkökulmasta, mutta pikaisen vilkaisun perusteella aihetta ei kuitenkaan käsitellä niissä. (On myös huomattava, että ainakin nykyelokuvat ja -sarjat sisältävät myös täysin päinvastaisia teemoja, vahvoja ja itsenäisiä naisia.)

Ensimmäisenä selitysmahdollisuutena tulee mieleen, että Neito pulassa -tilanteiden avulla mieshahmo saa tilaisuuden osoittaa sekä kykynsä että halunsa investoida naiseen (ja ehkä myös perheeseen). Kenties käsikirjoittaja/kirjailija tiedostamattaan olettaa, että jos naisen avuttomuus herättää miehen suojeluhalun, se on katsojille/lukijoille uskottava signaali miehen sitoutumisesta ja perhehoivasta. Loistavaa materiaalia kiinnostavaan fiktioon siis; uhrautuvaa ritarillisuuttahan on vaikea teeskennellä.

Arkikokemusteni mukaan yksilöiden välinen vaihtelu on myös suurta: osaa miehistä ärsyttää naisen heittäytyminen avuttomaksi, osalla se ei juuri herätä tuntemuksia ja osalla herää suojeluhalu. Osalle naisista avuttomaksi lapseksi heittäytyminen näyttää taas olevan ”strategia” – tiedostettu tai tiedostamaton –, jolla pyritään selvittämään miehen suojeluhalu. Tarkoitus voi myös olla emotionaalisin keinoin ”kiristämällä” saada haluamansa. Ja voipa nainen toki vain luoda miehelle tilaisuuden antaa positiivista huomiota.

Yleisesti ottaen fiktion viehätys riippuu suurelta osin sitä, miten siinä käsitellään yksilön keskenään ristiriitaisia mieltymyksiä – esimerkiksi naisen halua avuliaaseen ja investoivaan koti-isään sekä seksuaalisesti kiinnostavampaan (ja mahdollisesti geneettisesti laadukkaampaan) komistukseen. Lisäksi pariutumista käsittelevässä fiktiossa pitää tietysti käsitellä miesten mieltymyksiä, sukujen mieltymyksiä sekä yleistä markkinatilannetta ja yksilöiden markkina-arvojen muutoksia. Ja koska muidenkin mieltymykset voivat olla sekä keskenään että itsensä kanssa ristiriitaisia, tuntuu, että fiktiossa on suorastaan pakko luoda stereotyyppisiä Neito pulassa –tilanteita. Miten sitoutumisteemaa muutoin voitaisiin yhtä kätevästi käsitellä?


tiistai 15. tammikuuta 2013

Ihminen ja luonnonvalinta


Helsingin Sanomien lauantailiite (12.1.2013, s. 9) kirjoittaa Ihminen uusiksi -jutussaan:

”Luonnonvalinta ei meitä enää juuri muokkaa, koska suuri osa väestöstä elää lisääntymiskykyisiksi ja saa lapsia. Luonnonvalinnan raaka-ainetta on kuolema, eikä muutosten vaatimaa karsintaa ole tapahtunut enää tuhansiin vuosiin.”

Evoluutiota aiheuttavat tekijät – sattumasta luonnonvalintaan – toimivat kuitenkin kaikilla lajeilla, ihmiselläkin. Luonnonvalinta ei toki näy yhtä selkeästi kuin keräilijämenneisyydessämme, mutta ei sen voima suinkaan ole kadonnut. Valintaa tapahtuisi siinäkin tapauksessa, että kaikki ihmiset kuolisivat päivälleen yhtä vanhoina. Yksilöiden välillä kun on aina eroja lisääntymisessä, ja osa näistä eroista tulee jatkossakin olemaan perinnöllistä. (Perinnöllisyys on edellytys luonnonvalinnalle.) Joku on siis aina saava perinnöllisistä syistä enemmän lapsia kuin joku toinen. Tällä tavoin syntymäkin on luonnonvalinnan raaka-ainetta. Esimerkiksi parisataa vuotta sitten eläneistä ihmisistä yllättävän harvalla on nykyään eläviä jälkeläisiä. (Lisäksi on perusteltua ajatella, että nyky-ympäristössä tapahtuvat nopeat muutokset – esim. teknologian tuomat vaatimukset – tekevät valintapaineista erityisen voimakkaita, etenkin seksuaalivalinnan osalta. Tätä tosin on vaikea selvittää: luonnonvalinnan tutkiminen on väistämättä jälkiviisastelua.)

Syntymiseen liittyen tiedetään myös, että vaikkapa nykyisessä Isossa-Britanniassa miesten ja naisten lisääntymismenestyksien varianssien suhde on 1,06. Molemmilla sukupuolilla varianssit olivat myös välillä 1,6 ja 1,8. Nämä pienet lukemat tarkoittavat sitä, että sukupuolet lisääntyvät melko ”tasa-arvoisesti” ja että kummankaan sukupuolen joukossa ei ole superlisääntyjiä. Mutta tilanne on silti vielä kaukana luonnonvalinnan eliminoivasta, täysin tasaisesta lisääntymisestä. Maanviljelyä harjoittavalla kenialaisella kipsigis-heimolla luonnonvalinnalla on vielä enemmän raaka-ainetta: miesten varianssin suhde naisten varianssiin on jopa 14,93. Osa miehistä saa valtavasti lapsia, osa ei juuri lainkaan. (Brasilialaisilla xavante-keräilijöillä miesten varianssin suhde naisten varianssiin on pienempi: 3,36. Heillä kummankin sukupuolen sisäinen varianssi oli kuitenkin selvästi suurempaa kuin briteillä: miehillä 12,1 ja naisilla 3,6 (ks. Ihmisluontoa etsimässä –kirja, luku 11 Moraali on eturistiriitojen ratkaisemista).) Mitä enemmän tällaiset yksilöiden väliset lisääntymiserot johtuvat perinnöllisistä seikoista, sitä voimakkaampaa luonnonvalinta on. Ja tämä luonnollisesti vaihtelee ympäristöstä toiseen.