Viime viikolla lueskelin eugeniikan historiaa käsitteleviä
kirjoja. Etenkin 1920-luvun Yhdysvalloissa ihmisrodun jalostukseen tähtäävät
pyrkimykset olivat tieteilijöiden parissa valtavirtaa. Tässä esitellään
joitakin argumentteja, miksi eugeniikka ei toimi(nut).
Eugeniikka-liike pyrki poistamaan vähämielisyydestä
(feeble-mindedness) johtuvat sosiaaliset ongelmat jalostuksen avulla.
Tietynlaisten ihmisten lisääntymistä siis piti suosia ja tietynlaisilta
lisääntyminen piti kieltää. Tavoitteessa on helposti nähtävissä ainakin kaksi
virhepäätelmää.
Ensinnäkin peritty vähämielisyys tai -älyisyys on mitätön
tekijä sosiaalisten ongelmien taustalla. Tämä kävi ilmi viimeistään 1930-luvun
suuren talouslaman myötä. Kun suuri osa rikkaista äkkiä siirtyi köyhien ja apua
tarvitsevien joukkoon, sitä ei enää voinut laittaa perinnöllisyyden syyksi.
Taloudelliset voimat ohittivat vähämielisyyden.
Toinen erhe on tietysti se, että vähämielisyyttä on
monenlaista. Sen taustat ovat geneettisesti monimuotoisia ja sen ilmenemistä on
vaikea ennustaa. Tällaisten ominaisuuksien poistaminen voi tuskin onnistua
jalostuksen avulla. Ainakaan paritteluiden vahtiminen ei riitä, vaan
tarvittaisiin kohdunaikaista geenitutkimusta. Lisäksi on mahdotonta sanoa,
milloin vähämielisyyden aste ja haitat ovat niin vakavia, jotta
pakkotoimenpiteet olisivat oikeutettuja.
Eugeniikka-liike perusteli kantojaan myös kotieläimillä.
Niiden ominaisuudethan on jalostettu tuottamaan hyötyjä ihmiskunnalle. Eikö
sama voisi päteä ihmiseen itseensä? Argumentin ongelma on se, että vaikka
pitkälle jalostettu lypsylehmä tuottaa ihmiselle suuria määriä ravintoa,
eläimenä lehmä on varsin epäonnistunut. Lypsylehmä vaatii jatkuvaa hoitoa ja
luonnossa se ei selviäisi kuin hetken omillaan. Tämänkaltainen lopputulos
tuskin miellyttäisi ihmisjalostuksen ystäviä.
Kaiken lisäksi pisimmälle jalostettujen kotieläinrotujen
kohdalla joudutaan usein lisäämään eriperintäisyyttä eli yksilöitä pitää
parittaa kauemmas oman suvun ulkopuolelle. Sukulinjat nimittäin heikkenevät,
jos homotsygotian annetaan jalostuksessa kasvaa liikaa. Erirotuisten tai joskus
jopa erilajisten yksiöiden jälkeläisten suurempi elinvoima tunnetaan nimellä
”hybrid vigour”. Se on täysin vastoin eugeniikan ajatuksia, joista osaa
voidaankin verrata sukurutsan tai rotuhygienian kannustamiseen. Riittävä
geneettinen vaihtelu on edellytys lajin evolutiiviselle menestymiselle.
Eugeniikkaa voidaan kritisoida myös ajatuksesta, että tuhat
neroa olisi parempi kuin yksi. Nerouden arvo kun on usein juuri sen harvinaisuudessa.
Mitä maailma tekisi tuhansilla Beethoveneilla – jos sellaiset lahjakkuudet
olisi jotenkin mahdollista seuloa esiin?
