Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 1/2014 –lehdessä.
Uskonto perustuu
moraalitunteisiin
Psykologit ovat löytäneet pieniltä lapsilta kolmenlaista
”intuitiivista tietoa”. Ensinnäkin lapsilla on tietoa biologisista seikoista.
Tämä tarkoittaa esimerkiksi käsitystä erilaisista eläin- ja kasvilajeista.
Viisivuotias ymmärtää, että kahvipannu muuttuu lintulaudaksi, kun sitä hieman
muotoillaan ja se täytetään siemenillä. Mutta hän ymmärtää myös, että koirasta
ei tule haisunäätää, vaikka se maalattaisiin haisunäädän näköiseksi. Toiseksi
lapsilla on tietoa fysiikasta. Vauvatkin hämmästyvät, jos kiinteät kappaleet
menevät toistensa läpi. Kolmanneksi lapset ovat taitavia sosiaalisissa ja
psykologisissa asioissa. Heille kehittyy varhain ymmärrys esimerkiksi siitä,
että toisilla ihmisillä on ajatuksia ja haluja.
Jos jo pikkulapsilla on tällainen määrä tietoa päässään,
miten uskonnot ovat mahdollisia? Uskontojen perusoletuksiinhan kuuluu fysiikan
ja biologian lakien rikkominen. Jumalhahmot esimerkiksi leijailevat ilmassa ja
kulkevat kivimuurien läpi. Yksi syy uskontojen suosioon on tietysti lapsuudessa
tapahtunut ehdollistaminen. Se estää ihmisiä tarkastelemasta uskontoon
liittyviä väitteitä kriittisesti.
Toinen ja jossakin mielessä kiinnostavampi vastaus liittyy
siihen seikkaan, että jumalat eivät ihmeteoistaan huolimatta riko ihmisten
intuitiivista käsitystä psykologiasta ja ihmisluonnosta. Jumalillakin on
haluja, toiveita ja uskomuksia. Ne tuntevat mustasukkaisuutta, kateutta,
rakkautta – usein koko inhimillisten tunteiden kirjon. Ja tällä on merkitystä
sille, millainen on uskonnollinen kokemus. Erityisen tärkeitä ovat katumuksen
ja anteeksiannon tunteet (ks. Sarmaja 1997).
Mistä nämä kaksi tunnetta ovat tulleet? Kyse on evoluution
havaitsemista yhteistyön hyödyistä. Yhdessä ihmisten on helpompi taistella
petoja vastaan, yhdessä on helpompi löytää ruokaa. Joskus käy kuitenkin niin,
että toinen osapuoli pettää luottamuksen ja vetää välistä. Tällöin hänelle
pitää vihoitella, ja joskus häntä pitää myös rankaista – jos ei muutoin niin
ainakin esimerkin vuoksi. Mutta koska yhteistyö, vaihtokauppa ja avunanto ovat
niin hyödyllisiä, lopulta on ehkä parasta antaa huijarille anteeksi. Tämä
kuitenkin vaatii yleensä, että petkuttaja osoittaa uskottavasti katuvansa. Hänen
pitää osoittaa, että hän on tunteellisesti sitoutunut jatkamaan suhdetta.
Evoluutio siis antoi ihmiselle katumuksen ja anteeksiannon tunteet, jotta
yhteistyö ja keskinäinen luottamus voisivat jatkua.
Kyseiset tunteet ovat suorassa yhteydessä moniin uskontoihin
ja uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisissä uskonnoissa ruokitaan
yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja on huono, alhainen ja syntinen
ihminen. Hän on syyllinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on
hetkellinen kirpoaminen tästä tunteesta. Yksilö saavuttaa tämän, kun hän katuu
ja riittävien katumusharjoitusten jälkeen kokee saavansa korkeammalta taholta
pahat tekonsa anteeksi. Armo ja autuus valtaavat mielen.
Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James
(1902/1981) kirjoittaa:
Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.
Kristinuskossa tähän pahasta vapautumiseen liittyy
olennaisesti ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti
paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos
muistaa riittävän usein anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Suomenruotsalainen
Edvard Westermarck (1862–1939) kirjoittaa, että koska kaikki ihmiset ovat
näiden oppien mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien
syntiensä painamia, jokin tällainen välittäjä on välttämätön.
Toisinaan tämä lepyttävän välitysuhrin paine saa uskovaisen
tunne-elämän jatkuvaan kierteeseen omasta pahuudesta ja siitä vapautumisesta.
Joskus ahdistus voi alueellisesti olla niin voimakasta, että se purkautuu
Nokian nauruherätyksen kaltaisina ilmiöinä. Tällaisten ääriesimerkkien avulla on
itse asiassa helppoa nähdä, että koko kristillinen teologia kuolemanjälkeisine
palkintoineen ja rangaistuksineen perustuu Jumalalle kuviteltuihin
moraalitunteisiin (Sarmaja 1997, 2004, 2006).
Jostakin tällaisesta lienee myös kyse, kun takavuosina
pinnallisuudestaan huonoa omaatuntoa kärsineet missit tulivat yksi kerrallaan
uskoon tai kun linnakundit, pornotähdet ja alkoholistit päättävät ”antaa
elämänsä Jeesukselle”. He kirpoavat pahuudestaan ja vakuuttavat olevansa
jälleen yhteiskuntakelpoisia. He saavat ihmishahmoiselta jumalaltaan (tai
papeiltaan ja poppamiehiltään) anteeksi ja palaavat uudestisyntyneinä yhteiskuntaan.
Tällä tavoin uskonnot käyttävät hyväkseen meille ominaisia inhimillisiä
tunteita, katumusta ja anteeksiantoa. Kun siis puhutaan uskonnosta, puhutaan
tunteista ja niiden evoluutiosta.
Harva uskova haluaa myöntää olevansa edellä kuvattujen
evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on kuitenkin
heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen siitä, miksi
jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos hän kerran on hyvä ja kaikkivaltias, eikö
hän voisi estää kaikkea pahaa tapahtumasta? Jo valistusfilosofi David Hume
(1711–1776) esitti tämän haasteen:
Haluaako Jumala poistaa pahan, mutta ei siihen kykene?
–Joten hän on voimaton.
Vai olisiko hän siihen kykenevä, mutta häneltä puuttuukin halu?
–Joten hän on pahantahtoinen.
Vai onko Jumala sekä kykenevä että halukas poistamaan pahan maailmasta?
–Jos asia on näin, niin mistä ihmeestä sitten johtuu kaikki se paha, jonka maailmassa havaitsemme?
Toisin ilmaistuna: miksi kaikkivaltias olisi antanut
lapsilleen vapaan tahdon hairahtumiseen? Hume leikittelee teemalla myös
suhteessa moraaliseen tuomitsemiseen:
Kaikkien meidän tahtomustemme äärimmäinen alkuunpanija on maailman luoja, joka ensinnä saattoi liikkeeseen tämän äärettömän koneiston ja sovitteli kaikki oliot sellaiseen järjestykseen, että jokaisen myöhemmän tapahtuman täytyy siitä järkähtämättömällä välttämättömyydellä johtua. Ihmisteoissa, jotka johtuvat näin ylevästä syystä, ei sen vuoksi voi olla mitään siveellistä kehnoutta ensinkään, taikka, jos niin on laita, täytyy niiden tehdä luoja samaan kehnouteen syypääksi, koska hänet tunnustetaan niiden äärimmäiseksi syyksi ja alkuunpanijaksi. - - Tietämättömyys ja voimattomuus voidaan esittää niin rajoitetun olennon puolustukseksi kuin ihminen on, mutta luojassa ei tällaisilla epätäydellisyyksillä ole mitään sijaa. Hän näki edeltäpäin, hän järjesti, hän tahtoi ne kaikki ihmisten teot, jotka me nyt niin pikaisesti tuomitsemme rikollisiksi. Ja meidän täytyy sen vuoksi päätellä, joko että ne eivät ole rikollisia, tai että jumaluus eikä ihminen on niistä vastuussa. Mutta koska molemmat nämä kannat ovat järjettömiä ja rienaavia, seuraa siitä, että oppi, josta ne puhuvat, ei saata olla tosi.
Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia
kysymyksiä jo 1000-luvun alussa: ”Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat
lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka
sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun
kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka
sinä edeltäkäsin olet määrännyt.” (teoksesta Lampén 1923). Vuosien saatossa
tämänkaltaiset argumentit ovat luonnollisesti terävöityneet. Humen aikana
seuraavaa Ilkka Pyysiäisen kirjoittamaa rienausta tuskin olisi voitu julkaista
omalla nimellä:
Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.
Pahuuteen ja kaikkivoipaisuuteen liittyvät perustelut eivät
tietenkään vakuuta kaikkia. Uskonto pystyy taidokkaasti johdattelemalla viemään
osalta ihmisistä rationaalisen harkinnan. He kokevat, että uskominen ei ole
enää heidän omassa hallinnassaan. Automaatin tavoin he uskovat uskomiseen.
Uskovalle tämä on tietysti ainoa vaihtoehto, koska muutoin hän joutuisi
myöntämään, että jumala ei olekaan kaikkivaltias. Uskovaisen pitää siis
hyväksyä, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä – tai edes hyvää.
Sen sijaan hän halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen,
osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten
Pyysiäinen toteaa. Jos ihminen ei olisi tällainen, hänhän ei tarvitsisi taivaan
isää pelastajakseen. Ja jumala taas antaa ihmiselle anteeksi kaiken muun paitsi
sen, että ihminen ei kaipaa anteeksiantoa.
On huomattava, että tässä tuodaan vain esiin
jumalaväitteiden epäjohdonmukaisuutta. Kyse ei siis ole uskonnon
vastustamisesta vaikkapa levittämällä jotakin jumalille vastakkaista uskomusta.
Sellaiseenkin tosin olisi hyviä perusteita. Uskontojen vahvuuden ja
sisäsiittoisuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa nimittäin olla
ainoa tapa, jolla uskomisjärjestelmä voidaan tehdä näkyväksi ja jolla sen
eteneminen voidaan ehkä pysäyttää. (Tässä ei myöskään tarkastella sitä, onko
jumalan olemassaolo tieteellisesti mielekäs tai todennäköisyyslaskennan piiriin
kuuluva kysymys. Richard Dawkinsin ja Pyysiäisen hengessä todettakoon vain,
että Raamatun jumala kuuluu kaunokirjallisuuden vastenmielisimpiin hahmoihin.)
Siihen on tietysti hyvät syyt, miksi usko tai katuminen ovat
ainoat asiat, jotka takaavat pääsyn taivaaseen. Syiden pohtiminen kannattaa
aloittaa miettimällä, mikseivät muut asiat, esimerkiksi lähimmäisenrakkaus tai
epäitsekkyys kelpaa. Tai mistä tiedämme, ettei taivaspaikka sittenkin aukea
kriittisellä keskustelulla ja todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä
ajattelulla? Tai vaikkapa homoseksuaalisuudella? Jos Jumala kerran on
kaikkialla, eikö jokaisen tien pitäisi johtaa hänen luokseen? Toki voidaan myös
spekuloida, että uskomisesta seuraisikin tuonpuoleisessa jokin rangaistus.
(Olen varma, että tällöin epäilijät vaatisivat uskoville inhimillistä kohtelua:
hehän olivat vain koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja.)
Tällaiset kysymykset kertovat suoraan, miksi usko ja katumus
ovat ratkaisevassa asemassa: uskonnolliset instituutiot ja heidän palkollisensa
eivät hyötyisi, jos ne/he julistaisivat, että taivaaseen pääsee vaikkapa
jollakin yleisellä lähimmäisenrakkaudella tai epäitsekkyydellä. Epäitsekkyyshän
voisi kohdistua jonnekin aivan muualle, jopa vääräuskoisiin. Uskonnollisten
johtajien on siis uskottava, että uskomisesta koituu sellaisia hyötyjä, joita
ihmiset muutoin eivät voisi saavuttaa. Todellisuudessa kyse on kuitenkin
sellaisista hyödyistä, joita uskonnolliset instituutiot eivät muutoin voisi saavuttaa.
Uskovat väittävät tässä vaiheessa, että ”jos jumalaa ei
olisi, kaikki olisi sallittua”. Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkansa. Korkein
esitetty lukumääräarvio ei-uskonnollisina itseään pitävistä ihmisistä on
Wikipedian mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä. Miksi nämä miljoonat
uskonnottomat eivät ryöstä ja raiskaa pidäkkeettömästi? Ja miten esimerkilliset
ateistit, kuten Mark Twain tai Marie Curie selittyvät? Tai miksi monissa
maallistuneissa kansakunnissa (esim. Ruotsi) on vähemmän murhia kuin vahvasti
uskonnollisissa maissa (esim. Yhdysvallat)? Ja miten vaikkapa sairaaloiden
eettiset neuvottelukunnat pystyvät toimimaan ilman uskontoa? Tilanteemme olisi
aivan hullu, jos helvetinpelko olisi ainoa ihmisiä hillitsevä tekijä.* Ja itse
asiassa jos olemme tarkkoja, koko perustelu voidaan kääntää toisinpäin: ”Jos
jumala olisi olemassa, kaikki olisi sallittua!” Tällöinhän pelkkä jumalan käsky
raiskaukseen tai kivitykseen tekisi teosta oikean, ja vain jumalan määräykset
kertoisivat, onko teko sopiva vai ei. Jumalan olemassaolo tekisi kaiken
luvalliseksi – ja kuten historia osoittaa, jumalien nimissä melkein kaikki
todellakin on ollut luvallista.
Vihonviimeinen puolustelu tähän on, että eihän jumala
tietenkään määrää meitä tekemään mitään sellaista, mikä on väärin. Asian ydin
onkin juuri tässä: jos tämä puolustelu on pätevä, tällöin meillä on jo jokin jumalista
riippumaton keino tietää, mitkä tekomme
ovat oikein ja mitkä väärin. Jumalaa ei enää tarvitakaan. Looginen
loppupäätelmä kuuluu: moraali ei tarvitse uskontoa tai jumalaa. Mutta uskonto
sen sijaan tarvitsee moraalitunteita – ja se on taidokkaasti osannut valjastaa
ne käyttöönsä. Ehkä rationalismi joskus pystyy samaan?
- - -
*Alaviite: Edvard Westermarck
kirjoittaa: ”Uskonnollisissa yhdyskunnissa tapaamme lukemattomia esimerkkejä
ihmisistä, jotka tekevät ’hyviä töitä’ vain taivaallisen palkinnon toivossa.
Tämä sisältää sen käsityksen, että jumaluus arvostelee tekoja kiinnittämättä
paljoakaan huomiota niiden vaikuttimiin; sillä jos vaikuttimet otettaisiin
asianmukaisesti huomioon, ihmistä tuskin voitaisiin pitää palkinnon arvoisena
teon johdosta, jonka hän suorittaa yksinomaan omaksi hyödykseen.”
Kirjallisuus
Hume, D. (1779/1993): Dialogues and Natural History of
Religion. Oxford University Press. Oxford.
Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä
kirjoituksia. Otava. Helsinki.
Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.
Sarmaja, H. (1997): Katumus ja anteeksianto. Alkoholipolitiikka. 62: 29–44.
Sarmaja, H. (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka. 2/2004: 113–134.
Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.
Westermarck, E. (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom.
Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.
Westermarck, E. (1984): Kristinusko ja moraali. Suom. Väinö
Meltti. Otava. Helsinki.
