Geenit ja konfliktit

Helsingin Sanomissa on ollut keskustelua geeniperimän suhteesta sotaisiin konflikteihin (21.2. Vesa Kanniainen ja 25.2.2015 Eerik Lagerspetz). Viimeisimmässä puheenvuorossa Lagerspetz kirjoittaa:

Moderni sota osoittaa, että miljoonat ihmiset on mahdollista saada toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi, uhraamaan omat itsekkäät päämääränsä ja usein myös henkensä. Moderni sota ei ole sen biologisempi ilmiö kuin moderni pankkijärjestelmä tai yliopistolaitos.

Olen osin samaa mieltä Lagerspetzin kirjoituksen kanssa, mutta moni seikka todistaa, että ajatus ”sodan biologian” ja ”pankkijärjestelmän tai yliopiston biologian” samankaltaisuudesta ei voi olla oikea.

Ryhmien välinen kilpailu ja aggressio ovat ensinnäkin olleet jatkuvia läpi kirjoitetun historian. Kirjoitustaitoa vanhempi arkeologinen aineisto ei ole aivan yhtä yksiselitteistä, mutta yhdessä lajivertailun kanssa se puolustaa konfliktien yleisyyttä jo ennen historiankirjoitusta ja myös ennen maanviljelyä. Primitiivisetkin kansat ovat osallistuneet kansanmurhia vastaaviin hirmutekoihin. Toisinaan joukkohaudoista puuttuvat vain nuorten naisten luut – heidät kun on mitä ilmeisimmin säästetty lisääntymistarkoituksiin. Tiedetään myös, että konfliktit muiden ryhmien kanssa ovat tavallisia aiheita jopa rauhanomaisten keräilijäkansojen suullisessa perinteessä, aivan kuten ne ovat tavallisia aiheita modernienkin kansojen perinteessä.

”Vetypommi on esimerkki ihmisen valtavista 

kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön. Sen 

rakentaminen vaatii monimutkaista ihmis-

joukkojen verkostoa, jossa kaikki ovat

yksituumaisesti omistautuneet yhteisen

 tavoitteen saavuttamiseksi. Pysähtykäämme

ja nauttikaamme ansaitsemastamme

itsetyytyväisyyden hehkusta, koska 

kuulumme niin älykkääseen ja seuralliseen

lajiin.”          –Robert S. Bigelow

Sotaisuus on kaikkialla myös voimakkaasti yhteydessä yksilöiden sukupuoleen ja ikään. Tämä antaa ymmärtää, että tietyillä yksilön fysiologiaan liittyvillä, evoluution kehittämillä taipumuksilla on olennainen rooli sodankäynnissä. Kaikki pystyvät murhaamaan, vihaamaan, rankaisemaan ja nöyryyttämään, mutta jotkut ovat näissä luonnostaan muita parempia. Tiedetään esimerkiksi, että miehet ja naiset reagoivat hyvin eri tavoin toisen ryhmän taholta tulevaan uhkaan. Lisäksi on havaittu, että miehet ja naiset kärsivät erilaisista harhaluuloista. Harhaisista miehistä suurin osa kokee vainoa vihamielisiltä miesryhmiltä kun taas naisten vainoharhaiset pelot kohdistuvat enemmän tuttuihin ihmisiin omassa sosiaalisessa ympäristössä. Vainoharhojen sisältö näyttää siis mukailevan menneisyydessä koettuja vihamielisiä uhkia.

Myös fysiologia tukee ajatusta sotaisammasta miessukupuolesta: verrattuna muihin kädellisiin ihmislajilla sukupuolierot ovat keskimääräistä suuremmat nimenomaan taistelussa vaadittavilta ominaisuuksilta eli ylävartalon voimassa. Ihmisnaaras onkin tuskin koskaan voimakkain yksilö ryhmässä, joka sisältää molempia sukupuolia. Tällaisista seikoista huolimatta on toki aina muistettava, että hyppäys yksilön ominaisuuksista kollektiiviseen käyttäytymiseen on yleensä tavattoman pitkä ja monimutkainen.

Sodan biologiassa ei myöskään ole kyse välttämättömyydestä. Se, että esihistoriallisen sotimisen seurauksena meille on mahdollisesti kehittynyt joukko sotimiseen hyvin soveltuvia ominaisuuksia, ei tarkoita, että nämä taipumuksemme nousisivat pintaan kaikissa olosuhteissa. On virhe kuvitella, että vaikka sotiminen olisi kuinka paljon tahansa muokannut ihmistä, olisimme tuomittuja toistamaan esivanhempiemme, tai lähinnä esi-isiemme käyttäytymismalleja. Tästä kertoo jo se, että vaikka ihmislajin menneisyys on täynnä aseellisia konflikteja, niiden uhrimäärät suhteutettuna väkilukuun ovat historian saatossa vähentyneet. Saatamme elää rauhanomaisinta kautta lajimme historiassa.

Arkeologinen aineisto ja tutkimukset vanhakantaisista yhteisöistä siis kuitenkin osoittavat, että ihminen on varsin sotaisa laji. Evolutiivisesti tarkasteltuna väkivalta on jatkunut (kutakuinkin) katkeamattomana ketjuna apinamaisista edeltäjistämme aina nykypäiviin saakka. Miljoonista tunnetuista eläinlajeista lisäksemme vain yksi muodostaa vieraan ryhmän kimppuun hyökkääviä suuria koirasliittoumia: lähin sukulaisemme simpanssi.

Ihmislajilla yhteistyön ja konfliktien säätely tapahtuu monimutkaisten tunnestrategioiden kuten moraalisen närkästymisen avulla (toisin kuin vaikkapa yliopiston toiminnan säätely). Tämä emootioiden rooli on tullut esille jopa anonyymeissä, tietokoneiden välityksellä tehdyissä kokeissa. On esimerkiksi osoittautunut, että ryhmien välinen kilpailu lisäsi rankaisun tehokkuutta. Lisäksi kiristynyt kilpailu voimisti yksilöiden halua rankaista niitä, jotka eivät tehneet osaansa, vaikka siitä koituikin rankaisijoille kustannuksia. Sotamotivaation kannalta yhteisten tavoitteiden ja mahdollisuuksien näkeminen lieneekin aina olennaista.

Näkyvimmillään menneisyyden vihanpito ilmenee voimistuneena taipumuksena jaotella ihmiset ystävällisesti kohdeltaviin ”meihin” ja varauksella suhtauduttaviin ”muihin”. Historiallisesti katsoen suurimman mittaluokan yhteistyö ja merkittävimmät liittoutumat ovat olleet seurausta voimatasapainon muuttumisesta ja kansojen välisestä aggressiivisesta kilpailusta. Yhteistyö sekä kansojen välillä että kansan sisällä näyttää aina olleen voimakkainta, kun vastassa on yhteinen vihollinen. Jo David Hume kirjoitti sotaisuuden, yhteistyön ja tätä seuraavan taloudellisen toimeliaisuuden seuraavan toisiaan:

Mikäli kykenisimme muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innostamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia yleisen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.

Humen jatkohuomio siitä, miten tämänkaltaisen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, muistuttaa Adam Smithin taloustieteellisiä ajatuksia:

Mutta koska tällaiset periaatteet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hallita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudelliseen toimeliaisuuteen, taitoon, taiteeseen ja ylellisyyteen vetoamalla.

On eräässä mielessä paradoksaalista, että ryhmien välinen taistelu tai ulkopuolisiin kohdistuva vihamielisyys saattavat olla ainoita tilanteita, joissa ryhmän tasolla tapahtuva luonnonvalinta voi tilapäisesti olla yksilön ja geenien tasolla tapahtuvaa luonnonvalintaa vahvempi voima – ja siis kenties ainoa ”aitoa” altruismia synnyttävä tilanne.

Näin kirjoitin Ihmisluontoa etsimässä -teoksessa, jossa käsitellään sodankäynnin vaikutusta ihmisluontoon yli 30 sivun verran:

Kuten todettua, edellä olevat sotaiseen menneisyyteemme liittyvät seikat eivät tarkoita, että ihminen tulee aina sotimaan tai että olemme vaistomaisesti tuomittuja tappamaan. Kyseiset faktat eivät edes tarkoita, että aggressio ei ole opittua, muutettavissa tai jopa poistettavissa. Myönnän kuitenkin, että tätä kirjaa aloittaessani en kuvitellut, että olisin nykyisessä määrin hyväksynyt väitteitä ryhmäaggression merkityksestä ihmisen evoluutiolle. Näyttää ilmeiseltä, että evoluutioympäristössä kilpailtiin toisinaan ryhmän sisällä ja toisinaan ryhmien välillä, ja että tällainen valintapaineiden vuorottelu jopa vaikutti merkittävästi älykkyytemme kasvuun. Vaikka ”puhdasta” altruismia ei evoluutiossa voinekaan kehittyä, uhrautuva ryhmälojaalisuus näyttää olevan helppoa tuottaa. Auktoriteettiuskoa tutkinut Stanley Milgram (1974) kirjoittaa: ”Jotakin vielä vaarallisempaa paljastuu; ihmisen kyky hylätä ihmisyytensä, suorastaan väistämättömyys sen tekemiseen, kun hänen ainutkertainen persoonallisuutensa sulautuu laajempiin institutionaalisiin rakenteisiin.”