keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Jumalat ovat ihmisen keksintöä


Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) julkaistiin Skeptikko 1/2015 –lehdessä (ilman tähän lisäämiäni jälkikirjoituksia).

Uskontojen kritisoiminen maallistuneessa Suomessa on monien mielestä tarpeetonta, kuin kuolleen hevosen piiskaamista. Ainakin pääkaupunkiseudun suomalaissyntyisille nuorille aikuisille yliluonnollisuudet merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän. Toisaalta sellaisia ideologioita ja oppirakennelmia on alituisesti kritisoitava, jotka eivät suostu mielipiteenvaihtoon rationaalisilla argumenteilla, vaan kehottavat nojaamaan sokeaan uskoon. Kritiikkiä puoltaa myös se, että sokean uskon merkitys saattaa tulevaisuudessa olla suurempi, jos jumalaväitteiden puutteita tai jopa jonkinlaista anti- tai vastauskoa ei aktiivisesti tuoda esiin.

Miksi kaikkivaltias luoja (olipa kyse kristittyjen tai muslimien tarinoista) on siis vain inhimillisiä tunteita ja heikkouksia hyväksikäyttävä kielellinen keksintö? Vastaus voidaan jakaa karkeasti viiteen osaan:

1) Luojasta ei ole todisteita. Tieteessä toki harvoin päästään suoriin todisteisiin asti, mutta luojasta ei ole epäsuoriakaan todisteita. Elämän monimuotoisuus selittyy luonnollisilla prosesseilla.

2) Jumalille on kaikkialla annettu samat psykologiset ominaisuudet kuin ihmiselle, esimerkiksi rankaisuhalu, anteeksianto ja rakkaus.

3) Valtaosa ihmisistä perii uskontonsa vanhemmiltaan tai omaksuu sen lapsuudenympäristöstään. Kärjistäen sanottuna usko jumalalliseen luojaan on lapsuuden ehdollistumista seuraava infantiili tapa hakea turvaa.

4) Koska on pahuutta, luoja on joko pahantahtoinen tai hän ei ole kaikkivoipa. Kumpikin väite on ristiriidassa maailman suurimman uskonnon väitteiden kanssa.

5) Jos elollisella tai millä tahansa monimutkaisella seikalla pitää olla luoja, saman argumentin mukaan tällä luojallakin pitää olla luojansa. Ja niin edelleen.

Mikäli teesini eivät vakuuta, suosittelen kääntymistä polyteistiseen uskontoon. Useampiin jumaliin uskovat eivät nimittäin yhtä helposti tartu väkivaltaan kuin monoteismin kannattajat. Suuria monoteistisiä uskontoja on levittänyt (kohtaan kaksi liittyvä) sisäsiittoinen ajatus, että jumala antaa anteeksi kaiken paitsi sen, että et usko tällaiseen tunteelliseen ja pikkumaiseen jumalaan. Joidenkin herkkäuskoisten mielissä tämänkaltaiset opit motivoivat vihaan vääräuskoisia (etenkin juutalaisia) tai uskostaan luopuneita kohtaan.

PS. Kohtaan neljä liittyy Torsti Lehtisen aforismi: ”Tehokkain tapa pilkata Jumalaa on todistaa hänen olemassaolonsa.”

PPS. On ilmeistä, että kreationisti ei ole kiinnostunut todisteista ja että hän puhuisi mieluummin tieteen olemuksesta. Monien kreationistien mukaan tiede on esimerkiksi perusteettomasti sitonut itsensä ”naturalismiin”. Toiseksi heidän mukaansa niillä asioilla pitää olla älykäs suunnittelija, joille tiede ei vielä ole löytänyt selitystä. Kyseiset erehdykset ovat inhimillisiä, mutta tieteeseen ne eivät kuulu. Voidaan esimerkiksi leikitellä ajatuksella, että tiede ei olisi löytänyt todisteita evoluutiosta. Tämäkään ei tarkoittaisi, että evoluutio ei voi olla totta. Tieteellä on monista todellisuuden osasista vasta aavistuksia, mutta silti kyseiset osat saattavat olla olemassa. 
   Kreationistin harmiksi evoluutiosta kuitenkin sattuu olemaan todisteita. Ja niitä on kaikkialla. Empiirisistä todisteista väiteltäessä kreationisti on hävinnyt kiistan ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa. Tästä syystä kreationisti on pakotettu tieteenfilosofisiin sanaleikkeihin. Hän yrittää määritellä tieteen uudelleen, itselleen sopivaksi ja omien tarpeidensa mukaiseksi. Hän yrittää luoda rakennelman, jossa luomista puoltavien havaintojen puute tai nojautuminen luomiskertomukseen eivät haittaisi. Tämän epärehellisyyden taakse on helppo nähdä, jos ei antaudu väittelyyn tieteen luonteesta vaan keskittyy todistusaineistoon, aivan kuten hyvään tieteelliseen tapaan – ja yleissivistykseen – kuuluu.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Valkoinen intiaani ja muita kirjoja


Kuvassa on viime päivinä lukemiani teoksia (pari näistä on vielä kesken ja yhdestä on arvio tulossa). Yksi kiinnostavimpia oli Ilona Salomaan Valkoinen intiaani – Tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämä (SKS 2011). Siinä käydään läpi Karstenin tutkimusmatkoja Etelä-Amerikkaan ja niillä tehtyjä havaintoja. Samalla esitellään Suomen tieteen suurnimien Edvard Westermarckin, Gunnar Landtmanin ja Karstenin keskinäisiä suhteita. Tässä pari otetta kirjasta:

Argentiinan Parapiten ja San Antonion alueilla katoliset papit olivat kaupanneet intiaaneille paloviinaa alistaakseen heidät paremmin määräysvaltaansa. Viinanmyynnissä oli ollut yksi poikkeus: se oli kiellettyä lauantaisin, jotta intiaanit kykenivät osallistumaan seuraavan päivän sunnuntaimessuun. Karsten oli myös pahoittanut mielensä nähdessään miten selibaattivalan sitomat katoliset papit olivat Boliviassa ja Argentiinassa ottaneet itselleen vaimoiksi intiaanilapsia. Hänen mielensä oli kiehunut katolisen kaksinaismoralismin edessä ja kristinusko oli saanut hänen mielessään entistä raskasmielisempiä sävyjä. (s. 123)

Akateemisesti vuosi 1920 merkitsi Rafael Karstenille ahkeran tieteellisen julkaisutyön aikaa. Julkaisujen ensisijaisena tarkoituksena oli oman aseman vahvistaminen Westermarckilta vapautuvaa Helsingin professuuria ajatellen. Rafael Karsten julkaisi vuoden 1920 aikana useita teoksia ja artikkeleita, jotka käsittelivät intiaaniuskontoja sekä intiaanien verikostoa ja sodankäyntiä. Vuonna 1920 Helsingin kaupungin hätäapukomitea järjesti työttömille työ- ja ammattikursseja ja kutsui Rafael Karstenin opettamaan sosiologiaa, uskontotiedettä ja maantiedettä kaupungin järjestämille työkursseille. (s. 225–226)


keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Konflikteja on kohdussakin


Puut tuhlaavat valtavan määrän resursseja paksujen ja korkeiden runkojen kasvattamiseen. Puuyksilöt selviäisivät paljon helpommalla, jos ne pystyisivät yhdessä sopimaan, että kukaan ei pyri itsekkäästi viemään muilta auringonvaloa. Sopimalla yhteisistä kasvurajoituksista puiden ei tarvitsisi kasvattaa jättimäisiä runkoja, ja kaikki voisivat vaatimattomina varpuinakin saada riittävästi valoa.

Kyse ei ole siitä kasvit eivät osaisi kommunikoida. Ne lähettelevät toisilleen kemiallisia viestejä, jotka kertovat esimerkiksi uhkaavista tuhohyönteisistä. Mutta yhteisiä resursseja koskeviin käyttösopimuksiin ne eivät silti pääse. Tämä ei ole kovin ihmeellistä, sillä ihmisetkin ovat huonoja tällaisissa sopimuksissa. Esimerkiksi cocktail-tilaisuudessa keskustelun volyymi nousee vähitellen. Kaikki haluavat varmistaa, että juuri oma ääni kuuluu. Juhlaväki ei pysty laatimaan tai edes halua laatia hiljaisen keskustelemisen sopimusta. Samasta syystä valomainokset valtaavat kaupunkien keskustat silloin, kun mainontaa ei säädellä. Mainokset kilpailevat ihmisten huomiosta ja pyrkivät jättämään kilpailijat varjoonsa. Myös valtameriä ylikalastetaan vastaavista syistä. Kansainväliset sopimukset pyrkivät rajoittamaan ”ahneita” kalastajia, mutta ”kansalliset edut” ovat pitäneet saaliskiintiöt liian suurina ja niitä vieläpä rikotaan toistuvasti.

Eturistiriitojen yleisyydestä kertoo se, että sopimukset eivät onnistu edes äidin ja sikiön välillä. Niiden intressithän ovat lähes identtisiä. Molempien etu on, että äiti pysyy vahvana ja terveenä. Kehittyvän sikiön elämähän riippuu äidin terveydestä pitkään vielä synnytyksen jälkeen. Ankarissa olosuhteissa, vaikkapa nälänhädässä, tilanne kuitenkin muuttuu. Äidin intressi pysyä terveenä tarkoittaa, että joissakin ääritilanteissa hänen kannattaa vähentää sikiölle suunnattuja ravinteita. Ja jossakin vaiheessa tämä on suurempi uhka sikiölle kuin heikentynyt äiti.

Jos sikiö saisi päättää, tuleeko keskenmeno, syntyykö se kuolleena tai pienipainoisena vai syntyykö se normaalipainoisena mutta heikentyneelle ja mahdollisesti kuolevalle äidille, mitä sikiö päättäisi? Se pyrkisi tietysti varmistamaan, että äiti ei yritä liikaa suojella itseään. Sikiöllähän on vain yksi mahdollisuus, mutta äiti voi aina hankkia uuden lapsen, kun nälänhätä on ohi. Sikiön on siis toimittava itsekkäästi. Se pyrkii hormonaalisesti manipuloimaan äitiä antamaan mahdollisimman paljon, tarvittaessa äidin terveyden kustannuksella.

Sekä äiti että sikiö ovat tietämättömiä tästä eturistiriidasta, aivan kuten puut eivät ymmärrä kilpailevansa keskenään. Konflikti äidin elimistössä taistellaan geenien ja niiden ohjaamien hormonien välityksellä. Sikiö tuottaa hormoneita, jotka voimistavat sen omaa kasvua äidin ravitsemuksen kustannuksella. Äiti tuottaa ”vastahormoneita”, jotka pyrkivät estämään tätä ja niin edelleen. Kilpavarustelu tuottaa monta kertaa normaalia korkeampia hormonitasoja. Yleensä lopputulos on jossakin määrin molempia tyydyttävä kompromissi, vaikka sivutuotteena syntyykin kaikenlaisia terveyshaittoja. Sekä äiti että sikiö hyötyisivät, jos ravinteet liikkuisivat ilman hormonimyrskyä ja äidin vastustelua. Evoluutio ei kuitenkaan voi päästä tällaiseen sopimukseen.

PS. Biologi Robert Trivers muotoili teorioita emon ja jälkeläisen välisestä konfliktista 1970-luvulla. Tuolloin Triversin ajatuksia kritisoitiin antropomorfismista eli inhimillisten ominaisuuksien liittämisestä muihin eläimiin. Tämä on ironista, sillä sittemmin vastaavia merkkejä ”sosiaalisista” konflikteista on löydetty myös kasveilta (ks. esim. New Scientist 9/1999: Flower Power). (Tarkempaa tietoa geneettisistä konflikteista ks. esim. David Haigin kirjoitukset.) Ironiaa on myös siinä, että antropomorfismista syytetyn Triversin ideat (ja evolutiivinen ajattelu ylipäätään) levisivät perinteisiin ihmistieteisiin varsin hitaasti – eikä osa tutkijoista ole vieläkään ymmärtänyt evolutiivisen ajattelun tuomia mahdollisuuksia.