Tiede, tunnustuksettomuus ja oikeusperiaatteet

Tässä on kolme lainausta tietoon ja tieteeseen liittyen. Sen jälkeen on muokattu ote Ihmisluontoa etsimässä -kirjasta. Valaisen siinä lyhyesti arveluitani, miksi olen päätynyt kirjoittamaan tieteestä (mm. evoluutiosta ja psykologiasta) ja kritisoimaan pseudotiedettä (mm. psykoanalyysia ja takavuosien(?) naistutkimusta). Välissä pohditaan valtiollista oikeudenmukaisuutta ja tunnustuksettomuutta.

Ensimmäinen lainaus on Valtioneuvoston budjettipäällikkö Hannu Mäkiseltä (HS 26.3.2016):

Yliopistoissa pitää poistaa löysiä ja pöllyttää tehottomia rakenteita. Siellä pitää todella nostaa kunnianhimoa ja tulostasoa. Pöhöttynyt rakenne ei ole tavoite, vaan huippusuoriutuva yliopisto, joka houkuttelee tutkijoita ja opiskelijoita.

Ei auta kuin toivoa, että nyt yliopistoissa tehtävät säästötoimet löytävät oikeita osoitteita. Veikkaan, ettemme näe kamalaa katastrofia emmekä suurta onnistumista, vaikka molempiin epäilemättä olisi aineksia.

Toinen lainaus on Edvard Westermarckilta (1862–1939). Hän arvelee, että tieteen välitön tavoite löytää totuus on ristiriidassa tieteen sovellettavuuden kanssa. Westermarckin mukaan tiede pyrkii löytämään totuuden, välittämättä seurauksista, ”ja jos se hetkeksikään lakkaa tätä tekemästä, siitä tulee puolueellista ja se ei enää ole tiedettä”. Tämä johtoajatus tuntuu matkan varrella monesti unohtuneen. Perään Westermarck toteaa:

Mutta vaikka tiede itsessään etsii vain totuutta, meidän pitää käyttää hyväksemme näitä eri tieteiden löytämiä totuuksia niin paljon kuin mahdollista. Jotkut totuuksista edistävät materiaalista hyvinvointia, jotkut antavat älyllisiä voittoja. Ensin mainittu on varsin suositeltavaa, mutta älylliset hyödyt ovat yhtä tärkeitä. (Suomennokset Westermarckin muistelmista vuodelta 1929).

Kolmas lainaus on psykologian professori Liisa Keltikangas-Järviseltä (Suomen Lääkärilehti 10/2016). Kolumnissaan hän kritisoi nykymaailmaa, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi ja jossa mediakeskustelu on muodostunut itseisarvoksi. Keskustelulta ei hänen mukaansa edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä.

Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.

Loppuun Keltikangas-Järvinen toteaa, että tutkijoita ei ole koulutettu taistelemaan tällaista mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan.

Keltikangas-Järvisen huomio on oikea ja huoli aiheellinen. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko tilanne sittenkään kovin paha. Kaikilla on ennenkin ollut omat mielipiteensä, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on päässyt vaikuttamaan mielipiteisiin. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän nopeita kanavia. Mielipiteiden määrä ja hajanaisuus eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät vaikkapa yleisiä laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet samanmieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin paradoksaalisesti ohjaa ihmisiä myös yleisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen. Lain tulee olla sama kaikille ja niin edelleen.

 * * *

Pienet yhteisöt totta kai ovat ihmisille läheisempiä ja ymmärrettävämpiä. Niihin sitoudutaan voimakkaammin ja motivaatio niiden etujen ajamiseen on suurempi. Joskus pienet yhteisöt ovat myös äärimmäisen sisäsiittoisia/nurkkakuntaisia, etenkin kun kyse on uskonnollisista ryhmistä. Jumalathan ovat mustasukkaisia. Pienyhteisöjen yhteinen intressi on silti se, että on olemassa niiden vaikutuksia tasapainottava vastavoima. Ilman sellaista jokin suvaitsematon ja totalitarismiin pyrkivä yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se kenties sortaisi juuri meidän yhteisöämme.

Mutta mikä on sellainen riittävän vankka vastavoima, jonka pienyhteisöt voivat hyväksyä? Vastaus on melko ilmeinen. Ainoa tehokas ja yleisesti hyväksytty vastavoima on oikeudenmukaisuuden periaatteisiin sitoutuva valtio, siis oikeusvaltio. Käytännössä se tarkoittaa demokraattista [1] oikeusvaltiota. Se edellyttää kaikille samoja oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se ei vaadi, että kaikki noudattavat yhtä ja samaa käsitystä hyvästä/oikeasta tavasta elää. Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua valtioon ja yhteiskuntaan ovat siis eri ihmisillä väistämättä erilaisia. Syyt sitoutumiselle ovat silti todellisia. Ihmiset eivät halua, että jokin yhteisö saa vallan päättää muiden puolesta, miten heidän pitää elää. Mikään ei-julkinen taho ei saa hallita julkista tilaa.

Kansalaisilla on siis hyvä syy kannattaa sellaista demokraattista oikeusvaltiota, joka on mahdollisimman tunnustukseton eri uskomusjärjestelmien suhteen. Sellainen valtio voi nauttia laajimmasta mahdollisesta legitimiteetistä ja sellainen valtio kykenee parhaiten ehkäisemään totalitarististen liikkeiden valtapyrkimyksiä. Mutta ovatko valtion tunnustuksettomuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen riittäviä? Synnyttävätkö abstraktit oikeusperiaatteet ihmisissä riittävän voimakasta sitoutumista? Entä miten estää se, että oikeusperiaatteet muuttuvat ylivarovaiseksi pidättyvyydeksi ja poliittiseksi korrektiudeksi? Ja eikö lopulta ole vaarana, että abstraktit ja heikot oikeusperiaatteet ajautuvat ylikaupallisuuden ja globalisaation käsiin? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Päivänpoliittisessa keskustelussa niitä ymmärrettävästi harvoin käsitellään. Usein kysymykset myös tahallisesti sivuutetaan, esimerkiksi vetoamalla perinteisiin, taloudellisiin ja käytännöllisiin hyötyihin, hienotunteisuuteen tai muihin vastaaviin seikkoihin. Näin käy vaikkapa silloin, kun joku vaatii kirkon ja valtion selkeämpää erottamista.

Uhkia on siis kahdenlaisia: 1) pienyhteisöihin kohdistuva voimakas sitoutuminen heikentää ihmisten lojaaliutta valtiota kohtaan ja valtaan pääsee keskustelemattomia ja yhdenmukaisuuteen pyrkiviä ideologioita/ryhmittymiä ja 2) tunnustukseton oikeusvaltio tuottaa vain abstrakteja moraaliohjeita ja kansalaisten silmissä etäistä oikeudenmukaisuutta. Oikeusperiaatteet kenties nauttivat laajasta legitimiteetistä, mutta samalla ne ovat heikkouttaan vaarassa ajautua kulloinkin vallitsevia ideologioita tukeviin kompromisseihin. Lopulta oikeudenmukaisuusperiaate saattaa päätyä suuryritysten ohjaileman globalisaation palvelukseen. (Globalisaatio puolestaan saattaa johtaa suvaitsemattomien pienyhteisöjen vahvistumiseen.)

Vaikka valtio siis suosisi rationalismia ja tunnustuksettomuutta, se ei poista ryhmälojaaliuden voimakkuuteen ja abstraktien oikeusperiaatteiden heikkouteen liittyviä ongelmia. Ongelmista huolimatta kansalaisilla on hyviä syitä kannattaa valtion ja uskonnon erottamista. Uskontoa tunnustavan valtion legitimiteetti on heikompi, ja jos siitä tulee riittävän heikko, valtio ei enää pysty hyödyntämään sitä uhrautuvuutta, jota ihmiset kohdistavat pienryhmiinsä. Tämä kaikki luo erityispaineita kasvatukselle. Koulun katsomuksellisen tehtävän tulee (uskontokasvatuksen sijasta) olla seuraava: auttaa ihmisiä löytämään syitä sitoutua oikeusvaltion periaatteisiin. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa sitä, että koulun on 1) luotava yhteisöllisyyden tunnetta ja yhteisiä kulttuurikokemuksia ja 2) saada näiden avulla kansalaiset ymmärtämään ja hyväksymään perusteet valtion tunnustuksettomalle oikeudenmukaisuudelle. On ilmeistä, että nämä koulumaailman ja valtiollisen päätöksenteon haasteet olivat olemassa jo ennen sosiaalista mediaa ja siellä tavattua subjektiivisuuden ylivaltaa.

Sivuhuomautuksena mainittakoon muistikuva kouluvuosiltani: yhteisöllisten tunteiden herättäminen ja niiden hyväksikäyttö oli joillakin oppitunneilla varsin voimallista, lähes militaristista. Samalla oikeudenmukaisuuden, tunnustuksettomuuden tai sananvapauden käsittely jätettiin väliin. Voi toki olla, että jälkimmäisiäkin asioita käsiteltiin, mutta ainakaan se ei ollut niin mieleenpainuvaa kuin ajoittainen nationalistinen paatos. Omakohtainen kokemukseni siis todistaa sen puolesta, että abstraktit ja etäiset oikeudenmukaisuusperiaatteet jäävät helposti yhteisöllisen lojaaliuden jalkoihin. Georg Orwellin sanoin: ”Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista”. Länsimaiset ihmiset osaavat inhota islamilaista valtiota ja sharia-lakia, mutta vastaava samanmielisyys ei kohdistu ”länsimaisiin arvoihin”, saati ”länsimaiseen hyvinvointiin”.

Käytännön toimintaohjeita on vaikea antaa. Tutkijoiden, opettajien ja kansanvalistajien on pidettävä mielessä ainakin seuraavat seikat: 1) taikauskon ja noituuden valta-asemasta on kulunut varsin vähän aikaa, 2) ihmisten tavoissa näkyy edelleen taikauskoisten rituaalien jäänteitä, joita harvoin sellaisiksi tunnistetaan, 3) kaikki hekin haluavat arvostusta ja tulla kuulluksi, joiden mielipide perustuu todennetun tiedon sijasta taloudellisiin etuihin ja/tai harhaiseen pienryhmälojaaliuteen ja 4) tieteellinen ajattelu, objektiivisuus ja rationalismi eivät suju ihmiseltä luonnostaan. Sosiaalinen media on tuonut lisämausteen tähän entuudestaan haastavaan tasapainotteluun mielekkäiden kasvatusmenetelmien, nurkkakuntaisuuden ja tunnustuksettomuuden välillä. Ihmiset ovat entistä koulutetumpia, mutta epärationalismin historiallinen painolasti ja ihmiselle tyypilliset ajatteluvinoumat ja subjektiivisuus eivät noin vain katoa. Ne vain saavat uusia muotoja ja vaikutteita.

 * * *

Lopuksi pohdin vielä sitä, miksi päätavoitteitani elämässä on tieteen ja rationalismin edistäminen. Miksi päädyin ”harrastukseen”, joka ei pidä leivässä, ei anna välittömiä palkintoja ja rasittaa kohtuuttomasti selkää? Tai tarkemmin: miksi olen kirjoittanut ihmisluonnosta ja evoluutiosta? Lapsena ympärilläni oli joitakin luonnosta kiinnostuneita ihmisiä, teini-ikäisenä olin innostunut linnuista ja tieteestä olen aina haltioitunut. Mutta nähdäkseni nämä seikat eivät vielä selitä sitä, miksi olen kohta parinkymmenen vuoden ajan systemaattisesti seurannut ja popularisoinut evoluutiobiologiaa ja siihen liittyviä aloja. Veikkaan, että kyse on suurelta osin jonkinlaisesta oikeaan hetkeen osuneesta vallankumouksellisuuden kokemuksesta ja sitä seuranneesta identiteetin muodostumisesta.

Tämä vallankumouksellisuus on paradoksaalista, sillä opiskeluvuosinani sosiobiologit ja evolutionistit nähtiin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. (Tämäkin on paradoksaalista, sillä alan harjoittajien taustojen perusteella sosiobiologiaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.) 1970- ja 80-luvuilla käyty kiista ihmisen sosiobiologiasta, eli biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymiseen, päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian ilmiselvään voittoon. Julkisuudessa ala kuitenkin kärsi tappion – jopa siinä määrin, että 1990-luvulla opiskelleelle ajatukset näyttäytyivät uusina ja radikaaleina. Liisa Keltikangas-Järvinen (2008) toteaakin, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Katsotaan ensin, millainen ihminen on vallankumouksellinen. Jätetään mahdolliset perinnölliset taipumukset sivuun ja tarkastellaan altistavia ympäristöolosuhteita. Ensinnäkin vallankumouksellinen kokee usein olevansa suhteellisen huonossa asemassa yhteiskunnassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, joka ei osoittautunutkaan niin kiinnostavaksi. Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. (Koulutusammattini on elintarvikekemisti. Naistutkimuskriittisen pamfletin jälkeen kolumnisti Anne Moilanen – sittemmin Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomissa termeillä ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen heitoista – paitsi että pilkka sattui tässä tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen. Kaiken lisäksi minun pitäisi tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensähän ne tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.)

Toiseksi vallankumouksellinen kokee usein, että hänen yhteisöään ei uhkaa mikään ulkoinen vaaratekijä. Yhteisön sisäisten erimielisyyksien korostaminen ei siis toisi hänelle haittaa. Nuoruusvuosinani kellot kävivät Suomessa vielä Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi tuolloin koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ainakin saatoin epäillä, että vaihtoehtojen esiin tuominen ei huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla ja luonnonvalinnalla on luonnollisesti paljon sanottavaa.

Kolmanneksi vallankumouksellinen usein kokee, että hän saa yhteisönsä ulkopuolelta sellaista tukea, joka lupaa parempaa asemaa vallitsevan järjestyksen muuttumisen jälkeen. Tässä tapauksessa tuki ei tietenkään ollut konkreettista. Se oli jotakin paljon vankempaa. Evoluutiosta ja ihmisluonnosta on jostakin syystä päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka [2], että heitä lukiessaan kokee väkisinkin seurustelevansa maailman fiksuimpien ihmisten kanssa. Tämän blogin lukijalla tuskin sellaista tunnetta on ollut, mutta toivottavasti se on edes johtanut haluun tutustua heihin.

ALAVIITTEET

[1] (Tämä on muokattu lainaus Mustaa valkoisella –kirjastani.) Demokratian eräs ongelma on sen määritteleminen: ei ole selvää, milloin jotakin poliittista järjestelmää tulee kutsua demokraattiseksi. Historian kuluessa on syntynyt monenlaisia yhteisöjä, joissa on äänestämällä valittu edustuksellisia vallanpitäjiä. Virallisesti nämä esidemokraattiset yhteisöt ovat kuitenkin saattaneet olla kuninkaan tai muun hallitsijan alaisuudessa. Jopa joillakin merirosvolaivoilla vallinneita olosuhteita on kutsuttu demokraattisiksi. Myös valtiollisten demokratioiden määritteleminen on melko sattumanvaraista. Esimerkiksi Intiassa kansalaisten väliset erot poliittisissa vaikutusmahdollisuuksissa ovat valtavia, ja osalta intialaisista puuttuvat kansalaisoikeudet käytännössä kokonaan. Silti Intiaa sanotaan maailman suurimmaksi demokratiaksi. Demokratian ”mallimaassa” Yhdysvalloissa ihmiset taas luottavat nykypoliitikoihin ennätyksellisen vähän.

Usein väitetään, että Ranskan vallankumous 1700-luvun lopussa oli demokratioiden synnylle ratkaiseva historiallinen tapahtuma. Silti naiset saivat Ranskassa äänioikeuden vasta 1940-luvulla. Modernin ihmisen korvaan ajatus vain toisen sukupuolen demokratiasta kuulostaa absurdilta. Tilanne oli vielä katalampi Sveitsissä: kansainvälisessä demokratiavertailussa Sveitsi on saanut täydet pisteet jo vuodesta 1848, mutta silti naiset saivat äänestää siellä vasta 1970-luvulla. (Totalitaristinen Neuvostoliitto taas antoi naisille samankaltaiset oikeudet kuin miehille heti kommunistisen järjestelmän tultua voimaan.)

Kenties yleisimmin demokratiaa ajatellaan individualistisesti, vaaliuurnilla voitettavana tai hävittävänä kilpailuna. Jotta enemmistö tai enemmistön valtuuttamat henkilöt eivät käyttäisi valtaansa väärin – sitä tapahtuu jossakin määrin väistämättä – tarvitaan (perustus)laillinen oikeusjärjestelmä, joka antaa riittävän suojan omaisuudelle ja instituutioille. Tästä sekä liberaalit että konservatiivit ovat yksimielisiä. (Tosin oikeistopiireissä vaalidemokratia toisinaan liitetään taloudelliseen seisahtumiseen ja/tai hallinnollisen byrokratian liikakasvuun. Vasemmistopiireissä taas on perinteisesti korostunut yhteiseen osallistumiseen perustuva demokratia, jonka tavoite on alistaa talouselämä julkiseen kontrolliin. Nykyiset sosiaalidemokraatit tosin ovat sitoutuneet liberaaliin demokratiaan, jota he eivät enää pidä kapitalistisena.) Vaalijärjestelmän uskottavuuden kannalta on lisäksi olennaista, että uskonnolliset instituutiot ja valtio on riittävässä määrin erotettu toisistaan. Esimerkiksi joidenkin Lähi-idän valtioiden teokraattisuutta voidaan pitää merkittävänä esteenä niiden demokratisoitumiselle (ja vaurastumiselle). Valtion ja uskonnon kiinteät sidokset tekevät monista islaminuskoisista maista myös suvaitsemattomia.

Vaalikilpailun lisäksi demokratiaa voidaan tarkastella joko ideaalien tai käytännön kannalta. Anarkistit esimerkiksi haluavat suorempaa demokratiaa ilman keskusjohtoisuutta. Heille edustuksellinen demokratia on vain julkisivu, joka peittää eliitin ylivallan ja massojen alistamisen. Fasistit taas haluavat ”totalitaarista demokratiaa”. Siinä puoluepolitiikan ja vaalikilpailun nähdään tuovan vain korruptiota ja epäjärjestystä. Ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun tuomien inhimillisten katastrofien takia on syytä mainita myös ”ekologinen demokratia”, joka sekin on ääriradikaalia osallistuvaa demokratiaa. Erityisesti niin kutsuttujen syväekologien mukaan vapaisiin vaaleihin perustuva järjestelmä jättää huomiotta tulevat sukupolvet ja muut lajit. He pelkäävät, että vapailla vaaleilla valitut päättäjät eivät pysty rajoittamaan ihmisten vapauksia riittävästi, jotta mielekäs elämä voisi maapallolla jatkua. Syväekologinen demokratianäkemys on siis ristiriidassa demokratiaan yleisesti liitettyjen oikeuksien, vapauksien ja vaurauden tavoittelun kanssa.

[2] Aloitin tämän blogimerkinnän kirjoittamisen Richard Dawkinsin 75-vuotissyntymäpäivänä. Ilman hänen kirjojaan tuskin olisin alalla.

PS. Hannu Pietiäinen kirjoitti Tieteessä tapahtuu 2/2016 -lehdessä osuvasti synnistä, johon olisin sortunut useammin, jos vain olisin kekseliäämpi ja sivistyneempi: tekstien otsikointi kirjallisuuden ja populaarikulttuurin klassikoiden mukaan. Muistaakseni vain yhdessä blogikirjoituksessani otsikko on saanut nimensä populaarikulttuurin puolelta. (Parissa kirjassani toki siteeraan Lapinlahden lintuja; kappaleita Se tekee gutaa ja Vihtaasi on kustu – jotka lienevätkin parhaimpia kohtia kyseisissä kirjoissa...) Suomalaisen tietokirjan nimisuosikkini on 1970-luvulta: Pekka Nuortevan Elohopea Suomen luonnossa ja hallintokoneistossa.