Olen aiemmin kirjoittanut ihmisten kokemuksista, joille he
ei eivät ole keksineet järkiperäistä selitystä (ks. kummituksista Töölössä ja
tämän tekstin jälkikirjoituksen huomio yliluonnollisuudesta). Alla oleva Skeptikko 4/2016
-lehdessä julkaistu kirjoitukseni koskee jälkimmäistä aihetta.
* * *
Tieteessä tapahtuu
6/2016 -lehdessä kerrotaan Suomen Akatemian rahoittamasta ”kummien” kokemusten
tutkimuksesta. Vuonna 2013 tutkimuksen julkitulon jälkeen professori
Marja-Liisa Honkasalolle alkoi jutun mukaan ”sadella puheluja”. Ihmiset
kertoivat selittämättömistä kokemuksistaan, joita Honkasalo alkoi pyytää
soittajilta kirjeitse.
Tieteessä tapahtuu
kirjoittaa: ”Viestitulva oli niin valtaisia, että se oli saatava aisoihin. - -
Kirjeitä saapui yli sata, eikä vuo ole vieläkään tyrehtynyt.” Suunnilleen yksi
50 000 suomalaisesta siis on kirjoittanut Honkasalolle. Ottaen huomioon, että
Honkasalo on erikseen pyytänyt yhteydenottoja, niiden määrä ei sittenkään ole
kovin valtava. Porvoon kokoisesta kaupungista se tarkoittaisi noin yhtä
ihmistä. Honkasalon kirjoituspyynnön olettaisi tuottaneen enemmän materiaalia
myös siksi, että usein ”kummat” kokemukset ovat yhteydessä yksinäisyyden
tuntemuksiin.
”Kummasta” kertoneiden määrä on erityisen pieni, jos
ajatellaan ihmismielen evoluutiohistoriaa. Lisääntymismenestys ei ole
edellyttänyt, että yksilön tulisi nähdä maailma mahdollisimman realistisesti.
Aivot ottavat vain pienen määrän ympäristön informaatiosta sisään ja kyhäilevät
siitäkin vähästä omiaan. Muisti on erityisen valikoiva ja värittynyt. Itse
asiassa on perusteltua sanoa, että ajatteluun ja tunteisiin kehittynyt mutkikas
elin tuottaa väistämättä erilaisia vinoumia, poikkeamia ja vääristymiä. Öisin
aivot suorastaan tehtailevat aidon tuntuisia juonellisia tarinoita.
Ihmiset tuntuvat ymmärtävän, että mielellä on tällainen
taipumus illuusioihin. Muutoin ”kummasta” kertovia yhteydenottoja olisi
taatusti ollut enemmän.
Järkevinkin ihminen voi siis vaikkapa kuulla kuolleiden
vanhempiensa askelia tai puhetta. Olisi ihmeellistä, jos mieli ei toisinaan
tuottaisi ääniaistimuksia, etenkin kaivatuilta läheisiltä. Joskus ”kummat”
kokemukset taas johtuvat REM-tilan kaltaisesta unihalvauksesta, jossa uni- ja
valvetilan rajamailla koetaan ulkopuolisen (ihmisen tai hengen) pelottavaa
läsnäoloa tai paineentunnetta ja hengitysvaikeuksia. Tällaiset kokemukset ovat
universaaleja, yksilöllisin ja kulttuurisin eroin höystettynä. Joskus kyse on
riivaavista demoneista, joskus suojelevista eläin- tai enkelihahmoista.
Tämänkaltaista unenomaista mielikuvitusta voidaan jopa pitää eräänlaisena
todellisia vaaroja varten kehittyneenä uhkasimulaattorina.
Pointti on se, että tutkijan ei pidä tehdä epäselväksi eroa,
joka ulkoisen todellisuuden ja pään sisäisten kokemusten välillä on. Juuri tämä
on Honkasalon lausunnoissa ongelmallista.
Aloitetaan Honkasalon yleisistä huomioista. Hän
ensinnäkin väittää, että ”mielen reunoilta tulee jotain, joka uhkaa
yhteiskuntaa”. Väite on vähintäänkin outo, jos ajattelee, millaisia
yhteiskuntia uhkaavat voimat todellisuudessa ovat. Toiseksi Honkasalo sanoo,
että tutkijoiden tehtävä on hälventää stigmaa, joka ”kummista” kokemuksista
tulee. Tämä ei kuitenkaan ole tutkijan tehtävä. Sen sijaan hänen tulee yrittää
selittää, mistä ”kummat” kokemukset – ja niitä mahdollisesti seuraava stigma –
johtuvat. Honkasalo vaikuttaa jopa vainoharhaiselta vihjatessaan, että
psykiatrit lääkitsisivät ”kummia” kokeneet turraksi, vastoin yksilön omia
toiveita: ”Ihminen joutuu diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn...”
Honkasalon mukaan elämme ”postsekulaarisessa ajassa, jossa
on jälleen tilaa uskonnolle”. Tämä kuulemma ”näkyy siinä, miten tärkeä merkitys
uskonnolla on politiikassa”. Uskontojen roolin pieneneminen länsimaissa on kuitenkin selkeä, jopa vuosisatoja
jatkunut trendi, sekä arjessa että politiikassa. On ihmeteltävä, millaisia
trendejä Honkasalo tarkoittaa. Jopa muslimimaissa on nykyään ateistista
liikehdintää, tosin pelon ja vainon takia sitä on lähinnä vain sosiaalisessa
mediassa.
Käytännössä Honkasalon näkökulma – nojaan tässä vain
lehtijuttuihin, mutta hän ei ole niitä oikaissutkaan – ruokkii manipulaatiolle
ja hyväksikäytölle alttiiden ihmisten ajatteluvinoumia. On valitettavaa, jos
tutkija piittaa ihmisten ajattelutavoista vähemmän kuin henkimaailmayhteyksiään
mainostavat selvänäkijät ja muut rahanahneet okkultistit. Takana oleva
professorin arvovalta tekee toiminnasta erityisen epäempaattista/epäeettistä.
Honkasalo jatkaa: ”Näkymättömän osoittaminen todeksi on
haastavaa. Ajatellaan, että kokemus ei ole totta, koska se ei näy.” Lausunnosta
ei selviä, kuka ajattelee, että ”näkymättömät kokemukset” ovat
valetta. Väitän, että yleensä ihmiset uskovat ”kumman” kokijaa. Mutta
empaattisina kanssaihmisinä he toivovat kokijan ymmärtävän, että kyse on
tilapäisistä harha-aistimuksista tai muusta vastaavasta. Järkevä ihminen ei
halua ruokkia harhaisuutta ja turhia pelkoja. Hän ei myöskään halua lisätä
elämään kuuluvien pettymysten musertavuutta antamalla turhia toiveita. Moni
epäilemättä myös pelkää, että hallusinaatioistaan kertova voi olla
harhainen itselleen haitaksi asti. Harva
haluaa ottaa riskiä väkivaltaisuudesta.
Yleensä kyse siis tuskin on varsinaisesta ”kumman”
kokemuksen kyseenalaistamisesta. Useammin kyse on empatiasta ja siitä, mistä
kokemuksen voidaan olettaa kertovan. Näyttääkö kokemus perustuvan
reaalimaailman tapahtumiin? Onko vaarana, että päänsisäinen kokemus muuttaa
yksilön käyttäytymistä haitallisesti?
Honkasalon syyttävistä vihjailuista saa kuvan, kuin hän ei
ymmärtäisi eroa kahden seikan välillä. 1) Onko yksilö kokenut asiat, jotka hän
väittää eli onko kokemus totta ja 2) kertooko kokemus mielen ulkopuolisesta
todellisuudesta. Voiko Honkasalo olla näkemättä tätä eroa? En usko. Mutta
minulla on tunne, että vaikka hän eron näkee, hän jostakin syystä haluaa eroa
häivyttää. Toivon, että tämä tuntemukseni tutkijaprofessorin pyrkimyksistä
ei vastaa todellisuutta. Muutoin outoon valoon joutuvat kyseisen professorin ja
jutun kirjoittaneen journalistin lisäksi Tieteessä
tapahtuu -lehti ja ehkä jopa tutkimuksen rahoittaja.
Pidän pyrkimyksiä rationalismiin ja todisteisiin
moraalisesti ylivertaisena lähtökohtana. Tiedän, että se ärsyttää joitakin
ihmisiä. Minulla on kuitenkin sekä historiallisiin trendeihin että empiriaan ja
koejärjestelyihin perustuvia todisteita näkökulmani tueksi. Lisäksi näen
rationalismin syvällisellä tavalla muita näkemyksiä kauniimpana.
Vanhemmiten olen tullut myötätuntoisemmaksi kärsivää
ihmiskuntaa kohtaan, mutta samalla olen tainnut tulla allergisemmaksi huuhaan
tai mysteerien ihannoinnille. Niin tai näin, toivon, että poliittinen kulttuuri
ja keskustelu nojaavat lähinnä kahteen asiaan: 1) looginen päättely ja 2) paras
käytettävissä oleva todistusaineisto. Tällaisessa ilmapiirissä poliitikon
menestys voi perustua älylliseen rehellisyyteen eikä hänen kokemuksiinsa,
jotka väistämättä ovat vinoutuneita ja toisinaan myös selvästi harhaisia.
Honkasalon vaatimus, että tutkijan pitää hälventää ”kummien” kokemusten
stigmaa, on tässä mielessä vaarallinen. Kyseinen ajattelu luo hedelmällistä
maaperää Trumpin kaltaisten epävakaiden narsistien suosiolle. Se on myös
ristiriidassa tieteen päätavoitteen, objektiivisuuden kanssa.
Järkevä ihminen siis tunnistaa, että mieli tekee temppuja.
Se on yksi mielen tehtävistä. Empaattinen ihminen taas tunnistaa, että
harhaista mielikuvitusta ei kannata ruokkia. Tutkija puolestaan tunnistaa, että
jos tutkijalla ylipäätään on jonkinlainen tieteellisen selittämisen
ulkopuolinen tehtävä, se on todisteisiin perustuvan
rationaalisen ajattelun lisääminen, ei sen vähentäminen.
Sivutuotteena myös marginaalikokemusten herättämä häpeä ja stigma voivat
vähentyä – jos sitä aina edes kannattaa pitää myönteisenä seikkana. Onko pieni
stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista?
PS. Jutun kirjoittanut Helen Moster kirjoittaa, että
Honkasalon tutkimus herätti kriittistä uutisointia, mutta että uutisointi
kuulemma loppui, ”kun rahoittaja ilmoitti hankkeen saaneen erittäin korkeat
tieteelliset arviot kansainväliseltä arviointipaneelilta”. Etsin rahoittajan
eli Suomen Akatemian sivuilta kansainvälistä lausuntoa Honkasalon
tutkimuksesta, mutten löytänyt. Mosterkaan ei lähdettä kerro. Joku voisi
kertoa, millaisesta lausunnosta on kyse, niin laitan sen tähän perään.
Niin tai näin, tieteen tulee etsiä todisteisiin nojaavia
selityksiä ihmisten kokemuksille. Jossakin määrin vastaavaa voitaisiin soveltaa
politiikkaan: Luotatko poliitikkoon, joka esittää todisteita vai esittelee
ennakkoluulojaan? Tieteen neljä isoa E:tä – Ennuste, Eksperimentia, Empiria, Evidenssi
– kannattaa pitää mielessä myös muilla elämänaloilla.
PS2. Koetin selvittää, miksi ”lepotilassakin” aivoissa
tapahtuu niin paljon. Tutkijoiden kesken asiasta ei ole yksimielisyyttä ja osa
vaihtoehdoistakin herättää lähinnä jatkokysymyksiä: 1) Neuronien yhteyksien
ylläpito vaatii jatkuvaa toimintaa. 2) Aivoalueiden välinen yhteydenpito vaatii
jatkuvaa toimintaa. 3) Aivojen pitää olla valppaina tulevia ärsykkeitä varten.
(Vrt. auton saa nopeammin liikkeelle, jos se on jo käynnissä.) 4) ”Lepotilatoiminta”
lujittaa muistoja, harjoiteltuja taitoja ja opeteltuja tietoja. Olipa kyse
mistä seikoista tahansa, mieli on joutilas vasta kuollessa. (Mielenkiintoinen
yksityiskohta on, että autistilapsilla ja alzheimer-aikuisilla ”lepotilassa”
aivot näyttävän toimivan poikkeavasti.)