perjantai 16. joulukuuta 2016

Lyhyt kirjakatsaus

Viime päivinä olen lukenut seuraavia kirjoja. Osan olen lukenut loppuun ja osan luen vain kiinnostavimmista kohdista.

Stiglitz, J. E. (2015): The Great Divide. Penguin.

Nobelisti Joseph E. Stiglitz ihmetteli lapsena, miksi hänen lastenhoitajansa hoiti häntä eikä omia lapsiaan. The Great Divide on kokoelma Stiglitzin taloudellista eriarvoisuutta käsitteleviä artikkeleita. Hänen mukaansa se, miten ”kakkua” kasvatetaan, ei ole erillinen kysymys siitä, miten ”kakku” jaetaan. Suuren eriarvoisuuden hän esimerkiksi näkee heikentävän kysyntää ja taloudellista toimeliaisuutta. Yli 400-sivuisen kirjan artikkelit – joista toivottavasti tulen lukemaan mahdollisimman monta – vaikuttavat kaikki tavalla tai toisella kiinnostavilta. 

 * * *

Landtman, G. (1938): The Origin of the Inequality of the Social Classes. The University of Chicago Press. Chigaco.

Gunnar Landtman on suomalaisen antropologian suurnimiä. Hänen kirjansa käy läpi todistusaineistoa muun muassa sen puolesta, että mitä alhaisemmalla materiaaliskulttuurisella kehitystasolla yhteisö on, sitä tasa-arvoisempia sen jäsenet ovat. (Toki tämä koskee lähinnä miehiä; keräilijäheimojen naiset ovat vaihtelevassa määrin alisteisessa asemassa miehiin nähden.) Luen tätä kirjaa hyppien, sillä teoksen kieli on melko vaikeaselkoista/hidaslukuista.

 * * *

Järvilehto, L. (2014): Monenkirjavia kuvitelmia. Tammi. Helsinki.

Sain nuorukaisena yliannostuksen filosofiasta. En tullut sille allergiseksi, mutta kyllästyn nopeasti, jos toistuvasti nojataan ajatuskokeisiin eikä havaintoihin ja koejärjestelyihin. Jos filosofialla oppiaineena on vielä paikkansa, näen sen lähinnä ohjaamassa tutkijoita luomaan parempia kokeita. (Muutamien filosofien kirjoituksia seuraan aktiivisesti, mutta heille osuvampi titteli olisi empiristi, luonnontieteilijä tai muu vastaava.)

Lauri Järvilehdon filosofointi on sujuvaa luettavaa, vaikka empiriaa onkin makuuni liian vähän. Ehkä eniten silmääni pisti hänen tapansa käsitellä uskoa ja uskontoa. Hän ensinnäkin antaa ymmärtää, että olisi olemassa vääränlaista, militanttia ateismia. Termiä ei kuitenkaan määritellä, mitä voitaneen pitää syntinä filosofille. (Järvilehto puolustaa Daniel C. Dennettin uskontokritiikin maltillisuutta, vaikka Dennettkin sanoo suoraan, että joskus uskonnottomuuden puolustajan on pakko olla töykeä.)

Suurempi ongelma on se, että jotkin Järvilehdon uskontoa koskevat ajatukset, joita tässä kärjistän hieman – mutta vain hieman – eivät aukottomasti sovi yhteen.

Kirjassa paheksutaan (militantisti?) uskontoa silloin, kun se esittää olemassaoloa koskevia väitteitä – eli kun uskonto kilpailee tieteen kanssa. Järvilehdon mielestä jumalaa ja uskontoa kannattaakin laimentaa niin pitkälle, että olemassaoloväitteistä päästään jonkinlaiseen jumala = universumi -ajatukseen. Tällöin uskonto voi Järvilehdon mukaan olla arvokasta. Perustelu tälle on se, että uskonto ohjaa ihmisten toimintaa oikeaan suuntaan (tai Järvilehto muotoilee sen pehmeämmin ja epätarkemmin: ”uskonnon arvo on ohjata toimintaa oikeaan suuntaan”). Tämän arvon Järvilehto näkee lähinnä johtuvan vuosisatojen aikana hiotuista rituaaleista, joiden avulla ihmiset voivat samalla pohtia iäisyyskysymyksiään. Lisäksi Järvilehto näkee selkeän eron taikauskon ja uskonnollisen uskon välillä.

Se, miksi ajatukset istuvat huonosti filosofille, tulee ilmi analogian kautta. (Tässä en puutu siihen, että uskonto ei tietenkään ohjaa ihmisiä vain hyviin tekoihin tai että erottelu uskon ja taikauskon välillä on väistämättä väkinäinen.) Olen kuolemanrangaistusta vastaan. Minusta valtion ei pidä käyttää sellaista keinoa. Voisin perustella kantaani Järvilehdon tapaan käytännön hyödyillä. Osa tutkijoista esimerkiksi sanoo, että teloitus tulee yhteiskunnalle vaihtoehtoja kalliimmaksi. Jos tämä pitää paikkansa, se olisi yksi mahdollinen peruste kuolemanrankaisusta luopumiseksi. Teloitusten kieltoa voitaisiin perustella myös yhteiskuntarauhalla; teloituksen vastustajia kun on niin paljon. Lisäksi ei ole keinoa taata, ettemme koskaan tapa syyttömiä. Ja niin edelleen. En kuitenkaan tässä yhteydessä mielelläni käytä tällaisia hyötyargumentteja, sillä kuolemanrangaistus on minusta moraalisesti väärin. Se on väärin, vaikka voisimme olla varmoja, että syyttömiä ei koskaan teloiteta.

Vastaavasti pidän uskomista ilman perusteita erehdyksenä ja moraalisesti vääränä tekona, osin riippumatta uskon käytännön vaikutuksista. Ja kuten todettua, uskon vaikutukset eivät aina tai ehkä edes yleensä ole myönteisiä (eivät historiallisesti tarkasteltuna eivätkä edes koetulosten perusteella), mutta valistuksen, järjenkäytön ja tieteen edistämisen kannalta se on pitkälti sivuseikka. Jos usko taas on vesittynyt jumala = universumi –ajatukseksi, kyse ei enää ole uskosta.

Uskovat saattavat väittää vastaan, että ”jos jumalaa ei olisi, kaikki olisi sallittua”. Väite ei voi pitää paikkaansa. Korkein esitetty lukumääräarvio ei-uskonnollisina itseään pitävistä ihmisistä on Wikipedian mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä. Miksi nämä miljoonat uskonnottomat eivät ryöstä ja raiskaa pidäkkeettömästi? Miten esimerkilliset ateistit selittyvät? Tai miksi monissa maallistuneissa kansakunnissa on vähemmän murhia kuin vahvasti uskonnollisissa maissa? Ja miten vaikkapa sairaaloiden eettiset neuvottelukunnat pystyvät toimimaan ilman uskontoa? Tilanteemme olisi aivan hullu, jos jumalusko tai helvetinpelko olisivat tärkeimpiä ihmisiä hillitseviä tekijöitä. Edvard Westermarck (1933) kirjoittaa osuvasti:

Uskonnollisissa yhdyskunnissa tapaamme lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät "hyviä töitä" vain taivaallisen palkinnon toivossa. Tämä sisältää sen käsityksen, että jumaluus arvostelee tekoja kiinnittämättä paljoakaan huomiota niiden vaikuttimiin; sillä jos vaikuttimet otettaisiin asianmukaisesti huomioon, ihmistä tuskin voitaisiin pitää palkinnon arvoisena teon johdosta, jonka hän suorittaa yksinomaan omaksi hyödykseen.

Jos itse asiassa olemme tarkkoja, koko uskovaisen perustelu voidaan kääntää toisinpäin: ”Jos jumala olisi olemassa, kaikki olisi sallittua.” Tällöinhän pelkkä jumalan käsky raiskaukseen tai kivitykseen tekisi teosta oikean. Vain jumalan määräykset kertoisivat, onko teko sopiva vai ei. Jumalan olemassaolo tekisi kaiken luvalliseksi – ja kuten historia osoittaa, jumalien nimissä melkein kaikki on ollut luvallista. Vihonviimeinen puolustelu tähän on, että eihän jumala tietenkään määrää meitä tekemään mitään sellaista, mikä on väärin. Pointti on juuri tämä: jos puolustelu on pätevä, tällöin meillä on jo jokin jumalista riippumaton keino tietää, mitkä tekomme ovat oikein ja mitkä väärin.

Looginen päätelmä kuuluu: moraali tai hyvä elämä eivät tarvitse uskontoa tai jumalaa. Usko myös haittaa tiettyjen asioiden oppimista ja usein myös estää moraalista ja muunlaista edistystä. Voisi jopa kärjistää, että toimintasi on oikeansuuntaista, jos olet vastakkaista mieltä vaikkapa katolisen kirkon kanssa. On siis harmillista, jos filosofi – viisauden rakastaja – päätyy puolivakavissaan uskoa puolustamaan.

Toki uskontojen erilaisuuskin on huomioitava. Fundamentalistisimmallakaan kristityllä ei esimerkiksi ole sharia-lain vastinetta. Kristinusko ja islam eroavat ratkaisevasti myös siinä, kuinka valmiita niiden kiihkeimmät kannattajat ovat kuolemaan tai tappamaan. Usein muslimiterroristien väitetään ja uskotaan pohjimmiltaan haluavan vain parempaa sosioekonomista asemaa – siitä huolimatta, että he itse vannovat olevansa islamin ja Allahin asialla. Tämänkaltainen suopeus terroristeja kohtaan selittynee osittain sillä, että maallistuneissa länsimaissa niin harva enää osaa kuvitella, millaista fundamentalistinen usko voi olla tai mitä on uskoa paratiisiin. Etenkin akateemisen vasemmiston parissa on suosittu ajatusta, että terrorismi kumpuaa vain sosioekonomisista syistä.

Entä luterilaisuus? Veikkaan, että suomalaisten haluttomuus kritisoida luterilaista uskoa ja teologiaa johtuu osittain siitä, että luterilaisuus on niin laajalti vesittynyt seuraleikkirituaaleiksi. Valtionkirkkomme on maallistunut, maltillistunut ja menettänyt poliittista valtaansa. Hihhulismilla ei juuri ole sanansijaa, ja osa maallikoista jopa näkee kirkonmiesten ja -naisten toimivan yhteisessä rintamassa huuhaata vastaan.

Kirkon toimintaan silti edelleen sisältyy taikauskoa ruokkivia tapoja, oppeja ja väitteitä, joita järkiperäisyyteen pyrkivä ajattelija ei voi sivuuttaa. Suurin osa suomalaisista ja iso osa papeistakin pitänee Raamatun tarinoita vertauskuvina, mutta sen ei tule vaientaa uskonto- tai valtionkirkkokritiikkiä. Uskontojen vallan vastustaminen (ja samalla ajatuksen- ja uskonnonvapaus) on myös siirtolaisten myötä tullut tärkeämmäksi koko Euroopassa. On pohdittava, missä määrin ja millä tavoin on uhrattava aikaa jumalien, profeettojen, paratiisin tai muiden vastaavien uskomusten kritisoimiseen. Kannattaako tieteen tai vapauden edistämisen keinovalikoimassa esimerkiksi pitää uskontojen pilkkaamista? Minun kantani lienee selvä.

 * * *

Kaitaniemi, T. (2010): Luonnollinen lapsuus. Avain. Helsinki.

Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus argumentoi eräänlaisen paleolastenhoidon puolesta, kuitenkaan sortumatta esimerkiksi ravitsemuksen saralla levinneisiin paleomyytteihin. Useimmiten olin teeseistä ja suosituksista samoilla linjoilla. Eräs kysymys jäi askarruttamaan. Jos joku on asiaa selvittänyt, mieluusti kuulisin aiheesta lisää. Kyse on ”imetyskavereista”. Kuinka yleisiä sijaisimettäjät ovat missäkin (esi)historian vaiheessa ja olosuhteessa olleet? Näin Kaitaniemi:

Äidit voivat vastavuoroisesti imettää tarvittaessa toistensa lapsia. Esimerkiksi ruokaa keräilemään lähtevä äiti voi jättää yli kaksivuotiaan lapsensa toisen naisen hoiviin, joka tarvittaessa tarjoaa lapselle maitohuikan.

Naisten välisestä ystävyydestä ja vastavuoroisuudesta tulen – omiin tutkimuksiini nojaten – myöhemmin kirjoittamaan lisää.

 * * *

Haanpää, P. / toim. Matti Salminen (2016): Hurja – Pentti Haanpään muistiinmerkinnät 1940–1954. Into. Helsinki.

Pentti Haanpään (josta lukiossa pidin esitelmän äidinkielentunnilla) muistiinmerkinnöissä huomionarvoisimpia seikkoja on hänen lukeneisuutensa. Kateellisena ihmettelen, mistä hän löysi – kortinpeluunsa ohessa – aikaa kaikille lukemilleen teoksille. (Tosin hänen lukemansa kirjat olivat lähinnä fiktiota, joka yleensä on faktaa nopealukuisempaa.)

 * * *

Moalem, S. (2014): Inheritance. Sceptre. Lontoo.

Sharon Moalemin kirjan pääteesi on, että geenit eivät ole kohtalo. Moalem on hieman liian voimakkaasti epigenetiikka-hypessä mukana ja on aavistuksen liian valmis pitämään korrelaatioita kausaatioina (tai kansanomaisemmin: yhteyksiä syy-yhteyksinä), mutta hänen pääpointtinsa on tärkeä (ja selvä kaikille biologeille): identtisetkin geenit ”ekspressoituvat” eri ihmisillä eri tavoin.

 * * *

Wagner, A. (2015): Kelpoisimman synty – Evoluution suurimman arvoituksen ratkaisu. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Andreas Wagnerin kirja pyrkii vastaamaan kysymyksiin, mistä luonnon ”innovabiliteetti” tulee ja mistä luonnonvalinta saa materiaalinsa. Teos saattaa vaikuttaa aavistuksen tekniseltä ja matemaattiselta, mutta innovabiliteetin havainnollinen kuvaaminen muulla tavoin ei liene mahdollista. Wagnerin käyttämät vertaukset myös helpottavat asian ymmärtämistä. Ensimmäinen sitaattini kirjasta koskee sitä, kuinka neutraaleja mutaatiot ovat. Eli missä määrin mutaatioista on hyötyä, haittaa tai ei kumpaakaan?

...neutralistien kovaäänisin kannattaja oli japanilainen Motoo Kimura. Hän kehitti hienostuneen ja toimivan matemaattisen teorian selittämän neutraalien mutaatioiden evolutiivisen kohtalon. Kimura väitti, että suurin osa luonnossa esiintyvästä geneettisestä muuntelusta on neutraalia. Genomin tutkimuksen kausi on opettanut, että hän oli tässä suhteessa väärässä: neutraalit muunnokset ovat yhtä yleisiä kuin ne, jotka tuottavat edun. Kuitenkin hänen aavistuksensa neutraalien muutosten tärkeydestä oli täysin oikea, vaikka syyn ymmärtämiseen kului muutama vuosikymmen. - - ...neutraalina ilmaantunut muutos ei välttämättä pysy sellaisena. Aikanaan neutraaleista muutoksista voi tulla innovaatioiden olennaisia osia... Ja kun näin käy, luonnonvalinta säilyttää ne. Se tarkoittaa, että sekä valinnan kannattajat että neutralistit olivat tavallaan oikeassa, koska kummatkin muutoksen lajit ovat olennaisia evoluutiossa. Kun neutraalit muutokset ovat avanneet tien innovaatioon, valinta säilyttää innovaatioon vaikuttaneet neutraalit muutokset. (Korostus alkuperäinen)

Toinen sitaatti on loppusanoista, joissa Wagner puhuu standardisoinnin eduista:

Kokonainen maailma voidaan luoda rajoitetusta määrästä rakenneosia, jotka voidaan kytkeä toisiinsa rajoitetulla määrällä tapoja. Tällaisista rakenneosista ja niiden standardoiduista kytkennöistä luonto on luonut proteiinien, säätelypiirien ja metabolioiden elämää ylläpitävän maailman, joka on tuottanut yksinkertaiset virukset ja monimutkaiset ihmiset ja lopulta kulttuurimme ja teknologiamme Iliaasta iPadiin.

 * * *

Cavanagh, M. (2002): Against Equality of Opportunity. Oxford University Press.

Olen pitänyt mahdollisuuksien ja lähtökohtien tasa-arvoa kannatettavana periaatteena. (Siksi kannatan myös suhteellisen aggressiivista perintöverotusta.) Toki olen myös sitä mieltä – edellä mainitun Stiglitzin tavoin – että lopputulosten epätasa-arvo ei saa muodostua kohtuuttomaksi siten, että se häiritsisi kysyntää tai yhteiskuntarauhaa. Siksi tartuin Matt Cavanaghin kirjaan kiinnostuksella. Ymmärrän, miksi joku kannattaa suuria varallisuuseroja lopputuloksissa (onhan reilua, että ahkerampi saa enemmän; ja joskus se saattaa lisätä tuottavuutta), mutta miksi joku vastustaisi mahdollisuuksien tai lähtökohtien tasa-arvoa?

Olennaista tässä on luonnollisesti määritelmä eli se, mitä kukakin mahdollisuuksien tai lähtökohtien tasa-arvolla tarkoittaa. Onko lähtökohtien tasa-arvo toivottavaa itsessään vai onko se vain välttämätön osa reilua kilpailua? Jos lähtökohtien tasa-arvoa ajatellaan lähinnä olennaisena osana kilpailua, kysymys kuuluu, kuinka paljon vapautta kannattaa uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta. Se ainakin on selvä, että tasa-arvo ei tarkoita, että kaikki olisivat ominaisuuksiltaan samanlaisia.**

Sosiaalitieteissä mahdollisuuksien tasa-arvolla toisinaan tarkoitetaan todennäköisyyttä, että alhaisella sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmille tasoille. Tämä määritelmä jättää huomiotta kysymykset meriiteistä ja ominaisuuksista. Onko yksilö ansainnut nousunsa? Ja jos on, onko nousu perustunut jo saavutettuihin meriitteihin vai synnynnäisiin ominaisuuksiin (vrt. menestyminen urheilu- tai kauneuskilpailuissa)? Cavanagh kirjoittaa:

Kun ihmiset sanovat, että he uskovat meritokratiaan, heillä on usein mielessä seuraava ajatus: ”on sääli, että niin paljon lahjakkuutta menee hukkaan mahdollisuuksien puutteen takia”, pikemminkin kuin että ihmisillä olisi jonkinlainen valmiiksi harkittu kuva yhteiskunnasta, jossa kaikki paikat ja palkkiot olisi päätetty meriittien perusteella. Ihmiset kannattavat meritokratiaa, koska he kuvittelevat, että se seuraa ajatuksesta, että lahjakkuus ei saa mennä hukkaan, vaikka tämä ei ole looginen seuraus. Meritokratia on paljon laajempi kysymys ja se tarvitsee paljon enemmän perusteluita. (Se pyrkii säännöstelemään kaikkia työhönottopäätöksiä, kun taas ajatus lahjakkuuksien haaskaamisesta ei sitä tee – ainakaan niin kauan kuin ”haaskaaminen” ymmärretään absoluuttisesti.)

Olen monesti todennut kannattavani ristiriitaisesti sekä laajoja yksilönvapauksia että jonkinlaista lähtökohtien tasa-arvoisuutta. (Ristiriita tulee siitä, että jos ihmiset saavat vapauden käyttää keräämänsä vaurauden haluamallaan tavalla, iso osa siitä päätyy omille lapsille tai lastenlapsille, jolloin lähtökohdat eivät enää ole tasa-arvoisia.) Tuen siis ajatusta, että kaikille tulee taata samankaltaiset mahdollisuudet, vaikka tunnistankin, että ajatus muuttuu lähemmässä tarkastelussa varsin mutkikkaaksi – jopa ilman kysymystä vapaudesta. Pitääkö ihmisillä kaikissa elämänvaiheissa olla yhtäläinen mahdollisuus menestymiseen? Mistä lähtötilanteesta puhutaan?

Kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Tasa-arvoa ja vapautta koskevia kysymyksiä onkin parasta tarkastella alakohtaisesti. Voimme esimerkiksi päättää, että työnantajalla tulee olla vapaus palkata, kenet tahansa, riippumatta hakijan meriiteistä. Mutta samaan aikaan voimme vaatia, että koulutuspaikat jaetaan ”meritokraattisesti”. Tai vastaavasti voimme olla tasa-arvoa vastaan työpaikka- ja palkkakysymyksissä, mutta vaatia täyttä tasa-arvoa esimerkiksi terveydenhuollossa.

Aihe liittyy vahvasti myös syrjintään. On yleisesti hyväksyttyä, että työnantaja ei saa valita työntekijää rodun, sukupuolen tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Tämä on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Asiaa tarkastellaan usein kuitenkin mutkikkaammin, työpaikkojen yleisen jakautumisen kannalta. Tällöin saatetaan ajatella, että työpaikat tai uralla eteneminen eivät saa olla yhteydessä rotuun, sukupuoleen tai muuhun vastaavaan piirteeseen. Tämä näkemys on jo paljon vaativampi, sillä työpaikkojen jakautuminen tai ihmisten eteneminen työuralla saattavat olla yhteydessä rotuun/sukupuoleen muista syistä kuin työnantajan tekemistä rotu-/sukupuolipäätöksistä.

Kysymys on ikiaikainen. Missä määrin valtiolla on oikeus puuttua yksilöiden – työntekijöiden tai työnantajien – päätöksiin? Riippumatta siitä, miten yhteiskunta tämän kysymyksen ratkaisee, taloudellisen tasa-arvon ja taloudellisen vapauden välillä on ristiriita. Kaiken lisäksi vapaimmatkin yhteiskunnat rajoittavat yksilön mahdollisuuksia valita vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja. Tietynlainen yksilöiden toiminnan säätely on oikeastaan jo osa yhteiskunnan määritelmää.

Matt Cavanaghin pääviesti on, että asiat ovat mutkikkaita eivätkä selity yksittäisillä teorioilla:

Tasa-arvon ja meritokratian kaltaiset teoriat, jotka esittävät selittävänsä kaiken yksinkertaisilla ideoilla, eivät ole ainoastaan väärin vaan ne ovat hyödyttömiä: niiden vaikutus saa meidät ajattelemaan, että vaikka teoriat ovat väärässä, oikea vastaus olisi aina samankaltainen. Todellisuudessa ”mahdollisuuksien tasa-arvon” alaisuudessa matkustaa puolustamisen arvoisia ajatuksia – syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä – jotka eivät itsessään ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin teorian.

**Alaviite: Ihmisten välillä on tuottavuuseroja. Erot toimitusjohtajan ja työntekijän tuottavuudessa tuskin kuitenkaan ovat monisatakertaiset, kuten tuloerot esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat. Ha-Joon Chang kirjoittaa teoksessa 23 tosiasiaa kapitalismista (Into 2015): 

Jos Yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaisille toimitusjohtajille, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

 * * *

Foreign Affairs -lehden joka numero on kirjankaltainen. Lehdessä on aina jokin useammassa artikkelissa tarkasteltu teema ja lisäksi joukko teemaan liittymättömiä yleisartikkeleita. Esimerkiksi sotalaitosta (lähinnä Yhdysvaltojen) käsittelevä lehti (September/October 2016) auttoi ymmärtämään, kuinka vankka kannatus Yhdysvaltojen sotaisalla ulkopolitiikalla on. Lehti on suhteellisen kallis, mutta aina hintansa arvoinen.