maanantai 11. huhtikuuta 2016

Ihmisluonto, kasvojen kauneus ja uskovien moraali

Monet viimeaikaisista teksteistäni ovat lipsuneet jonkin verran blogin varsinaisen aihepiirin tai alkuperäisen tarkoituksen ulkopuolelle. Tässä kirjoituksessa palataan juurille, tarkastelemaan (luettelomaisesti) seikkoja, joita melkoisella varmuudella voidaan pitää ihmislajille tyypillisenä käyttäytymisenä.

- Ihmislajilla pariutuminen on joustavaa. On lyhyen ja pitkän tähtäyksen strategioita, on peräkkäistä yksiavioisuutta, on lievää monivaimoisuutta ja on parisuhteen ulkopuolisia suhteita. Joustavuudesta huolimatta missään päin ei tavata esimerkiksi norsu- tai leijonaperheiden kaltaisia ihmisperheitä. Ihmisten perhetunteet ovat kaikkialla samankaltaisia.

- Ihmisen lisääntymisura voi kestää vuosikymmenien ajan. Osalla yksilöistä lisääntyminen viivästyy kauas sukukypsyyden alkamisesta, etenkin miehillä.

- Molemmilla vanhemmilla on taipumus investoida lapseen ja perheeseen. Mahdollinen epävarmuus isyydestä ja monet ympäristöolosuhteet voivat kuitenkin vähentää isän tarjoamaa hoivaa. (Sitoutuneissa parisuhteissa on erittäin harvinaista, että isä olisi joku muu kuin oletettu isä. Tässä seikassa on luonnollisesti jonkin verran kulttuurien välistä vaihtelua.)

- Lastenhoitoon osallistuu tyypillisesti useampi sukupolvi samanaikaisesti (isovanhempien lisäksi toisinaan myös vanhemmat sisarukset).

- Sekä ihmisryhmien välillä että ryhmien sisällä on aggressioita. Miehet ovat näissä yliedustettuna, he vastaavat lähes kaikesta ryhmien välisestä väkivallasta.

- Ravintoa on perinteisesti hankittu keräämällä ja pyydystämällä. Näihin toimiin – ja ravinnon varastointiin – liittyy osittain tunnepohjaista ennakointia ja suunnitelmallisuutta. Ravinnonhankinnassa tavataan myös sukupuolten välistä työnjakoa.

- Ihmisyksilöt investoivat voimallisesti taitojensa ja tietojensa kartuttamiseen. Prosessiin osallistuu usein lähes koko nuoren yksilön lähipiiri.

- Ihmisellä on suunnattomat älylliset valmiudet havainnoida ja arvioida sosiaalista ja materiaalista ympäristöä. Nämä valmiudet ovat kehittyneet tuottamaan yksilön kulloiseenkin ympäristöön/elämäntilanteeseen sopivaa käyttäytymistä.

- Paikoin ympäristö on muuttunut niin nopeasti, että evolutiivisesti kehittyneet ominaisuudet tuottavat lähinnä kelpoisuutta alentavaa käyttäytymistä (esim. makeanhimo yltäkylläisyydessä).

 * * *

Esimerkkinä yksinkertaisesta evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta toimii N. Phelanin & J. Edlundin tutkimus, jossa selvitettiin inhontunteen vaikutusta kasvoista tehtyihin viehättävyysarvioihin (Evol.Psych.Sci 2016. 2:16–23). Tutkimus on erityisen kiinnostava, sillä inho on parinvalintaa koskevissa tutkimuksissa yleensä sivuutettu – siitäkin huolimatta, että se on vähintään yhtä olennainen osa ihmisen seksuaalipsykologiaa kuin rakkaus ja mustasukkaisuuskin.

Rakkauden evoluutio -kirjassa arvelin, että yksi syy inhotutkimuksen laiminlyömiseen olisi siinä, että ihmismieli ei askartele inhottavien asioiden parissa samalla tavalla kuin se askartelee miellyttävien asioiden parissa. Harva miettii, miltä tuntuisi paritella jonkun alkoholisoituneen ällötyksen kanssa, mutta monet pohtivat, millaista se olisi vaikkapa oman suosikkinäyttelijän kanssa. M. Reenkola kirjoitti 1940-luvulla, että sukupuolisen kylmyyden ongelma ratkeaa, ”kun selvitetään, miksi normaali nainen ei tunne viehätystä ajatellessaan hylkiöjuopon tai virtsalta lemuavan eskimon hänet raiskaavan”. (Tästä päällekäyvästä virkkeestä käy ilmi, että inhon käsittely on kirjoittajalle riski. Kyllästymisestä voi kirjoittaa olematta kyllästyttävä, tai huumorista olematta hauska, mutta inholla on voimia manata esiin asioita, joita kirjoittaja ei voi hallita.)

Entä miksi ylipäätään tunnemme inhoa? Vastaus on ilmeinen. Ihminen on muiden eläinten tavoin ollut aina alttiina vaarallisille taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät riitä. Lisäksi tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.

Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! – inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Inho on siis intuitiivista mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla estää ei-toivottuja raskauksia. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. (Siellä tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.) Heikki Sarmaja (2002) kirjoittaa:
Inhon tunne on useanlaisessa käytössä. Inho estää meitä syömästä pilaantunutta ruokaa ja pitää kätemme erossa saastaiseksi koetuista asioista. Seksuaalisuuteen liittyvä inho estää meitä esimerkiksi parittelemasta tietynlaisten henkilöiden kanssa. Jos ihmismielestä poistaisi kyvyn tuntea inhoa, vaikutukset voisivat olla dramaattisia. Parittelisimme vanhempiemme, lastemme ja sisartemme kanssa tai söisimme raatoja.

Mitä edellä mainitussa kasvotutkimuksessa havaittiin? Kokeessa herätettiin ihmisten inhontunnetta... no, inhoa herättävien kuvien avulla. Sen jälkeen katsottiin, alensiko inhontunteen herääminen kasvoista annettuja viehättävyysarvioita verrattuna ryhmään, joka oli katsonut neutraaleja kuvia. Ilmeni, että inhottavat kuvat alensivat kauneusarvioita huomattavasti. Toinen löydös oli se, että naiset keskimäärin arvioivat kasvoja vähemmän viehättäväksi kuin miehet. (Muistan aiemmin lukeneeni, että naiset myös keskimäärin arvioidaan miehiä kauniimmiksi. On mahdollista, että naisten ulkonäköön kohdistuneet valintapaineet ovat todella tehneet heistä miehiä kauniimpia; kenties symmetrisempiä ja/tai keskiarvoisempia.) Kolmanneksi inhontunteen herättäminen laski enemmän naisten kuin miesten antamia viehättävyysarvioita. Tämäkin löydös on helppo ymmärtää evoluution valossa: nainen tekee suuremmat investoinnit lisääntymisessä, joten hänen kannattaa olla tarkempi kumppanin laadun ja sopivuuden suhteen – ja siis herkemmin noudattaa tunteittensa antamia ohjeita.

 * * *

Toinen esimerkki ihmisluontotutkimuksesta on Jean Decetyn (2015) selvitys uskonnon ja altruismin välisestä yhteydestä. Uskontojen puolestapuhujat ajattelevat toisinaan – tai ainakin he antavat ymmärtää –, että uskonnottomuudesta seuraisi jonkinlaista välinpitämättömyyttä kärsiviä kohtaan. Etenkin kristinuskon edustajat mieluusti ottaisivat yksinoikeuden moraaliin ja hyväntahtoisuuteen.

Ovatko eri uskontojen uskovaiset siis ateisteja altruistisempia? Decetyn tutkimuksen mukaan ainakaan uskonnollisten perheiden lapset eivät loista altruismillaan. Hän vertaili eri uskonnollisista ja ateistisista perheistä tulevien lasten valmiutta antaa tutkijalta saatuja tarroja sellaiselle lapselle, joka ei tutkijan ajanpuutteen vuoksi tarroja ehtinyt saada. (Jatkoanalyyseissa keskityttiin kristittyjen ja muslimien lapsiin, koska hinduja, buddhalaisia ja juutalaisia oli otoksessa niin vähän.)

Ilmeni, että ei-uskovien lapset ovat merkittävästi anteliaampia kuin uskovien lapset. Muslimien ja kristittyjen lasten välillä taas ei ollut eroa. Regressioanalyysi lisäksi osoitti, että lasten anteliaisuus oli kääntäen verrannollinen perheen uskonnollisuuden kanssa. Eli mitä uskonnollisempi perhe, sitä vähemmän anteliaisuutta. Vaikutus näkyi riippumatta perheen varallisuudesta ja sosioekonomisesta asemasta, lapsen iästä tai kansallisuudesta. (Decety teki yhteistyötä mm. kanadalaisten, jordanialaisten, turkkilaisten ja amerikkalaisten tutkijoiden kanssa.)

Tällaisia tutkimuksia tarvitaan lisää. Kenellekään ei pitäisi olla uutta, että ihmiset saarnaavat yhtä ja tekevät toista, mutta nyt saadut tulokset viittaavat siihen, että saarnaaminen myös vie asioita huonompaan suuntaan. Ehkä on niin, että usko omaan ja oman uskonnon hyvyyteen tekee pahuudesta helpompaa. Uskonnolliset vanhemmatkin kuvittelivat ei-uskovia vanhempia enemmän, että heidän lapsensa ovat herkempiä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.

PS. Jälkikirjoituksiin poliittisempaa materiaalia. YLE-uutiset kertoo (5.4.2016), että Pohjois-Irlannissa 21-vuotias nainen sai Belfastissa kolmen kuukauden vankilatuomion, koska hän oli tehnyt lääkkeillä abortin. Vähävaraisena hän ei uutisen mukaan ollut voinut käydä tekemässä laillista aborttia Englannin puolella. En voi todeta tähän muuta kuin, että maailman nykyongelmien valossa katolisen kirkon propagoima kanta aborttiin ja ”elämän kunnioittamiseen” [sic] on äärimmäisen vastenmielinen ja julma. Uutisen tytöstä taas voidaan sanoa, että hänen ei olisi pitänyt joutua tilanteeseen alunperinkään.

PS2. Edellisessä blogimerkinnässäni esitin perusteita, miksi modernin valtion tulee pysyä erossa kirkoista ja uskonnoista. Unohdin, että Suomessa on toinenkin osapuoli: ammattijärjestöt. Opettaja -lehdessä (24.3.2016) OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen ja arkkipiispa Kari Mäkinen pohtivat yhdessä, mitä ”kirkko ja ammattijärjestö voisivat tehdä, jotta hyvä elämä olisi mahdollisimman monen saavutettavissa”. He eivät oikeastaan vastaa kysymykseen, joten tässä pari ehdotusta. Ensinnäkin, sen sijaan, että kyseiset instituutiot pyrkivät rajoittamaan ihmisten vapautta, ne voisivat edistää sitä. Kari Mäkinen ei esimerkiksi ”pidä mahdollisena” helatorstain siirtämistä lauantaille. (Hallitus pohti sitä yhtenä kilpailukyvyn kohentamiskeinona.) Mäkisen mukaan ”300-luvulta periytyvän kirkollisen tradition muuttaminen ei niin vain käy” ja jatkaa:
Viettäisikö muu kristikunta Jeesuksen taivaaseen astumisen juhlaa raamatullisen perinteen mukaisesti 40 päivää ja Suomi 42 päivää pääsiäisen jälkeen?

Edes arkkipiispalta ei odottaisi vetoamista 300-luvun tapoihin. Samalla perusteellahan meidän tulisi polttaa noitia tai uhrata lapsia. Mäkisen toinen perustelu on yhtä kehno. Hän pelkää, että kirkko menettäisi uskottavuutensa, jos se muuttaisi kirkkovuotta taloudellisista syistä. Olen samaa mieltä siitä, että taloudellisten seikkojen ei tule määrätä kaikkea. Mutta vähintään yhtä tärkeää on, että rautakautisten paimentolaisheimojen uskomukset eivät saa määrätä ihmisten elämää. Siihen on etsittävä järkiperäisempiä ja humaanimpia syitä ja luovempia ja toimivampia ratkaisuja. Kirkon uskottavuus ylösnousemuspäivineen olisi huono vitsi, jos kirkko ei näin räikeästi sotisi järkeä ja vapautta ja näiden kautta myös inhimillisyyttä vastaan. Lisäksi voidaan kysyä, mikä on Mäkisen ”kristikunta”. Kuuluvatko siihen esimerkiksi ne Helsingin seurakunnat, joiden alueilla kirkkoon kuuluu enää alle puolet asukkaista?

”Pyhien kirjoitusten kirjaimellisesta 
tulkitsemisesta ulos johtavat ovet 
eivät aukea sisäpuolelta. 
- - Uskonnollinen
 maltillisuus on maallisen tiedon
 ja raamattua koskevan 
tietämättömyyden tuote.” 
 Sam Harris

”Uskonnollisiin kertomuksiin on 
mentävä sisään, jotta uskonnon 
olemusta voi ymmärtää.”
 Kari Mäkinen

(En ole tyytyväinen Mäkisen 
näennäisen maltillisiin 
näkemyksiin, mutta olen 
tyytymätön myöskin 
pilakuvaluonnokseeni;
 siksi en piirtänyt kuvaa 
valmiiksi.)
Entä opettajat? Edellisessä blogimerkinnässäni toivoin heiltä tiedollisen tehtävän lisäksi yhteisten tunnustuksettomien kulttuurikokemusten jakamista. Mäkinen hahmottelee kuitenkin, että ”koulun yksi tehtävistä on antaa sellaisia aineksia, jotka auttavat ankkuroitumaan omaan uskontoon”. Mihin tämä näkemys perustuu? (Uskonnottomista Mäkinen ei ymmärrettävästi puhu.) On totta, että perusopetuslaki ja -asetus ovat turhan epämääräisiä siinä, missä määrin koulun tulee pyrkiä totuuden edistämiseen tai empirian vahvistamaan itsenäiseen ajatteluun. Mutta laki ei silti määrää uskonnollista ankkuroimista koulun tehtäväksi, edes pykälä uskonnonopetuksesta ei tee sitä. Perusopetuslaki sanoo näin:
Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.

Lakia voidaan tulkita jopa niin, että koulun tulee antaa aineksia uskomusjärjestelmistä irrottautumiseen.

Mäkiselle pyrkimys uskontojen tutkimukselliseen ja tieteelliseen ymmärtämiseen ei myöskään riitä. Hänen mukaansa ”uskonnollisiin kertomuksiin on mentävä sisään, jotta uskonnon olemusta voi ymmärtää”. Tätä ei voi sanoa kauniisti, mutta yritän: Mäkinen ja Opettaja -lehti uppoutukoot kertomuksiinsa niin syvälle kuin mielivät, mutta älkää sieltä satujenne syövereistä, lain/moraalitajun vastaisesti, vaatiko satuilujen sisäistämistä lapsiltamme tai opettajiltamme (ainakaan siinä mielessä, mitä ”sisäistäminen” kristinuskon perinteessä käytännössä tarkoittaa). Ja Opettaja -lehti käsitelköön aihetta niin yksipuolisesti kuin haluaa; julkaisu tuskin tavoittelee palkintoja journalistisesta laadusta.

Entä OAJ ja Luukkainen? Hänen mukaansa koulutuksen syvimmän olemuksen pitäisi olla kilvoittelu itsensä kanssa niin, että jokainen kasvaisi oman potentiaalinsa ylärajoille. Tämä on hieno ja kannatettava periaate. Perään Luukkainen kuitenkin jatkaa: ”Kirkkohan pyrkii pitkälti samaan.” Jos kyseinen lausunto kirkon pyrkimyksistä edustaa Luukkaisen ajattelupotentiaalin yläpäätä, hän on väärä ihminen johtamaan opettajajärjestöä. Kirkot ovat kautta aikain levittäneet ja edelleen levittävät taikauskoisia väitteitä ja mysteerien/tietämättömyyden ihannoimista. Se on moraalitonta ihmisyksilön älyllisen potentiaalin vähättelyä, josta koululaitoksen tulee pysyä erossa. Ja kuten edellä ilmeni, uskonnollisten oppien kannattaminen on luultavasti myös ihmisen altruistisen potentiaalin vähättelyä, kertakaikkisen moraalitonta siis.

Järjestönä OAJ ei lehtijutun mukaan ota kantaa uskontoon tai sen opettamiseen oppiaineina (elämänkatsomustieto ja uskonto vai kaikille yhteinen katsomusaine), vaan ”jättää näihin liittyvät päätökset poliitikkojen vastuulle”. OAJ siis poseeraa näkyvästi ja hyväksyvästi luterilaisen kirkon kanssa, mutta ei kuitenkaan ota kantaa. Vastenmielinen voi olla tästä liian voimakas ilmaus, ehkä puolueellinen, propagandistinen, epäjohdonmukainen tai aataminaikainen ovat osuvampia.


lauantai 2. huhtikuuta 2016

Tiede, tunnustuksettomuus ja oikeusperiaatteet

Tässä on kolme lainausta tietoon ja tieteeseen liittyen. Sen jälkeen on muokattu ote Ihmisluontoa etsimässä -kirjasta. Valaisen siinä lyhyesti arveluitani, miksi olen päätynyt kirjoittamaan tieteestä (mm. evoluutiosta ja psykologiasta) ja kritisoimaan pseudotiedettä (mm. psykoanalyysia ja takavuosien(?) naistutkimusta). Välissä pohditaan valtiollista oikeudenmukaisuutta ja tunnustuksettomuutta.

Ensimmäinen lainaus on Valtioneuvoston budjettipäällikkö Hannu Mäkiseltä (HS 26.3.2016):
Yliopistoissa pitää poistaa löysiä ja pöllyttää tehottomia rakenteita. Siellä pitää todella nostaa kunnianhimoa ja tulostasoa. Pöhöttynyt rakenne ei ole tavoite, vaan huippusuoriutuva yliopisto, joka houkuttelee tutkijoita ja opiskelijoita.

Ei auta kuin toivoa, että nyt yliopistoissa tehtävät säästötoimet löytävät oikeita osoitteita. Veikkaan, ettemme näe kamalaa katastrofia emmekä suurta onnistumista, vaikka molempiin epäilemättä olisi aineksia.

Toinen lainaus on Edvard Westermarckilta (1862–1939). Hän arvelee, että tieteen välitön tavoite löytää totuus on ristiriidassa tieteen sovellettavuuden kanssa. Westermarckin mukaan tiede pyrkii löytämään totuuden, välittämättä seurauksista, ”ja jos se hetkeksikään lakkaa tätä tekemästä, siitä tulee puolueellista ja se ei enää ole tiedettä”. Tämä johtoajatus tuntuu matkan varrella monesti unohtuneen. Perään Westermarck toteaa:
Mutta vaikka tiede itsessään etsii vain totuutta, meidän pitää käyttää hyväksemme näitä eri tieteiden löytämiä totuuksia niin paljon kuin mahdollista. Jotkut totuuksista edistävät materiaalista hyvinvointia, jotkut antavat älyllisiä voittoja. Ensin mainittu on varsin suositeltavaa, mutta älylliset hyödyt ovat yhtä tärkeitä. (Suomennokset Westermarckin muistelmista vuodelta 1929).

Kolmas lainaus on psykologian professori Liisa Keltikangas-Järviseltä (Suomen Lääkärilehti 10/2016). Kolumnissaan hän kritisoi nykymaailmaa, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi ja jossa mediakeskustelu on muodostunut itseisarvoksi. Keskustelulta ei hänen mukaansa edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä.
Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.

Loppuun Keltikangas-Järvinen toteaa, että tutkijoita ei ole koulutettu taistelemaan tällaista mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan.

Keltikangas-Järvisen huomio on oikea ja huoli aiheellinen. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko tilanne sittenkään kovin paha. Kaikilla on ennenkin ollut omat mielipiteensä, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on päässyt vaikuttamaan mielipiteisiin. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän nopeita kanavia. Mielipiteiden määrä ja hajanaisuus eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät vaikkapa yleisiä laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet samanmieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin paradoksaalisesti ohjaa ihmisiä myös yleisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen. Lain tulee olla sama kaikille ja niin edelleen.

 * * *

Pienet yhteisöt totta kai ovat ihmisille läheisempiä ja ymmärrettävämpiä. Niihin sitoudutaan voimakkaammin ja motivaatio niiden etujen ajamiseen on suurempi. Joskus pienet yhteisöt ovat myös äärimmäisen sisäsiittoisia/nurkkakuntaisia, etenkin kun kyse on uskonnollisista ryhmistä. Jumalathan ovat mustasukkaisia. Pienyhteisöjen yhteinen intressi on silti se, että on olemassa niiden vaikutuksia tasapainottava vastavoima. Ilman sellaista jokin suvaitsematon ja totalitarismiin pyrkivä yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se kenties sortaisi juuri meidän yhteisöämme.

Mutta mikä on sellainen riittävän vankka vastavoima, jonka pienyhteisöt voivat hyväksyä? Vastaus on melko ilmeinen. Ainoa tehokas ja yleisesti hyväksytty vastavoima on oikeudenmukaisuuden periaatteisiin sitoutuva valtio, siis oikeusvaltio. Käytännössä se tarkoittaa demokraattista [1] oikeusvaltiota. Se edellyttää kaikille samoja oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se ei vaadi, että kaikki noudattavat yhtä ja samaa käsitystä hyvästä/oikeasta tavasta elää. Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua valtioon ja yhteiskuntaan ovat siis eri ihmisillä väistämättä erilaisia. Syyt sitoutumiselle ovat silti todellisia. Ihmiset eivät halua, että jokin yhteisö saa vallan päättää muiden puolesta, miten heidän pitää elää. Mikään ei-julkinen taho ei saa hallita julkista tilaa.

Kansalaisilla on siis hyvä syy kannattaa sellaista demokraattista oikeusvaltiota, joka on mahdollisimman tunnustukseton eri uskomusjärjestelmien suhteen. Sellainen valtio voi nauttia laajimmasta mahdollisesta legitimiteetistä ja sellainen valtio kykenee parhaiten ehkäisemään totalitarististen liikkeiden valtapyrkimyksiä. Mutta ovatko valtion tunnustuksettomuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen riittäviä? Synnyttävätkö abstraktit oikeusperiaatteet ihmisissä riittävän voimakasta sitoutumista? Entä miten estää se, että oikeusperiaatteet muuttuvat ylivarovaiseksi pidättyvyydeksi ja poliittiseksi korrektiudeksi? Ja eikö lopulta ole vaarana, että abstraktit ja heikot oikeusperiaatteet ajautuvat ylikaupallisuuden ja globalisaation käsiin? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Päivänpoliittisessa keskustelussa niitä ymmärrettävästi harvoin käsitellään. Usein kysymykset myös tahallisesti sivuutetaan, esimerkiksi vetoamalla perinteisiin, taloudellisiin ja käytännöllisiin hyötyihin, hienotunteisuuteen tai muihin vastaaviin seikkoihin. Näin käy vaikkapa silloin, kun joku vaatii kirkon ja valtion selkeämpää erottamista.

Uhkia on siis kahdenlaisia: 1) pienyhteisöihin kohdistuva voimakas sitoutuminen heikentää ihmisten lojaaliutta valtiota kohtaan ja valtaan pääsee keskustelemattomia ja yhdenmukaisuuteen pyrkiviä ideologioita/ryhmittymiä ja 2) tunnustukseton oikeusvaltio tuottaa vain abstrakteja moraaliohjeita ja kansalaisten silmissä etäistä oikeudenmukaisuutta. Oikeusperiaatteet kenties nauttivat laajasta legitimiteetistä, mutta samalla ne ovat heikkouttaan vaarassa ajautua kulloinkin vallitsevia ideologioita tukeviin kompromisseihin. Lopulta oikeudenmukaisuusperiaate saattaa päätyä suuryritysten ohjaileman globalisaation palvelukseen. (Globalisaatio puolestaan saattaa johtaa suvaitsemattomien pienyhteisöjen vahvistumiseen.)

Vaikka valtio siis suosisi rationalismia ja tunnustuksettomuutta, se ei poista ryhmälojaaliuden voimakkuuteen ja abstraktien oikeusperiaatteiden heikkouteen liittyviä ongelmia. Ongelmista huolimatta kansalaisilla on hyviä syitä kannattaa valtion ja uskonnon erottamista. Uskontoa tunnustavan valtion legitimiteetti on heikompi, ja jos siitä tulee riittävän heikko, valtio ei enää pysty hyödyntämään sitä uhrautuvuutta, jota ihmiset kohdistavat pienryhmiinsä. Tämä kaikki luo erityispaineita kasvatukselle. Koulun katsomuksellisen tehtävän tulee (uskontokasvatuksen sijasta) olla seuraava: auttaa ihmisiä löytämään syitä sitoutua oikeusvaltion periaatteisiin. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa sitä, että koulun on 1) luotava yhteisöllisyyden tunnetta ja yhteisiä kulttuurikokemuksia ja 2) saada näiden avulla kansalaiset ymmärtämään ja hyväksymään perusteet valtion tunnustuksettomalle oikeudenmukaisuudelle. On ilmeistä, että nämä koulumaailman ja valtiollisen päätöksenteon haasteet olivat olemassa jo ennen sosiaalista mediaa ja siellä tavattua subjektiivisuuden ylivaltaa.

Sivuhuomautuksena mainittakoon muistikuva kouluvuosiltani: yhteisöllisten tunteiden herättäminen ja niiden hyväksikäyttö oli joillakin oppitunneilla varsin voimallista, lähes militaristista. Samalla oikeudenmukaisuuden, tunnustuksettomuuden tai sananvapauden käsittely jätettiin väliin. Voi toki olla, että jälkimmäisiäkin asioita käsiteltiin, mutta ainakaan se ei ollut niin mieleenpainuvaa kuin ajoittainen nationalistinen paatos. Omakohtainen kokemukseni siis todistaa sen puolesta, että abstraktit ja etäiset oikeudenmukaisuusperiaatteet jäävät helposti yhteisöllisen lojaaliuden jalkoihin. Georg Orwellin sanoin: ”Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista”. Länsimaiset ihmiset osaavat inhota islamilaista valtiota ja sharia-lakia, mutta vastaava samanmielisyys ei kohdistu ”länsimaisiin arvoihin”, saati ”länsimaiseen hyvinvointiin”.

Käytännön toimintaohjeita on vaikea antaa. Tutkijoiden, opettajien ja kansanvalistajien on pidettävä mielessä ainakin seuraavat seikat: 1) taikauskon ja noituuden valta-asemasta on kulunut varsin vähän aikaa, 2) ihmisten tavoissa näkyy edelleen taikauskoisten rituaalien jäänteitä, joita harvoin sellaisiksi tunnistetaan, 3) kaikki hekin haluavat arvostusta ja tulla kuulluksi, joiden mielipide perustuu todennetun tiedon sijasta taloudellisiin etuihin ja/tai harhaiseen pienryhmälojaaliuteen ja 4) tieteellinen ajattelu, objektiivisuus ja rationalismi eivät suju ihmiseltä luonnostaan. Sosiaalinen media on tuonut lisämausteen tähän entuudestaan haastavaan tasapainotteluun mielekkäiden kasvatusmenetelmien, nurkkakuntaisuuden ja tunnustuksettomuuden välillä. Ihmiset ovat entistä koulutetumpia, mutta epärationalismin historiallinen painolasti ja ihmiselle tyypilliset ajatteluvinoumat ja subjektiivisuus eivät noin vain katoa. Ne vain saavat uusia muotoja ja vaikutteita.

 * * *

Lopuksi pohdin vielä sitä, miksi päätavoitteitani elämässä on tieteen ja rationalismin edistäminen. Miksi päädyin ”harrastukseen”, joka ei pidä leivässä, ei anna välittömiä palkintoja ja rasittaa kohtuuttomasti selkää? Tai tarkemmin: miksi olen kirjoittanut ihmisluonnosta ja evoluutiosta? Lapsena ympärilläni oli joitakin luonnosta kiinnostuneita ihmisiä, teini-ikäisenä olin innostunut linnuista ja tieteestä olen aina haltioitunut. Mutta nähdäkseni nämä seikat eivät vielä selitä sitä, miksi olen kohta parinkymmenen vuoden ajan systemaattisesti seurannut ja popularisoinut evoluutiobiologiaa ja siihen liittyviä aloja. Veikkaan, että kyse on suurelta osin jonkinlaisesta oikeaan hetkeen osuneesta vallankumouksellisuuden kokemuksesta ja sitä seuranneesta identiteetin muodostumisesta.

Tämä vallankumouksellisuus on paradoksaalista, sillä opiskeluvuosinani sosiobiologit ja evolutionistit nähtiin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. (Tämäkin on paradoksaalista, sillä alan harjoittajien taustojen perusteella sosiobiologiaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.) 1970- ja 80-luvuilla käyty kiista ihmisen sosiobiologiasta, eli biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymiseen, päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian ilmiselvään voittoon. Julkisuudessa ala kuitenkin kärsi tappion – jopa siinä määrin, että 1990-luvulla opiskelleelle ajatukset näyttäytyivät uusina ja radikaaleina. Liisa Keltikangas-Järvinen (2008) toteaakin, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Katsotaan ensin, millainen ihminen on vallankumouksellinen. Jätetään mahdolliset perinnölliset taipumukset sivuun ja tarkastellaan altistavia ympäristöolosuhteita. Ensinnäkin vallankumouksellinen kokee usein olevansa suhteellisen huonossa asemassa yhteiskunnassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, joka ei osoittautunutkaan niin kiinnostavaksi. Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. (Koulutusammattini on elintarvikekemisti. Naistutkimuskriittisen pamfletin jälkeen kolumnisti Anne Moilanen – sittemmin Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomissa termeillä ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen heitoista – paitsi että pilkka sattui tässä tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen. Kaiken lisäksi minun pitäisi tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensähän ne tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.)

Toiseksi vallankumouksellinen kokee usein, että hänen yhteisöään ei uhkaa mikään ulkoinen vaaratekijä. Yhteisön sisäisten erimielisyyksien korostaminen ei siis toisi hänelle haittaa. Nuoruusvuosinani kellot kävivät Suomessa vielä Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi tuolloin koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ainakin saatoin epäillä, että vaihtoehtojen esiin tuominen ei huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla ja luonnonvalinnalla on luonnollisesti paljon sanottavaa.

Kolmanneksi vallankumouksellinen usein kokee, että hän saa yhteisönsä ulkopuolelta sellaista tukea, joka lupaa parempaa asemaa vallitsevan järjestyksen muuttumisen jälkeen. Tässä tapauksessa tuki ei tietenkään ollut konkreettista. Se oli jotakin paljon vankempaa. Evoluutiosta ja ihmisluonnosta on jostakin syystä päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka [2], että heitä lukiessaan kokee väkisinkin seurustelevansa maailman fiksuimpien ihmisten kanssa. Tämän blogin lukijalla tuskin sellaista tunnetta on ollut, mutta toivottavasti se on edes johtanut haluun tutustua heihin.

ALAVIITTEET

[1] (Tämä on muokattu lainaus Mustaa valkoisella –kirjastani.) Demokratian eräs ongelma on sen määritteleminen: ei ole selvää, milloin jotakin poliittista järjestelmää tulee kutsua demokraattiseksi. Historian kuluessa on syntynyt monenlaisia yhteisöjä, joissa on äänestämällä valittu edustuksellisia vallanpitäjiä. Virallisesti nämä esidemokraattiset yhteisöt ovat kuitenkin saattaneet olla kuninkaan tai muun hallitsijan alaisuudessa. Jopa joillakin merirosvolaivoilla vallinneita olosuhteita on kutsuttu demokraattisiksi. Myös valtiollisten demokratioiden määritteleminen on melko sattumanvaraista. Esimerkiksi Intiassa kansalaisten väliset erot poliittisissa vaikutusmahdollisuuksissa ovat valtavia, ja osalta intialaisista puuttuvat kansalaisoikeudet käytännössä kokonaan. Silti Intiaa sanotaan maailman suurimmaksi demokratiaksi. Demokratian ”mallimaassa” Yhdysvalloissa ihmiset taas luottavat nykypoliitikoihin ennätyksellisen vähän.

Usein väitetään, että Ranskan vallankumous 1700-luvun lopussa oli demokratioiden synnylle ratkaiseva historiallinen tapahtuma. Silti naiset saivat Ranskassa äänioikeuden vasta 1940-luvulla. Modernin ihmisen korvaan ajatus vain toisen sukupuolen demokratiasta kuulostaa absurdilta. Tilanne oli vielä katalampi Sveitsissä: kansainvälisessä demokratiavertailussa Sveitsi on saanut täydet pisteet jo vuodesta 1848, mutta silti naiset saivat äänestää siellä vasta 1970-luvulla. (Totalitaristinen Neuvostoliitto taas antoi naisille samankaltaiset oikeudet kuin miehille heti kommunistisen järjestelmän tultua voimaan.)

Kenties yleisimmin demokratiaa ajatellaan individualistisesti, vaaliuurnilla voitettavana tai hävittävänä kilpailuna. Jotta enemmistö tai enemmistön valtuuttamat henkilöt eivät käyttäisi valtaansa väärin – sitä tapahtuu jossakin määrin väistämättä – tarvitaan (perustus)laillinen oikeusjärjestelmä, joka antaa riittävän suojan omaisuudelle ja instituutioille. Tästä sekä liberaalit että konservatiivit ovat yksimielisiä. (Tosin oikeistopiireissä vaalidemokratia toisinaan liitetään taloudelliseen seisahtumiseen ja/tai hallinnollisen byrokratian liikakasvuun. Vasemmistopiireissä taas on perinteisesti korostunut yhteiseen osallistumiseen perustuva demokratia, jonka tavoite on alistaa talouselämä julkiseen kontrolliin. Nykyiset sosiaalidemokraatit tosin ovat sitoutuneet liberaaliin demokratiaan, jota he eivät enää pidä kapitalistisena.) Vaalijärjestelmän uskottavuuden kannalta on lisäksi olennaista, että uskonnolliset instituutiot ja valtio on riittävässä määrin erotettu toisistaan. Esimerkiksi joidenkin Lähi-idän valtioiden teokraattisuutta voidaan pitää merkittävänä esteenä niiden demokratisoitumiselle (ja vaurastumiselle). Valtion ja uskonnon kiinteät sidokset tekevät monista islaminuskoisista maista myös suvaitsemattomia.

Vaalikilpailun lisäksi demokratiaa voidaan tarkastella joko ideaalien tai käytännön kannalta. Anarkistit esimerkiksi haluavat suorempaa demokratiaa ilman keskusjohtoisuutta. Heille edustuksellinen demokratia on vain julkisivu, joka peittää eliitin ylivallan ja massojen alistamisen. Fasistit taas haluavat ”totalitaarista demokratiaa”. Siinä puoluepolitiikan ja vaalikilpailun nähdään tuovan vain korruptiota ja epäjärjestystä. Ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun tuomien inhimillisten katastrofien takia on syytä mainita myös ”ekologinen demokratia”, joka sekin on ääriradikaalia osallistuvaa demokratiaa. Erityisesti niin kutsuttujen syväekologien mukaan vapaisiin vaaleihin perustuva järjestelmä jättää huomiotta tulevat sukupolvet ja muut lajit. He pelkäävät, että vapailla vaaleilla valitut päättäjät eivät pysty rajoittamaan ihmisten vapauksia riittävästi, jotta mielekäs elämä voisi maapallolla jatkua. Syväekologinen demokratianäkemys on siis ristiriidassa demokratiaan yleisesti liitettyjen oikeuksien, vapauksien ja vaurauden tavoittelun kanssa.

[2] Aloitin tämän blogimerkinnän kirjoittamisen Richard Dawkinsin 75-vuotissyntymäpäivänä. Ilman hänen kirjojaan tuskin olisin alalla.


PS. Hannu Pietiäinen kirjoitti Tieteessä tapahtuu 2/2016 -lehdessä osuvasti synnistä, johon olisin sortunut useammin, jos vain olisin kekseliäämpi ja sivistyneempi: tekstien otsikointi kirjallisuuden ja populaarikulttuurin klassikoiden mukaan. Muistaakseni vain yhdessä blogikirjoituksessani otsikko on saanut nimensä populaarikulttuurin puolelta. (Parissa kirjassani toki siteeraan Lapinlahden lintuja; kappaleita Se tekee gutaa ja Vihtaasi on kustu – jotka lienevätkin parhaimpia kohtia kyseisissä kirjoissa...) Suomalaisen tietokirjan nimisuosikkini on 1970-luvulta: Pekka Nuortevan Elohopea Suomen luonnossa ja hallintokoneistossa.