Helsingin
Sanomat 17.12. kirjoitti kriisin jälkeisenä apuna tarjottavasta jälkipuinnista,
eräänlaisesta ryhmäterapiasta (ks. ”Kriisi!”-kuva). Juttu on ansiokkaan
kriittinen. Tässä perässä on Tavataan
ensi viikolla –kirjastani muokattuja otteita aihetta koskien (viitteet
kirjassa).
Jälkipuinti
(debriefing) on interventio, joka intuitiivisesti ajateltuna on houkutteleva, erityisesti
olosuhteissa, joissa ihmiset kokevat, että heidän pitäisi tehdä jotakin. Mutta
mistä tiedämme, toimiiko se? Jos kysymme jälkipuintia tekeviltä ihmisiltä, ei
ole epäilystäkään, että he sanovat, että se on loistava interventio – ja että he
tuntevat tekevänsä hyvää työtä. Jälkipuinti on niin suosittua, että joissakin
organisaatioissa se on tullut pakolliseksi, mikäli henkilökunta on altistunut
traumalle. Jos asiaa kysytään jälkipuintiin osallistuneilta, useimmat myös heistä
luultavasti kertovat olevansa tyytyväisiä jälkipuintiin ja että he tunsivat
hyötyneensä kokemuksesta. Jotkut tietysti kehittävät psykiatrisia häiriöitä
jälkipuinnista huolimatta, mutta menetelmän puolestapuhujat sanoisivat tästä vain,
että interventio ei ole täydellinen ja että nämä ihmiset olisivat kehittäneet
trauman jälkeisiä reaktioita muutoinkin. (PTSD = post traumatic stress disorder)
Toisenlainen
kuva paljastui, kun satunnaistaminen otettiin mukaan tutkimuksiin. Menetelmä
oli yksinkertainen: osa traumalle altistuneista henkilöistä osallistui jälkipuintisessioon,
kun toinen, sattumanvaraisesti valittu
osa jäi ilman. Everitt ja Wesselyn (2004) mukaan tällöin ei ilmaantunut
ensimmäistäkään todistetta siitä, että jälkipuinti olisi vähentänyt
psykologista stressiä tai ehkäisisi PTSD:tä: ”Ja mikä pahempaa, kaksi pisimpään
jatkunutta seurantaa tuottivat jotakin yllättävää – PTSD:n esiintyvyys oli
huomattavasti korkeampaa niillä, jotka olivat osallistuneet jälkipuintiin.”
Olipa
kyseinen tutkimustulos luotettava tai ei, se on tärkeä muistutus, että
hoitoperusteeksi ei saa kelvata se, että osallistujat kokevat hoidon olevan
heille hyödyksi. Potilaan ääntä pitää tietysti kuunnella, mutta sille ei tule
antaa liikaa painoarvoa. Apua kaipaava potilas saattaa pakonomaisesti turvautua
ja uskoa auktoriteetilta saamaansa hoitoon. Lisäksi on mahdollista, että jos
osalla potilaista oireet eivät vähene, se saattaa johtua terapiasta.
Asiasta
on keskusteltu Suomessakin. Myyrmäen kauppakeskuksessa tapahtuneen räjähdyksen
aikoihin professori Kristian Wahlbeck Helsingin yliopistosta totesi
seuraavasti: ”Kontrolloidut tutkimukset Suomessa käytetyn ryhmäjälkipuinnin
tehosta puuttuvat kokonaan. On vain tutkimuksia, joissa kaikki ovat saaneet
jälkipuintia. Jälkikäteen heiltä on kysytty, oliko apu mielekästä. Ihmiset ovat
tietysti vastanneet, että kyllä siitä oli apua.” Jälkipuintia puolusti tuolloin
muun muassa SPR:n kriisipsykologi Salli Saari: ”Ne, jotka itse ovat tehneet
jälkipuintia eivät menetelmää kyseenalaista. Kriitikot ovat teoreetikoita,
jotka eivät koskaan ole tehneet tai edes nähneet tätä työtä. Heillä ei ole edes
käsitystä koko menetelmästä.”
Ongelma
on siinä, että vastaavanlainen huomio tietämättömyydestä koskee myös satunnaistettuja
vertailuryhmätutkimuksia. Tai sitten niiden ylivertaisuutta todisteiden
saamiseksi ei vain haluta nähdä. Tilanne on valitettava, sillä vain
satunnaistettujen ryhmävertailujen avulla voisimme saada todenmukaisen kuvan
hoitojen todellisista vaikutuksista. Kiista jälkipuinnista nousi uudelleen
pinnalle tsunamikatastrofin aikoihin, jolloin Wahlbeck teki seuraavan
lisähuomion: ”Jos voimakkaasta oireilusta tulee sosiaalisesti odotettu ja
hyväksytty reaktio, niin saadaan varmasti aikaan paljon työkyvyttömyyttä.”
Kriiseihin
erikoistuneen toimittajan Pasi Jaakkosen mukaan on huomattava, että
uutistoimittajien mielissä kriisiavusta on tullut epävirallinen mittari sille,
kuinka rajusta onnettomuudesta on kyse: ”Kun lähtökohtaisesti jokainen
toimittaja haluaa nähdä uutisensa lehdessä, radiossa tai televisiossa, niin sen
loppuun tavataan lisätä maininta jälkipuinnista ikään kuin alleviivaamaan
uutisen painoarvoa. Näin kriisiapu-sanan käytöstä on tullut uutisteksteihin ja
toimittajien ajatteluun eräänlainen itseään ylläpitävä automaatti.”
Jälkipuinti
ei toki ole ainoa hoito, johon suuri joukko psykologeja uskoo, mutta jonka
tehosta ei ole varmuutta. Jos ollaan tarkkoja, koko psykologian kenttää vaivaa
joukko kyseenalaistamattomia käsityksiä. Esimerkiksi psykologian professori
Raija-Leena Punamäki ja psykologi Riitta Ylikomi kirjoittavat Suomen Lääkärilehdessä: ”On ilmeistä,
että yritykset painaa negatiiviset ajatukset pois tietoisuudesta eivät
ainoastaan epäonnistu, vaan vaiennetut muistot palaavat yhä voimakkaampina.”
Tätä itsevarmaa lausuntoa ”työstämisen” hyödyistä kannattaa verrata kirjoitukseen
vuodelta 1904, jossa kerrotaan, minkälaista harmia vanhojen muistojen
kaivaminen saattaa aiheuttaa: ”Saattaa nousta emotionaalinen myrsky, jonka
vaikutuksia on vaikea mitata. Patologiset ilmiöt eivät välttämättä vain
voimistu, vaan uusiakin saattaa ilmaantua. Eräässä tapauksessa
’työstämisyritys’ johti tuntikausien huumaantumiseen ja vanhoihin muistoihin
viittaaviin hallusinaatioihin.”
Kumpi
siis on oikeassa, nykypsykologit vai reilut sata vuotta vanha ajatus? Ja missä
tilanteissa? Kysymykset ovat tärkeitä, sillä psykologiassa ei riittävässä
määrin noudateta lääkärin etiikan mukaista varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan
potilaalle ei ainakaan saa aiheuttaa vahinkoa (primum non nocere). Psykologisissa hoidoissa nojataan edelleen liikaa
intuitioon ja testaamattomiin teorioihin, joiden soveltaminen saattaa paikoin
pahentaa potilaan tilannetta. (Toki lääkäritkään eivät aina noudata
periaatetta; esim. moni polvileikkaus on ollut joko turha tai potilaalle haitaksi.)
Vaikka
satunnaistaminen on paras käytössä oleva menetelmä edellä ilmenneiden kiistojen
ja kysymysten ratkaisemiseen, sellaisenaan se ei yksin riitä. Satunnaistamisen
lisäksi pitää kiinnittää huomiota siihen, että ryhmien käsitteleminen tapahtuu
puolueettomasti koko hoidon ajan.
Samoin on oltava tarkkana siitä, ketkä tietävät verrokkiryhmistä ja niiden
jakoperusteista. Esimerkiksi niin sanotussa kaksoissokkotutkimuksessa sekä
potilas että tutkija ovat molemmat epätietoisia hoidon luonteesta. Joskus potilasta
on mahdotonta pitää epätietoisena saamastaan hoidosta, esimerkiksi kun on kyse
kirurgisesta leikkauksesta (tosin polvitähystyksissä on pystytty
kaksoissokkoon). Tällaisissa tapauksissa riittää, että hoidon arvioija pidetään
hoidon luonteesta tietämättömänä. Niin tai näin, kaikille osapuolille on
pidemmän päälle hyödyksi, että satunnaistetuista kontrollikokeista tulisi
käytetympi menetelmä myös psykoterapioiden testaamisessa. Kunnolliset
tutkimukset palvelevat sekä humanitaarisia että taloudellisia intressejä.