Liberalismista

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 4/2017 -lehdessä (ilman oheista piirrostani).

Liberalismin puolustus

Tiede- ja ihmisluontokysymysten sijasta olen viime aikoina pohtinut poliittisia ja yhteiskunnallisia aiheita. Osasyy lienee se, että niissä kyse on pitkälti arvokysymyksistä, joiden pohtimiseen riittää kevyempi taustatyö, usein pelkkä uutisten ja keskustelupalstojen seuraaminen. Yritän tietysti olla aikaansaavampi tieteellisen kirjallisuuden parissa, mutta se tuntuu tulevan koko ajan vaikeammaksi. En toki väitä, että poliittiset kysymykset olisivat helppoja. Niissä omien arvojen ja mielipiteiden lisäksi on tarkasteltava sitä, mikä on teoriassa mahdollista ja sitä, mitä oletettavasti tulee tapahtumaan ottaen huomioon järjestelmän lainalaisuudet – ja muiden arvot ja mielipiteet. Tällainen pohdinta, ollakseen hyödyllistä, vaatii taustatietoja muun muassa historiasta, taloudesta ja ihmisluonnosta.

Liberalismin peruskysymyksiä on,
millaisia tyhmiä päätöksiä yksilö
saa tehdä.

Tässä tarkastelen liberalismia. Tunnistan, että ismien puolustaminen on kyseenalaista. Ismit ovat monitulkintaisia ja puolustaminen helposti vieraannuttaa lukijan, joka joko suhtautuu ismiin kielteisesti tai määrittelee sen eri tavoin. Yritän silti parhaani.

Liberalismin piiriin luetaan kuuluvaksi melkein minkä tahansa vapauden tavoittelu. Tarkoitan sillä kuitenkin aatetta, joka pyrkii vahvaan sanan-, lehdistön-, uskonnon-, omantunnon- ja elinkeinovapauteen. Ollakseen nimensä veroinen liberalismin tulee olla aate, joka vastustaa valtion liiallisia pakkotoimia [1] – tämä puoli liberalismista tuodaan yleisimmin esiin – mutta liberalismin tulee myös vastustaa enemmistön mielivaltaa ja kasaantuneen vaurauden vaikutusvaltaa.

Edellä luetellut vapaudet ovat perinteisesti nauttineet lännessä suurta suosiota. Perään on toki todettava, että kansaa poliittiset periaatteet tuntuvat kiinnostavan yhtä vähän kuin pesäpallo kiinnostaa minua. Niin tai näin, länsimainen ihminen on osa yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista vaalivaa moraalista perintöä.

Neuvostokommunismin romahduksen tuoma valta-asema teki liberalismista laiskan ja luottavaisen. Taloudelliset ja sosiaaliset vapaudet näyttivät turvatuilta. Eliitti uskotteli kasvavien tuloerojen keskellä elävänsä meritokratiassa, jossa ihmiset – ainakin he itse – olivat omilla ansioillaan ansainneet asemansa. Talouselämä onnitteli itseään kasvaneesta vauraudesta, kun samaan aikaan suuri osa väestöstä alkoi pitää varallisuutta vain merkkinä erilaisista etuoikeuksista. Osalle kansalaisista jopa asiantuntijuus näyttäytyi oman edun tavoitteluna. (Suomessa puhuttiin mm. ”kaiken maailman dosenteista”.) Liberalismin itsetyytyväisyys yhdistettynä globalisaation haittapuoliin voimisti vaivihkaa myös nationalismia ja nurkkakuntaisuutta. Ihmisten tyytymättömyys taas ruokki populistista pelonlietsontaa.

Vapauksia korostavien ideologioiden on jatkossa oltava aktiivisempia ja huolellisempia. Vaikka liberaali demokratia on kyvykkäin järjestelmä tuottamaan innovaatioita ja vaurautta (yksityiskohdista on mahdollista olla eri mieltä), se ei voi luottaa suosionsa jatkuvan [2]. Varallisuus ei leviä itsestään, robotit tai globalisaatio eivät lisää työpaikkoja ja siirtolaiset tietyistä maista ja siirtolaisuuden pelko tuovat epäliberaaleja näkemyksiä. Lisäksi sirpaloitunut tieto ja yhä vangitsevampi viihdeteknologia saattavat vieroittaa nuoria politiikasta.

Säilyttääkö länsi liberaalit arvonsa vai toistaako historia itseään? Ajautuuko länsimaita vielä 2000-luvulla totalitarismin kouriin? Vastaus riippuu lukuisista tekijöistä. Jatkuuko länsimaiden maallistumiskehitys, tehostuuko siirtolaisten integroituminen, maallistuuko islam, kasvavatko varallisuuserot ja niin edelleen. Koska kaikki näyttää tapahtuvan suunnittelemattomasti ja omalla painollaan, pyrkimykset vapauksien eteen saattavat tuntua turhilta. Toisinaan hyvää tarkoittava toiminta myös johtaa vastareaktioihin ja ei-toivottuihin lopputuloksiin. Siksi ohjeeni ovat varovaisia ja käytännönläheisiä. 1) Pistä merkille, miten kyvykäs sosiaalinen media on tarkkaavaisuutesi vangitsemisessa. 2) Suojaudu sosiaalisen median yhdenmukaistavilta vaikutuksilta. Näin tulet vapaammaksi ja pystyt paremmin vastustamaan totalitaristisia suuntauksia. 3) Taistele koulutuksen laadun ja koulutuksen tasa-arvoisuuden puolesta. Vapaus ja tasa-arvo ovat jossakin määrin ristiriidassa, mutta ne voivat myös voimistaa toisiaan, mikäli koulutuksen kaltaiset sosiaaliset oikeudet ovat varallisuudesta riippumattomia. 4) Haasta itsesi ja lähimmäisesi keskusteluun omista ja muiden (moraalisista) uskomuksista ja niiden seurauksista. Liberalismiin kuuluu se, että tulevaisuus on avoin ja vaihtoehdot ratkaistaan neuvottelemalla.

Niin kliseistä kuin se onkin, vapauden hinta on jatkuva varuillaan olo ja itsensä kehittäminen.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismia on syytetty mekanistismaterialistiseksi aatteeksi, koska se on yhteydessä markkinavoimien vapauteen. Näen liberalismin kuitenkin enemmän järkiperusteiden, kansalaisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden kannattajana ja vain siinä määrin sitoutuneena markkinavoimiin kuin se sopii näihin sosiaaliliberaaleihin arvoihin. Valtio ja markkinat ovat toisinaan kilpailijoita ja toisinaan niillä on yhteisiä intressejä. Liberalismin omaksumat kansalaisoikeudet ovat suurelta osin erillisiä näistä valtion ja markkinoiden jännitteistä.

[2] Demokratian on saatava ihmiset haluamaan demokratiaa. Jos se ei siinä onnistu, se tuskin ansaitsee nimeä demokratia. Voisivatko demokratiaan tottuneet ihmiset suostua siihen, että kullakin on yhden äänen sijasta yhdestä viiteen ääntä siten, että äänimäärä riippuu yksilön tietotasosta? Jos ääniä tällä tavoin pitäisi tiedoilla tai osaamisella ansaita, olennaiseksi kysymykseksi muodostuisi se, kuka päättää, mikä on tarpeellista tietoa/osaamista. Toinen kysymys koskisi sitä, miten tätä toivottua tietoa voitaisiin mitata puolueettomasti ja kohtuullisin kustannuksin. Riittäisivätkö koulutuksesta kertovat tittelit? Tohtori saa viisi ääntä, maisteri neljä ja niin edelleen. Vai pitäisikö äänestyshaluisen käydä tietoa mittaavissa testeissä? Ja jos, mitä niissä mitattaisiin? Yleistietoa? Poliittista historiaa? Luonnontieteitä? Vai ehkä näistäkin kriteereistä pitäisi päättää demokraattisesti?

   Vastaavanlaiset kysymykset koskevat äänestysikää. New Jerseyssä Yhdysvalloissa saa ostaa alkoholia vasta 21-vuotiaana ja tupakkaa 19-vuotiaana. Armeijaan taas saa liittyä jo 17-vuotiaana, ja seksiä harrastaa 16-vuotiaana. Oikeudessa nuorta kohdellaan silti aikuisena jo 14-vuotiaana. Ikärajat vaihtelevat maasta toiseen: Belgiassa alkoholia saa esimerkiksi 16-vuotiaana. Äänestysikä sen sijaan harvoin on alle 18 vuotta. Onko se oikea ikä? Jos jo 16-vuotias saisi äänestää (kuten Itävallassa), tulisiko äänestämisestä hänelle tapa? Onko sillä jokin merkitys, että nuori äänestäjä asuu vanhempiensa luona? Entä millaiseen päätöksentekoon peruskoulu antaa pohjan? Ja ennen kaikkea: olisiko nuoremmasta äänestysiästä hyötyä demokratian elinvoimaisuudelle? Mikäli ”äänestyspisteet” pitäisi jotenkin ansaita, teinit ja nuoret aikuiset kenties kokisivat, että vaalit ja politiikka ovat heitä vastaan. Tällöin he eivät ehkä kokisi tarvetta sitoutua yhteisten asioiden hoitamiseen. Tämä on argumentti pitäytyä nykyisessä yksi ääni per henkilö -periaatteessa. 

PS. On sanottu, että nykypäivän konservatiivi on monessa suhteessa vapaamielisempi kuin takavuosien liberaali. Tämä pitää paikkansa monessa kysymyksessä, esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalien adoptio-oikeuteen, tai ylipäätään seksuaalivähemmistöihin.