Ilmaisunvapaus koki äskettäin kolauksen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) linjasi lokakuussa 2018, että Muhammedin kutsuminen pedofiiliksi ei kuulu ilmaisunvapauden piiriin. Itävaltalaisnainen oli luennollaan sanonut Muhammedilla olleen pedofiilisia taipumuksia. Perään hän oli kysynyt, miksi nimittää seksisuhdetta alle 10-vuotiaan kanssa, jos ei pedofiliaksi.
Tuomioistuin perusteli typerryttävää päätöstään uskonnollisen rauhan säilyttämisellä. Muhammedin kaltaista, satoja vuosia vanhaa kirjallista hahmoa pitäisi kuitenkin olla lupa nimittää miksi tahansa, sodanlietsojasovinistista pedofiiliksi – etenkin kun kirjallisten lähteiden mukaan kyse on molemmista. Myös loukkaavammille ilmaisuille olisi perusteita. Pidänkin lähes kansalaisvelvollisuutena tällaista aataminaikaisten profeettojen kritisoimista, myös naurettavaksi tekemällä ja pilkkaamalla. (On huomattava, että EIT ei linjannut, että pilkkaamisesta tulee tuomita, vaan että tuomitseminen kuuluu maan omaan harkintavaltaan.)
Islam- ja Muhammed-kritiikkiä puoltaa myös se, että EIT:n päätöksen takana näyttää olevan uskonnollisten fanaatikkojen onnistunut kiristysstrategia – ”Älkää kritisoiko uskoamme tai tapamme teidät” – ja siihen liittyvä alistunut pelkuruus ja näennäissuvaitsevaisuus. (Pedofilian esiin nostanut itävaltalaisnainen sai maksettavakseen 480 euron sakot ja oikeudenkäyntikulut.)
 |
Maat, joissa burkan käyttö on
kielletty 2018 (Wikipedian mukaan).
|
Lokakuussa 2018 myös YK:n ihmisoikeusneuvosto antoi uskonnollista fanatismia suosivan lausunnon. Sen mukaan Ranskan päätös kieltää kasvoja peittävän hunnun käyttö julkisissa tiloissa rikkoo ihmisoikeuksia. (Tulkinta eroaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuoden 2014 kannasta, jonka mukaan kyseisen hunnun kieltäminen ei riko uskonnonvapautta.)
YK:n neuvoston huivilinjaus ei ole yhtä yksiselitteisesti väärä kuin EIT:n tuore Muhammed-linjaus, mutta huivilinjauskin on ongelmallinen. Mistä linjaus johtuu? YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenet vaihtuvat kausittain. Jäsenvaltioita hyväksytään mukaan tasaisesti eri maanosista. Jopa Saudi-Arabia, joka on kunnostunut ihmisoikeusrikkomuksissa, murhissa, sotarikoksissa ja naisten syrjinnässä, on päätynyt neuvoston puheenjohtajamaaksi. Tämä islaminuskoisten valtioiden edustus neuvostossa selittänee osaltaan tuoretta huivilinjausta. (Jäsenmaiden islamilainen teokraattisuus selittänee myös YK:n neuvoston linjausta vuodelta 2009, että uskonnon julkinen halventaminen on ihmisoikeusrikkomus.)
Huivikysymystä on luontevaa lähestyä tiettyjen perusoikeuksien kautta. Uskontoon perustuvan syrjinnän tulee ensinnäkin olla kiellettyä. Jokaisella tulee olla oikeus uskoa mihin tahansa ja palvoa mitä tahansa, hyväntahtoisista menninkäisistä pikkusieluisiin profeettoihin – siitä huolimatta, että koulutuksen tulee pyrkiä siihen, että ihmisten uskomukset perustuvat mahdollisimman paljon todennettuun tietoon. Toiseksi yksilöllä tulee halutessaan olla oikeus olla paljastamatta omaa vakaumustaan. Näillä kahdella periaatteella päästään jo alkuun. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että nämä periaatteet eivät toteudu Suomessa esimerkiksi armeijassa tai peruskoulussa.) Huivikielto ei riko näitä oikeuksia: se ei estä ketään uskomasta, eikä se pakota ketään paljastamaan uskoaan, pikemmin päinvastoin.
Huivikielto on kuitenkin valtion puuttumista uskonnollisiin kysymyksiin. Ja se on aina epäilyttävää – siinäkin tapauksessa, että kyse on valtion pyrkimyksestä pitää julkiset tilat maallisina, kuten Ranskan päätöksessä. Tosin Ranskan huivikiellon on myös väitetty kumpuavan ei-maallisista syistä, lähinnä rasismista. Syytöstä vastaan voidaan puolustautua sillä, että huivinkäyttäjät eivät ole rotu ja että kielto koskee kaikkia etnisestä taustasta riippumatta.
Tarkastellaan huivin suhdetta naisten oikeuksiin. Vastikään eräs suomalainen musliminainen väitti, että ”yhteiskunnassa, joka rohkaisee riisumaan, itsensä peittäminen on feministinen teko” (väite kirjasta Noin 10 myyttiä feminismistä, SKS 2018, Helsinki). Ajatus, että länsimainen/suomalainen yhteiskunta rohkaisee naisia riisumaan, on epätarkka. Yllyttävätkö esimerkiksi huntua pitävän neidon isä ja veljet tai mahdollinen puoliso ja anoppi tyttöä vähäpukeisuuteen? Tuskin. Yhteiskunnalla ei toisin sanoen ole yksituumaista kantaa vaatteiden peittävyyteen.
Olennainen kysymys huiviasiassa on se, miten niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä. Tällaisia maita on paljon. Jos niissä hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä yleisesti pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, ei voida sanoa, että yksilöllä olisi vapaus pukeutua haluamallaan tavalla, huivin feministisyydestä puhumattakaan. Länsimuslimien osalta kysymys on hankala, sillä muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat – läntisistä vapauksista huolimatta – olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa. Siksi pidän ajatusta huivin feministisyydestä epärehellisenä.
Koko kasvot peittävä kaapu (niqab/burka) taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Onko se pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen? Kasvoja peitetään myös esimerkiksi ilmansaasteiden, katupölyn ja kovan pakkasen takia. On helppo nähdä ero tällaisten tarkoituksenmukaisten syiden ja yhteisöllisen pakottamisen välillä. Esimerkiksi Tanskassa elokuussa 2018 voimaan tullut kasvojen peittämiskielto pyrkii nimenomaan ehkäisemään sosiaalisesti pakotettua peittämistä. Tanskassa sakon suuruus on 134 euroa.
Mutta mistä tiedämme, milloin kasvojen peittäminen on tarkoituksenmukaista? Joidenkin mielestä arvioinnin vaikeus on niin merkittävä käytännön ongelma poliisivalvonnalle, että kieltokaan ei ole perusteltu. Kiellon puoltajat taas vetoavat usein siihen, että viranomaisten on tärkeä tunnistaa ihmisiä. Tässä kohdin laki ei ole selvä. Milloin ja minkä viranomaisen on tunnistukseen kyettävä? Onko esimerkiksi matkustajan oltava tunnistettavissa julkisten kulkuneuvojen valvontakameravideoista? Entä saako yksityisyritys, vaikkapa taksifirma, vaatia kasvojen paljastamista?
Jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi on ehdotettu sitä, että tilanteissa, joissa ei saa olla moottoripyöräkypärä päässä, ei myöskään saa peittää kasvoja hunnulla. Tämäkään käytäntö ei ole aukoton. Naamioitumiskiellot ovat väistämättä tulkinnanvaraisia – vaikka aidosti tulkinnanvaraisia käytännön tilanteita ei monia olekaan.
 |
Muslimit saattoivat omaksua
penisviiltelyn juutalaisilta. Rituaalin
puolustamisessa ryhmät toisinaan
myös yhdistävät voimansa.
|
Toinen ehdotettu kieltoperuste on se, että vain sellainen toiminta tulee sallia, jota voidaan tehdä myös maallisista syistä. Tätä on käytetty perusteena muun muassa lasten sukuelinten leikkelyn vastustamisessa. Silpomisen suhteen perustelu onkin mielekäs: silpomiselle ei ole maallista vastinetta. (Nekin, jotka vastustavat tyttöjen silpomista, puolustelevat poikien leikkelyä usein sillä, että esinahan poisto on merkityksetön ja vaaraton operaatio verrattuna klitoriksen poistoon. Ero toki on ilmeinen, mutta molemmat tulisi silti kieltää. Kyse on vain aste-erosta, ja lisäksi kummassakin tapauksessa puolustuskyvytön ja ymmärtämätön pikkulapsi on riskialttiin rituaaliväkivallan kohteena.) Huivikiellon kohdalla vaatimus maallisesta vastineesta ei ole yhtä pätevä. Kuten todettua, naamioitumiselle on myös maallisia syitä, ja ennen kaikkea kyse ei ole fyysisestä väkivallasta (vaikka monesti sitäkin on mukana).
Toisinaan oikeutta verhoutua huiviin puolustetaan sillä, että katoliset nunnatkin käyttävät uskontoa ilmentävää vaatetusta. Miksi siis olisi perustellumpaa kieltää muslimivaatetus? On tärkeä huomata ero nunnapäähineen ja muslimihuivin välillä. Nunnaksi päädytään aikuisena oman valinnan ja itsetutkistelun kautta. ”Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin”, kuten Annamari Sipilä kirjoittaa (HS 15.4.2017). Musliminaisille niqab ei ole samaan tapaan valintakysymys. Muslimihuivi myös nojaa vankemmin naisen itsemääräämisoikeutta rajoittaviin vanhakantaisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin. Siksi valtaosa minusta kallistuu kasvot peittävän uskonnollisen kaavun kieltämiseen.
Tunnistan toki, että jokaiselle mutkikkaalle ongelmalle on olemassa vastaus, joka on selkeä, yksinkertainen ja virheellinen. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on sitä. Huivikielto saattaa olla tällainen. Kyse on yksilön vapauksien rajoittamisesta, johon pitää olla todella pätevät perustelut. Perusteluksi ei esimerkiksi kelpaa edellä mainittu seikka, että ihmiset ovat rauhanomaisempia kasvokkain tapahtuvassa kanssakäymisessä. Kansalaisia ei yksinkertaisesti ole oikein pakottaa ”kasvokontaktiin” toistensa kanssa. Huivikiellosta on silti luultavasti enemmän hyötyä kuin haittaa, etenkin kun huomioidaan joidenkin islamilaisten valtioiden ylläpitämä paine kasvojen peittämiseen. YK:n ihmisoikeusneuvoston tuoreen huivipäätöksen paradoksi on siinä, että uskonnonvapauden nimissä on mahdollista rajoittaa naisten vapauksia ja eristää heitä yhteiskunnasta. (Teokratiat toki kärsivät siitä itsekin: ne jättävät käyttämättä puolen väestönsä luovuuden ja ahkeruuden.)
Suomessa hallinnon on seurattava muiden maiden kokemuksia huivikielloista. Tässäkin tapauksessa konkreettiset tutkimustulokset ovat paras pohja päätöksenteolle. Toistaiseksi huivikiellot eivät näytä tuottaneen merkittäviä haittoja. Kielto on vahva signaali hallinnolta, että se pyrkii eroon sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä. Sananvapauden aktiivisempi puolustaminen taas olisi signaali siitä, että sanalliset tai kuvalliset viestit, edes herjaukset, eivät oikeuta fyysistä väkivaltaa. Tämän näkökannan leviäminen suojelisi uskonrauhaa paremmin kuin nykyinen pelosta johtuva itsesensuuri tai kritiikistä tai pilanteosta sakottaminen.
