Miksi ihmiset uskovat uskomiseen?

Oheinen vastineeni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä (jossa oli myös kaksi muuta kirjoitustani: kirja-arvio ja huomioita kirja-arviosta).
 
           * * *

Kiitän Otto Pellistä ystävällisestä vastineesta. Sen perusteella sanomani pitää edelleen paikkansa: uskonnot pystyvät taidokkaalla propagandalla johdattelemaan ihmisiä pois johdonmukaisuudesta.
 
Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.
 
Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.
 
Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.
 
Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.
 
Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.

Esoteriaa vai lähimmäisenrakkautta?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä.
 
Pseudotieteen kritisoiminen on aitoa välittämistä
 
Dosentti Pia Vuolanto arvioi Tieteen valepuvussa -kirjan (Tiedepolitiikka 3/2024). Teos on ansiokas rationalismin puolustus ja pseudotieteen kritiikki. [1]

Olin kiinnostunut Vuolannon kirja-arviosta muun muassa siksi, että hän on aiemmin esittänyt tuulesta temmattuja väitteitä Skeptikosta. Lehti kuulemma tuottaa sukupuolittuneita hierarkioita sekä vähättelee ja marginalisoi naisia. [2] Lisäksi Skeptikossa olevat epäsuorat sukupuoleen liittyvät ilmaisut muka ”tuottavat käsitystä tutkijoiden miessukupuolisuudesta”. [3]

Kirja-arviossaan Vuolanto kertoo päätyneensä teoksesta seuraavaan käsitykseen: ”psykologisessa tutkimuksessa oletetaan, että tieteeseen kriittisesti suhtau­tuvien tai pseudotieteellisiä usko­muksia omaksuneiden ihmisten ajattelussa on lähtökohtaisesti jo­takin vinoutunutta tai vääristynyt­tä...” Vuolanto ei pohdi, onko hänen tekemässään päätelmässä jokin pielessä. Kommentointi antaa lähinnä ymmärtää, että hänen mielestään pseudotieteellinen ajattelu ei olisi vinoutunutta.

Tähän on todettava, että lähes kaikkeen ajatteluun sisältyy vinoumia – ja se on yksi syy, miksi tarvitaan tiedettä; toimimaan vastalääkkeeksi aivojen temppuiluille. Erityisen vinoutunutta on pseudotieteellinen ajattelu, sillä siinä hyväksytään väitteitä ilman kelvollisia todisteita. Usein todisteet järjestelmällisesti sivuutetaan.

Vuolanto paheksuu, että kirjan kirjoittaja, kognitiivisen neurologian lehtori Petri Paavilainen ei käsittele pseudotieteitä ”neutraalisti”. Esimerkkinä Vuolanto mainitsee sen, että Paavilaisen mukaan pseudotieteissä on jotakin ”poikkeuksellisen harhaanjohtavaa ja epäluotettavaa”. Tästäkään varsin perustellusta mielipiteestä Vuolanto ei kerro, onko siinä jokin pielessä. Vain Vuolannon oma paheksumisentunne tulee ilmi.

Teoksen pääongelmana Vuolanto pitää sitä, että ”vastapuoli voi kokea tulleensa mitätöidyksi, ohitetuksi tai joutuneensa naurunalaisek­si”. Vastaavaa huolta on kantanut esimerkiksi antropologi Marja-Liisa Honkasalo. Hän myös harmitteli, että Skeptikossa kritisoitiin hänen toimittamaansa ”kummista” kokemuksista kertovaa kirjaa. [4]

Vuolanto ja Honkasalo siis esittävät, että skeptikot eivät harjoittaisi arvostavaa ja kuuntelevaa dialogia. Tieteen ystävät eivät muka ”halua ymmärtää toisella tavalla ajattelevia”, kuten Honkasalo näkemyksen muotoili.
 
Mitä syytökseen tulisi vastata? Saattaa olla totta, että moni pseudotieteilijä kokee tulleensa sivuutetuksi tai joutuneensa naurunalaiseksi. Mutta olipa se kuinka yleistä tahansa, kyseessä ei ole pätevä perustelu millekään. Voihan skeptikkokin sanoa samaa. Muutamilla rajatietomessuilla käyneenä esimerkiksi tiedän, että skeptikoihin suhtaudutaan siellä penseästi naureskellen eikä lainkaan ymmärtävästi kuunnellen.

Vuolannon ja Honkasalon syytökseen on pätevämpikin vastaus kuin kilvoittelu siitä, kenelle virnuillaan eniten. Se kuuluu seuraavasti: pseudotieteellisten käsitysten kriittinen tarkastelu on nimenomaan pyrkimystä toisenlaisten näkemysten ymmärtämiseen. Ja se, että pseudotieteistä innostuneelle tarjotaan tietoa ihmismielen johdateltavuudesta ja taipumuksista harhoihin ja vinoumiin, on aitoa välittämistä – toisin kuin esoterian juhlistaminen, joka on tieteen ja lähimmäisenrakkauden halveeraamista.

Tieteen valepuvussa -kirja (arvioitu Skeptikossa 4/2023) ehdottaa kolmea toimenpidettä pseudotieteen suitsemiseksi: on kehitettävä kansalaisten kognitiivisia taitoja, on kartutettava kansalaisilla olevia totuudenmukaisia tietoja ja on kasvatettava kansalaisten voimavaroja ja motiiveja skeptisyyteen.

Lisäisin neljänneksi seikaksi sellaisen asenteen vaalimisen, että epäonnistuminen on sallittua ja opettavaista. Jos tämä tieteelliseen toimintaan kuuluva ajattelutapa yleistyisi, kritiikin edessä homeopaattikin saattaisi todeta: ”Taisin antaa johtaa itseäni harhaan, ehkä halusin vain kuulua joukkoon. Ensi kerralla olen viisaampi.”

VIITTEET

[1] Paavilainen, P. (2023): Tieteen valepuvussa – Mitä pseudotiede on ja miksi siihen uskotaan. Gaudeamus. Helsinki.

[2] Vuolanto, P. & Kolehmainen, M. (2021): Gendered bounda­ry­ work within the Finnish skepticism movement. Science, Technology & Human Values. 46(4): 789–814.

[3] Päätoimittaja Risto K. Järvinen totesi tuolloin Vuolannon ja hänen kollegansa tekstistä, että yli 17 vuotta jatkuneesta päätoimittajuudesta huolimatta hänellä ei ”ole hajuakaan, mistä tutkijat kirjoittavat”. (Pääkirjoitus, Skeptikko 2/2017)

[4] Tammisalo, O. (2017): Mummojen mietteitä ja akateemista huuhaata. Skeptikko 4/2017.

Jos yksi muistaa, muutkin muistavat

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 4/2024 -lehdessä.

Maanalainen vastaan maolainen totuus – kun unohtaminen ei ole vaihtoehto

 

Johnson, Ian (2023): Sparks – China’s Underground Historians and Their Battle for the Future. Oxford University Press.

Jokaisella valtiolla on myyttinsä ja sankaritarunsa. Kiina on siitä poikkeuksellinen, että sen tarustoa ruokkii lähes kaikkivoipa puoluekoneisto. Maasta myös puuttuu itsenäinen media ja yliopisto, jotka voisivat oikoa ja kritisoida virallista näkemystä. Kiinan koko historia museoineen, elokuvineen, turistikohteineen ja oppikirjoineen on puolueen virkamiesten hallinnassa. Ja jälki on sen mukaista.

Puoluejohto ja sen kätyrit väittävät muun muassa seuraavaa:

- Kommunistisen puolueen valtaanpääsy oli väistämätöntä ja johtui kansannousun ja Maon nauttimasta suosiosta.

- Varhaista puoluejohtoa yhdisti ideologinen veljeys, joka lopulta pelasti Kiinan. 

- 1950- ja 60-lukujen lukuisat nälänhädät johtuivat luonnonkatastrofeista, eivät puoluejohdon virheistä.

- Tiibetin ja Xinjiangin väestöt ovat aina olleet osa Kiinaa.

- Hong Kongin ja Tiananmenin demokratialiikkeet olivat ulkovaltojen masinoimia.

- Covid-19- ja SARS-epidemiat hoidettiin avoimesti ja vastuullisesti.

Mikään väitteistä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi kommunistisen Kiinan alkutaival oli ideologisesti epäyhtenäistä, ja vastustajiin kohdistuneet poliittiset puhdistukset ja vainot olivat nöyryyttäviä ja verisiä. Puhdistukset myös lähes poikkeuksetta perustuivat tekaistuihin syytöksiin.

Puolueen propaganda ei kuitenkaan uponnut kaikkiin. Ian Johnsonin teos kertoo niistä maan alla toimineista kirjoittajista, elokuvantekijöistä ja taiteilijoista, jotka rohkeasti kiistivät puolueen läpeensä vääristellyn ja äärinationalistisen historiankirjoituksen. Kirjan nimi, Sparks, tulee vuonna 1960 parin numeron verran ilmestyneestä underground-lehdestä. Tai oikeammin kyse oli vaatimattomasta salaa kopioidusta monistenipusta.

Monisteen taustahahmot uhmasivat koneiston kontrolloimaa historiankirjoitusta. He jäivät toiminnastaan kiinni ja maksoivat äärimmäisen hinnan. Jokainen menetti vapautensa, osa myös henkensä. Puhemies Maon päätöksiä ei sopinut kritisoida, historiaa ei saanut tallentaa rehellisesti.

Muutaman myöhemmän videodokumentaristin, digitaalisten tallentimien ja internetin ansiosta moni nykykiinalainen tuntee Sparksin. Näytin kirjaa eräälle Shanghaista Tukholmaan muuttaneelle pariskunnalle, ja jos tulkitsin oikein heidän pidättyneitä reaktioitaan – kiinalaisia on ymmärrettävästi vaikea saada puhumaan maansa lähihistoriasta – he olivat lehdestä varsin tietoisia. Pariskunnan ainoa kommentti oli kysymys, ostinko kirjani helsinkiläisestä kirjakaupasta (ostin), jonka jälkeen he vaihtoivat puheenaihetta.

Teoksessa kuvatut ihmiskohtalot ovat karmivuudestaan huolimatta rohkaisevia. Entusiastien pienilevikkiset julkaisut voivat paljastaa totuuden propagandan takana, ja merkittävää historiankirjoitusta voi syntyä pennittömänä valtiokoneiston painostuksesta huolimatta, jopa vankikopissa omalla verellä vaatekappaleisiin kirjoitettuna.

Mikäli pystyn asiaan vaikuttamaan, propagandistien pitkä marssi ei tule ulottumaan tämänkään lehden sivuille.