Intersektionaalinenkin hauki on kala

Miten sanamagia ruokkii syrjintää ja sensuuria

 

Historiassa ei ole ollut hetkeä, jolloin olisi ollut parempi olla elossa kuin nyt, koskien erityisesti naisia, etnisiä ryhmiä ja mitä tahansa vähemmistöjä.

 

Michael Shermer 2020

 

 

Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.

 

Daniel Nylund 2019

  

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan vuoden 2021 lopussa julkaistua Intersektionaalisen feminismin ABC -teosta. Sen kirjoittaja on Susi Nousiainen ja julkaisija Vihreän sivistysliiton osana toimiva ajatuspaja Visio. Tämä arvio ei ota kantaa poliittisiin, etenkään puoluepoliittisiin ohjelmiin, vaan tarkoitus on selvittää, millaista ajattelua intersektionaalisuuden periaatteessa hyväntahtoisten tarkoitusperien takaa löytyy. Normaalisti en puuttuisi tällaisiin poliittisiin pamfletteihin, mutta koska intersektionaalisuuden toisinaan väitetään olevan myös tieteellinen menetelmä, päätin katsoa tarkemmin. 

Aloitetaan termin määritelmästä, oppaassa niitä piisaa:

 

Intersektionaalisuus (tieteellisenä) linssinä ja työkaluna on kehitetty parantamaan tasa-arvoa kokonaisvaltaisesti, niin että ymmärrys ulottuu yksittäisten erojen (nainen/muunsukupuolinen/mies; valkoinen/ei-valkoinen) lisäksi erilaisten erojen päällekkäisyyksiin ja risteämiin.

 

Intersektionaalisuus on pyrkimys katsoa maailmaa moninäkökulmaisesti ja ihmisten keskinäisiä eroja tunnistaen, joten se kuuluu kaikille.

 

Intersektionaalisuutta voi ajatella moninäkökulmaisuutta tuovana linssinä.

 

Intersektionaalisuus on yksi työkalu, joka voi auttaa saavuttamaan asetetut tavoitteet. Se ei ole aate tai ideologia, vaan metodi, lähestymis-, tai tarkastelutapa.

Intersektionaalisuus on siis työkalu, linssi, pyrkimys, metodi ja tarkastelutapa. Osa määritelmistä taas perustuu teonsanoihin:

Intersektionaalisuus tarkastelee sitä, että yksilön mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa vaikuttaa aina lukuisia eri identiteettikategorioita eli lokeroita.

 

Intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän. Moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi.

 

Intersektionaalisuus voi toimia linssinä sen hahmottamiseen, minkälaisia vaikutuksia lokeroiden risteykset ja päällekkäisyydet aiheuttavat ihmisten elämään.

 

Intersektionaalsuus on huomion kiinnittämistä siihen, että lokerot risteävät ja usein tuottavat yhdessä eriarvoisuutta, ellei niiden yhteisvaikutuksiin kiinnitetä huomiota.

Intersektionaalisuus siis tarkastelee, tunnistaa, hahmottaa ja kiinnittää huomiota. (Yhdessä kohdassa intersektionaalisuuden tosin väitetään olevan yhtä kuin yksilöllä oleva identiteettirypäs: ”Intersektionaalisuus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on aina useampia identiteettejä, eli lokeroita joihin hän kuuluu.”

Tässäkö tosiaan on kaikki? Jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Tarvitseeko näin päivänselvä asia pompöösiä uudissanaa? Tai tarvitseeko joku muka muistutusta, että yhteiskunnallisia ongelmia ratkottaessa kannattaa tarkastella kaikkia mahdollisia muuttujia?

Toisin muotoiltuna: tuoko intersektionaalisuus jotakin uutta ihmisen käyttäytymisen tai yhteiskunnan selittämiseen? Tai syrjinnän vastustamiseen? Vai onko se sittenkin vain poliittinen iskusana, primitiivistä sanamagiaa?

Aloitetaan vastaaminen tarkastelemalla intersektionaalisuuden soveltuvuutta eläinmaailmaan. Biologinen tarkastelukulma on perusteltu siksi, että se kykenee usein paljastamaan määritelmällisiä heikkouksia sosiaalitieteellisissä käsitteissä. Lähestymistapa on perusteltu myös siksi, että niin moni intersektionaalisuuden puolustaja on poliittisista syistä sivuuttanut sen tosiseikan, että lajihistoria selittää Homo sapiensinkin käyttäytymistä (ks. esim. Skeptikko 3/2019: ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni”)

Tarkastele alkukesällä linnunpöntön ympärillä häärivää kirjosieppokoirasta. Huomioi, miten yksi ja sama lintuyksilö voi olla sääskiä saalistava peto, varpushaukkaa pakeneva saaliseläin, naaraita liehakoiva elostelija, reviiriään puolustava sodanlietsoja, poikasista huolehtiva koti-isä, lukemattomien loiseläinten isäntä ja paljon, paljon muuta. Onko tämä intersektionaalista ornitologiaa vai vain ornitologiaa?

Tästä tietysti puuttuu vielä syrjintä. Oletetaan siis, että kyseisellä koiraalla on heikot laulunlahjat siksi, että se menetti isänsä jo haudontavaiheessa. Näin ollen se ei poikasena kuullut eikä omaksunut oikeanlaisia lurituksia. Oletetaan myös, että koiraan rintahöyhenissä asustaa kirppupopulaatio, minkä takia lintu ei hohda yhtä valkoisena kuin sen kilpakumppanit.

Nämä kaksi koiraasta riippumatonta ominaisuutta – olematon laulutaito ja tummempi höyhenpeite – risteävät koiraassa siten, että naaraat syrjivät sitä puolisomarkkinoilla. Olisiko tämä jo intersektionaalista ornitologiaa?

Kysymykset ovat kieltämättä hieman kaukaa haettuja. Ihmisyhteisöjen hierarkiat ja kulttuuriset tavat ovat kertaluokkia mutkikkaampia kuin muilla lajeilla. Kulttuurinen mutkikkuus ei kuitenkaan vielä kerro, soveltuuko ”työkalu” muihin eläimiin vai ei. Millainen menetelmä intersektionaalisuus siis tarkkaan ottaen on? Hypoteettis-deduktiivinen, intentionaalis-teleologinen, induktivistinen, relativistinen vai millainen? Toisin sanoen, miten intersektionaalisuus ”tunnistaa” risteäviin lokeroihin nojaavan syrjinnän? Ja mikäli menetelmä soveltuu vain ihmislajiin, miksi näin on? 

Kuten alussa esiteltyjen määritelmien epämääräisyydestä voidaan uumoilla, vastauksia ei oppaasta löydy. Opas ei siis kerro, mitä konkreettista uutta intersektionaalisuus tuo syrjinnän tai etuoikeuksien tarkasteluun. 

Kyseinen kapulakielinen uudissana näyttää levinneen käyttöön lähinnä siksi, että se on samaan aikaan riittävän epätäsmällinen, jotta sitä voidaan huolimattomasti viskellä ympäriinsä – termi päätyi jopa hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan [1] – sekä riittävän tarkkarajainen, jotta sen avulla on mahdollista poseerata syrjinnän vastustajana. Kyse on siis kätevästä ilmauksesta, mikäli tarkoitus on olla tekemättä mitään – tai sitten tehdä asioita salassa. 

Mutta kai intersektionaalisuudessa on edes jotakin uutta? Ja kai se tuottaa edes joitakin käytännön hyötyjä? Nousiainen kirjoittaa perusopetuksesta:

 

Esimerkiksi tasavertaisen perusopetuksen järjestämisessä intersektionaalinen analyysi tuottaa seuraavanlaisia havaintoja/johtopäätöksiä: koulut tulisi sijoittaa saavutettavasti sekä kaupungissa että haja-asutusalueilla; osa oppilaista tarvitsee suomi toisena kielenä -opetusta; osalla oppilaista tulee olla avustaja ja koulukuraattori ei saisi olla saatavilla ainoastaan yksittäisillä rikkailla kouluilla.

 

Tämä herättää kysymyksiä. Ensinnäkin, tarvittiinko kyseisiin päätelmiin tosiaan intersektionaalisuuden kaltaista sanamagiaa? Ja toiseksi, eikö intersektionaalisuudessa pitänyt olla kyse epäideologisesta menetelmästä? Minä ainakin olen ollut käsityksessä, että nimenomaan koulutoimen resurssienjako on ideologinen kysymys. 

Nousiaisen toinen esimerkki koskee turvakoteja:

 

Herättävä esimerkki intersektionaalisuuden soveltamisesta käytäntöön voi olla turvakotipalvelun järjestäminen. Turvakoti on ”kodinomainen paikka, jossa saa suojan väkivallalta ja apua väkivallan loppumiseksi”: se on taho johon ihminen voi hakeutua esimerkiksi akuutissa perhe- tai lähisuhdeväkivallan tilanteessa. Turvakoteihin tulee tietysti päästä riippumatta apua tarvitsevan ominaisuuksia kuten taustasta, iästä tai sukupuolesta. Palvelussa on siis pakko tunnistaa, että eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilaisia tarpeita, ja niihin vastaaminen herkkyydellä on olennaista palvelun onnistumisen kannalta. Turvaa tarvitsevaa ei voi käännyttää ovelta esimerkiksi uskonnon, kumppanin sukupuolen, pitkäaikaissairauden tai äidinkielen perusteella.

 

Niin haastavassa esimerkissä kuin väkivaltatyö intersektionaalisuuden merkitys on erityisen näkyvää, sillä mikään henkilökohtainen ominaisuus ei saa estää tarvittavan palvelun saamista.

 

Mitä näihin voi sanoa? Totta kai viranomaisten on noudatettava yhdenvertaisuutta ja tarjottava vastuullaan olevat palvelut tasapuolisesti. Syrjintä uskonnon, sukupuolen ja muiden vastaavien syiden perusteella on lailla kielletty, myös yksityisiltä toimijoilta. 

Mikä intersektionaalisuudessa siis on sellaista, että se auttaa lain noudattamisessa? Entä miten valtion tulisi risteävään syrjintään puuttua, jos sellaista ilmenee? Oppaassa on maailmoja syleileviä kuvauksia vaikkapa vähemmistöjen kokemasta stressistä ja kuuntelevan empatian tarpeellisuudesta, mutta tällaisiin kysymyksiin opas ei anna selkeitä vastauksia. Siitä puuttuvat todelliset tapaukset ja täsmälliset käytännön keinot. 

Opas ei toisin sanoen kerro, miten intersektionaalisuus voisi parantaa suomalaista lainsäädäntöä tai tehostaa syrjintälakien valvontaa ja toimeenpanoa – puhumattakaan, että opas kannustaisi etsimään vähemmistöjen, vaikkapa liikuntavammaisten arkea auttavia hoidollisia, taloudellisia tai teknologisia ratkaisuja. Tarkoitus näyttää siis olevan vain kielen ja käsitteiden manipuloiminen. Tavoitteena mitä ilmeisimmin on oman ryhmittymän valta-aseman vahvistaminen ja/tai oman ideologian ajaminen – jos ei muutoin niin ainakin vakansseja lisäämällä. 

Nousiaisen käyttämä vertaus intersektionaalisuudesta pelisuunnitteluna on tässä suhteessa kiinnostava. Ajatuspaja Visiokin mainostaa opasta Twitter-tilillään nimenomaan kyseisen pelivertauksen avulla: ”Lue muun muassa loistava fantasiapelivertaus!” (27.11.2021). Vertaus kuuluu:

 

Tosimaailman intersektionaalista ymmärrystä käyttävä päättäjä on siis pelisuunnittelija, joka rakentaa yhteiskunnan pelimekaniikkaa sellaiseksi, että millä tahansa hahmolla pystyy periaatteessa voittamaan. Tosielämässä ihminen harvoin saa valita itse hahmoluokkaansa, vaan suurin osa lokeroista peritään jo syntyessä.

 

Ongelmia syntyy, jos peli on rakennettu läpäistäväksi ainoastaan yhdelle hahmotyypille. Jos tosimaailmassa koetamme vastustaa ihmisten moninaisuutta, osa ihmisistä ajautuu väkisin pelin, eli esimerkiksi koulutuksen, työelämän ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta voimme muokata yhteiskuntaa sellaiseksi että yhä useammanlaiset ihmiset ”menevät läpi” sen väylissä ja rakenteissa.

 

On ilmeistä, että vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa jossakin määrin lasten lokeroitumiseen. Lähtökohdat eivät toisin sanoen ole – eivätkä etenkään vapaassa yhteiskunnassa voi olla [2] – täysin samat kaikille. 

Nousiaisen pelisuunnitteluvertaus ei kuitenkaan näytä kiinnostuvan tästä. Se ei siis niinkään tavoittele ihmisille yhtäläisiä, kotitaustasta riippumattomia mahdollisuuksia, vaan vertaus näyttää pikemminkin tavoittelevan sitä, että olivatpa yksilön (pelihahmon) ominaisuudet millaisia tahansa, hänen tulisi silti voida olla voittaja. Intersektionaalisuus toisin sanoen flirttailee sen ajatuksen kanssa, että nerokkaan ahkeroijan ei tarvitsisi ansaita meitä tylsiä laiskureita enempää.

Nousiaisen sanavalinta, että minkä tahansa hahmon tulisi voida ”periaatteessa” voittaa, tosin vesittää tuonkin. Se antaa ymmärtää, että käytännössä osaavimpien ahkeroijien tulee edelleenkin olla voittajia (mitä termillä tarkoitetaankin). Niin tai näin, oppaan sisältämä määritelmien ja kielikuvien loputon ja monitulkintainen pyörittely on vaivaannuttavaa. Yhtäältä opas antaa ymmärtää, että olisi järkiperäisesti mahdollista päätellä, miten yhteiskunnan tulee mihinkin yksilön ominaisuuteen suhtautua. Samaan aikaan opas välttelee olennaisia kysymyksiä: millä tavoin yksilöä tulee palkita ahkeruudestaan ja muista hyveistään, ja kuka tai mikä palkitsemisesta saa päättää? 

Tällaisen välttelyn takia koko lähestymiskulma vaikuttaa ajattelemattomalta kumouksellisuudelta. Etuoikeuksia käsittelevä kappale päätyykin pahaenteisen vihjailevaan, lähes uhkailevaan kysymykseen:

 

Intersektionaalisuudesta puhuttaessa eroja nostetaan esiin usein nimenomaan syrjinnän näkökulmasta, mutta myös etuoikeuksien näkyväksi tekeminen on oleellista. Syrjinnän lisäksi on oleellista pohtia, millaisia esimerkiksi etuoikeuksia cissukupuolisuus, vammattomuus, valkoinen ihonväri, heteroseksuaalisuus tai keskiluokkaisuus kantavat mukanaan. Entä kun useampia näistä eri ominaisuuksista kertyy yhdelle ihmiselle?

 

Vastakysymys kuuluu: kumpi olikaan intersektionaalisuuden tavoite, syrjinnän poistaminen vai suunnitelmallinen tasapäistäminen? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, sille taitaa olla vakiintuneempiakin ilmauksia kuin intersektionaalisuus tai intersektionaalinen feminismi. 

Oppaasta on myös pääteltävissä, että intersektionaalinen tarkastelukulma ruokkii eri ryhmittymien uhrikilvoittelua: kuka on sorretuin ja kuka on oikeutetuin suurimpaan hyvitykseen. Aate siis yllyttää sukupuolia ja rotuja – ja kenties myös siviilisäätyjä, seksuaalisuuksia, kieliä ja murteita – riitaisaan valtataisteluun. Se ruokkii ajatusta, että ryhmäidentiteetti olisi yksilöä määrittelevä tekijä ja että yksilöt voitaisiin ryhmäidentiteetin perusteella jaotella sortajiin ja sorrettuihin.

Usein identiteettiajatteluun sisältyy se, että jos jonkin ryhmän ”edustajat” menneisyydessä syyllistyivät johonkin, tämä syyllisyys periytyy ylisukupolvisesti ja ryhmäidentiteetin mukaisesti heidän kaukaisille jälkeläisilleen, lähes raamatullisesti, aikakaudesta toiseen ja täysin riippumatta siitä, miten olosuhteet ovat matkan varrella muuttuneet.

Ajattelun ääriversiossa jokaisen ihmisen velvollisuus on aktiivisesti taistella syrjintää vastaan. Jos et näin toimi, olet osa ongelmaa ja de facto kannatat ja ylläpidät syrjintää. Ja jos satut väittämään olevasi värisokea (eli suhtautuvasi ihmisiin piittaamatta heidän ihonväristään), se osoittaa, että olet rasisti. Tällaista logiikkaa on aiemmin kuultu lähinnä lasten hiekkalaatikkoleikeissä, mutta nykyään akateemisesti koulutetutkin harrastavat sitä (tässä oppaassa ajatusta ei ilmaista selkeästi, mutta sellainen taustavire tekstissä on).

Intersektionaalisuus haluaa siis nähdä syrjintää kaikessa ja kaikkialla. Jopa sosiaaliseen elämään kuuluvaa ajoittaista tahdittomuutta saatetaan pitää vakavana, ihmisryhmiä eriarvoistavana syrjintärikkeenä. Ja koska aate pitää syrjintää rakenteellisena normaalitilana eikä poikkeuksena, aate tämän varjolla myös hyväksyy, että julkiset instituutiot ylläpitävät ihmisten epätasa-arvoista kohtelua, nimenomaan heidän sukupuolensa, etnisyytensä tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Valtio toisin sanoen saa syrjimättömyyden ja esi-isien syntien sovituksen nimissä harjoittaa syrjintää.

Vastaavista syistä moni aatteen kannattaja suhtautuu suopeasti ilmaisunvapauden rajoittamiseen; he kun pelkäävät, että juuri sananvapaus turmelee vähemmistöjen puheoikeuden. Tämän absurdin kuvitelman myötä perusoikeudetkin saatetaan kääntää päälaelleen: tärkeää ei enää olekaan ilmaisunvapauden turvaaminen vaan se, loukkaantuuko joku siitä, että joku toinen päättää vapauttaan käyttää.

Käytännössä intersektionaalisuus siis normalisoi syrjintää ja sensurointia. Seuraava muistutus menee jo aiheesta sivuun mutta on yleisenä huomiona paikallaan: sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja, ajatuksia tai henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat, ajatukset ja henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa. Näin vaarallista asetta ei kannata taistelematta luovuttaa kenenkään käyttöön.

Sävyltään opas toki pyrkii olemaan sovitteleva ja ymmärtäväinen. Ylimielisyys ei kuitenkaan pysy piilossa; oppaassa esimerkiksi kehitellään enemmistöryhmille jonkinlaisia tunneperäisiä epämukavuusalueita: ”...enemmistöryhmään kuuluvat joutuvat opettelemaan tilan antamista ja kuuntelemista omalla epämukavuusalueellaan” ja ”Dialogin olisi tärkeää antaa turvallista tilaa epämukavuusalueen tunnetyölle”. Myös intersektionaalisuuden vastustuksen vihjaillaan perustuvan tunteisiin:

 

Intersektionaalisuus synnyttää voimakkaita tunteita ja myös media keskittyy usein enemmän termin herättämiin tunteisiin kuin sen sisältöön. Kun intersektionaalisuus mainitaan sosiaalisessa tai muussa mediassa, sanan herättämiä tunteita käsitellään usein enemmän kuin itse asiaa. 

 

Reagoiko siis esimerkiksi Ohisalon twiitin lukija sanan sisältämään asiaan, vai kenties tunteeseensa jonka sana herätti? Erityisesti verkkokeskustelussa, joka suosii nopeaa reagointia hitaan sisältöön syventymisen kustannuksella, saatetaan päätyä huomaamatta viestimään asian itsensä sijaan itsessä heränneistä tunteista. 

 

En tiedä, voiko tuollaisen alentavan psykologisoinnin tarkoitus olla joku muu kuin toisinajattelun tukahduttaminen. Ainakin se antaa vaikutelman horjumattomasta, suorastaan huikentelevaisesta moraalisesta hybriksestä. Oppaan perusteella intersektionaalisuus alkaakin näyttää joltakin aivan muulta kuin syrjintää tai köyhyyttä koskevalta huolelta: lähinnä autoritaarisuudelta ja älyllisesti tyhjänpäiväiseltä yritykseltä osoittaa muille omaa valaistuneisuuttaan. 

Oppaasta löytyy myös typerryttävä yksityiskohta, jossa vuoropuhelu rinnastetaan väkivaltaan: ”...vähättelyä ja kuuntelemattomuutta sisältävä keskustelu on helposti traumaa tuottava väkivaltakokemus.” Tällaisen sanat ovat väkivaltaa -harhautuksen leviämisessä on eräs ilmeinen vaara: se, että ihmiset alkavat pitää fyysistä väkivaltaa soveliaana tapana hiljentää toisinajattelijoita. Lisättäköön se intersektionaalisuuden mahdollisten haittojen listaan.

Tieteen kannalta intersektionaalisuuden ongelma on se, että aate ei ole sanoutunut irti postmodernista ajatuksesta, että tieto ja totuus ovat vain valtaapitävien kehittelemiä keinoja asemansa ylläpitämiseen. Nousiainenkin toteaa, että ”tutkimus on aina laajassa skaalassa poliittista, joko ääneen sanotusti tai alitajuisesti”. Tässä hengessä korkein opetus on tietyillä oppialoilla lipsunut narsistiseksi oman identiteetin vahvistamiseksi.

Intersektionaalisuudessa tieto ja totuus ovat toki näennäisesti olemassa identiteetistä ja katsontakannasta riippumatta. Käytäntö on kuitenkin toinen: esimerkiksi käyttäytymisen biologista selittämistä ja sukupuolierojen tutkimista pidetään yleisesti syrjinnän tukemisena. Intersektionaalisuuden kritiikki taas saatetaan sivuuttaa epärehellisen vihjailu- ja pelottelutaktiikan avulla, esimerkiksi rasistisena kiihkoiluna tai oletetun sortokoneiston puolusteluna. Tämä ei herätä toivoa rehellisen ja avoimen vuoropuhelun onnistumisesta.

                              * * *

Olisi virkistävää, jos akateemisen/intersektionaalisen feminismin parissa kehiteltäisiin teorioita, joilla on mahdollisuus ratkoa aikamme ongelmia. Nykyinen uhriutuminenhan vain asemoi feministit samalle viivalle äärikonservatiivisen fake-news -porukan kanssa. 

Intersektionaalisuudessa yksilöltä on viety autonomia, ja hänestä on tehty joko maailman pahuuden alkujuuri tai sortokoneiston viaton uhri, riippuen siitä, mitä ryhmää hänen nähdään ”edustavan”. Mikäli tällaisesta ajattelusta tulee valtavirtaa, ihmisten on vaikeampi käyttää heidän omintakeisimpia – ja täten eniten yhteiskuntaa hyödyttäviä – ominaisuuksiaan. Ironisesti vaarana siis on, että aate vie muilta ihmisiltä hyödyt, joita kanssaihmisten yksilölliset ominaisuudet kykenevät tuottamaan. Ja syrjinnän kohteille ei edelleenkään olisi luvassa helpotusta vaan päinvastoin älykkyyttä ja omanarvontuntoa loukkaavaa kilpailua uhriasemasta.

Muun muassa seuraavat periaatteet istuvat huonosti intersektionaalisuuden ruokkimaan uhriutumiskulttuuriin:

- Yksilöä ei tule rangaista siitä, että hän kuuluu johonkin identiteettiryhmään. 
- Yksilölle ei tule suunnata resursseja sen perusteella, että hän identifioituu tai hänet identifioidaan johonkin ryhmään.
- Historiassa tapahtuneet vääryydet eivät oikeuta vääryyksien tekemistä nykypäivänä.
- Mitä tärkeämmästä tehtävästä on kyse, sitä tärkeämpää on olla alentamatta vaatimustasoa ja valita tehtävää hoitavat yksilöt heidän soveltuvuutensa perusteella.
- Tiede ja tieteellinen menetelmä eivät ole syrjiviä, vaikka niiden tärkeimmät kehittäjät aluksi olivat valkoisia eurooppalaisia miehiä.

Ihmisten ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten muut heihin suhtautuvat ja millaiset edellytykset heillä on menestyä. Tämä on päivänselvää; intersektionaalisuus tai tässä tarkasteltu opas eivät tuo asiaan uutta. Se, mikä intersektionaalisuudessa näyttää uudelta – etuoikeuksien tunnustaminen – puolestaan osoittautuu puhdasotsaiseksi, joskin koodikielen taakse kätketyksi tasapäistämishaluksi, jonkinlaiseksi kuurupiilososialismiksi. Ad nocendum potentes sumus.

 

ALAVIITTEET 

[1] Hallituksen tasa-arvo-ohjelma sanoo: ”Intersektionaalisuus on keino tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja.” Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus.fi -sivustolla termi taas määritellään seuraavasti (14.1.2022): ”Tarkastelutapa, jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista.”
   Jää epäselväksi, miksi näitä ominaisuuksia ei voitaisi tarkastella myös yksitellen. Juuri sitä kutsuttaisiin analysoimiseksi. Mitä taas tulee ongelmien ratkaisemiseen, siinä olennaista on nimenomaan pilkkoa asiat pienempiin, ratkaistavissa oleviin palasiin. Ongelmien myymisessä taas toimitaan toisin: ympätään yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jotta ongelma saadaan näyttämään ylivoimaiselta ja mahdollisimman pelottavalta.

[2] Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.
   Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?
   Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.
   Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.
   Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista – ja keiden resursseista – tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kansalaisten on tivattava konkreettinen vastaus tähän olennaiseen kysymykseen kaikkien aatteiden edustajilta.Mielipiteenvaihto tulee siis käydä tällä rintamalla, ei pikkusieluisessa kinastelussa iskulauseista. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy tyhjänpäiväisestä ja politisoituneesta sanamagiasta.

 

Sic transit gloria mundi - Vihapuhe kääntyi jälleen itseään vastaan

Viikko sitten olin Marja Sannikan keskusteluohjelmassa televisiossa kertomassa woke-ilmiöstä. (Edellisessä blogimerkinnässäni on pidemmät vastaukset, useampiin kysymyksiin.) Ohjelmaa on tätä kirjoitettaessa katsottu Ylen nettisivuilla lähes puoli miljoonaa kertaa. Tässä kommentoin Esko Valtaojan keskustelukumppani Renaz Ebrahimin joitakin lausuntoja.

Ebrahimi kertoo seuraavasti (puheen litterointi tuottaa aina tällaista sekavuutta):

Jos mä mietin sinua [Esko Valtaoja] ja esimerkiksi tätä ihmistä, joka oli meitä ennen pitämässä puheenvuoroa [allekirjoittanut], hänen esimerkiksi pitämäänsä blogia, ja blogikirjoituksia katoin, niin enimmäkseen siellä oli tekstejä siitä, missä kritisoitiin meitä, jotka yrittää tehdä jotain sen sijaan, että kritisoisitte heitä, jotka jatkuvasti vihapuhetta jakaa, jotka jatkuvasti ovat osa tätä ongelmaa, toimivat ongelmallisesti.
 

Ensinnäkään blogillani ei enimmäkseen kritisoida niitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Blogillani, jota olen pitänyt vuodesta 2008, käsitellään lähinnä ihmisluontoon läheisesti liittyviä kysymyksiä. (Toki feminismin tiettyjen suuntausten kritiikkini ovat luetuimpia ja saamani palautteen perusteella myös pidetyimpiä tekstejäni; huolimaton lukija saattaa tästä saada kuvan, että blogini sisältö olisi enimmäkseen sitä.)

Toiseksi, kyseiset Ebrahimin esiin nostamat tekstini kritisoivat nykyfeministien kirjoituksia, joissa joko on vakavaa epäjohdonmukaisuutta, selkeää tiedevihamielisyyttä tai liberaalidemokratian ja ilmaisunvapauden vastaisen agendan ajamista. Teksteissäni siis kritisoidaan yhteiskunnan ja yksilön hyvinvointia haittaavaa lepsua ajattelua, ei suinkaan henkilöitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Ebrahimin harrastama maalailu, että intersektionaalisen feminismin kritisointi olisi automaattisesti jonkinlaista miesvallan ja patriarkaalisten etuoikeuksien puolustamista, on yksinkertaisesti typerryttävää.

Ebrahimi ehdottaa, että ”meidän” tulee sietää woke-kyttäämistä ja alituista varpaillaan oloa, koska vain siten voidaan päästä tasa-arvoon, jossa vähemmistöjen edustajat ”saavat tilaa”. En tässä ota kantaa, missä määrin mitäkin vähemmistöä Suomessa mahdollisesti syrjitään. Sen sijaan kysyn, miksi Ebrahimi kuvittelee, että hänen menetelmänsä johtaisi toivotun kaltaiseen tasa-arvoon.

Kysyn myös, missä vaiheessa vähemmistöt ovat Ebrahimin mielestä saaneet tarpeeksi tilaa, jotta sanapoliisitouhu ja kyttäämiskulttuuri voidaan lopettaa. Milloin syntien sovitus on siis tullut valmiiksi? Ja päätetäänkö asiasta demokraattisesti vai miten?

Niin tai näin, Sannikan ohjelman myötä monelle suomalaiselle tuli selväksi, että yksilön ei tarvitse identifioitua intersektionaaliseksi feministiksi tai antirasistiksi kannattaakseen yhtäläisiä oikeuksia tai ajakseen syrjinnän lopettamista. Ohjelmasta syntyneen keskustelun perusteella näyttää myös ilmeiseltä, että lähetyksessä nähty Ebrahimin laskelmoivan teatraalinen uhriutuminen - päätellen hänen käyttämistään melodramaattisista koodisanoista - ja hänen empatian kaapuun puettu vihapuheensa kääntyivät sekä Ebrahimia itseään että hänen ajamiaan asioita vastaan. Sic transit gloria mundi – Katoavaa on mainen kunnia.

                            * * *

PS. Se, että Suomessa on jokunen pesunkestävä rasisti ja että kaikkia ei kiinnosta opetella uusia termejä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, ei tarkoita, että yhteiskunta olisi syrjivä. Tällaisten ihmisten olemassaolo ei myöskään tarkoita, että yksilön mahdollisuudet menestymiseen olisivat huonommat hänen sukupuolensa, rotunsa tai seksuaalisuutensa johdosta.

Biologia ja sukupuolten tuloerot

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Tiedepolitiikka 4/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia.

Biologi vaietkoon tuloerokeskustelussa?

Ammatit ja ansiot eivät jakaudu tasaisesti naisten ja miesten kesken. Monen mielestä kyseiset eroavuudet osoittavat, että yhteiskunnassa on naisia syrjiviä rakenteita. Todellisuudessa erot voivat kuitenkin johtua monenlaisista muista syistä, esimerkiksi sukupuolten biologisista eroista. Ne, joiden mielestä sukupuolten palkkaero on merkittävä tasa-arvo-ongelma, ovat kuitenkin usein haluttomia tarkastelemaan biologiaa avoimesti.

_____________________

Jos jokin ihmisryhmä on aliedustettuna tietyissä ammateissa, instituutioissa tai tuloluokissa, jotakuta syytetään siitä, että hän estää oletettua luonnollista tasa-arvoa tapahtumasta.

 

Thomas Sowell 2019

Oletetaan, että vastavalmistunut mieslääkäri ansaitsee keskimäärin 120 euroa enemmän kuukaudessa kuin vastavalmistunut naislääkäri. Oletetaan lisäksi, että ainoa syy tähän eroon on se, että mieslääkärit tekevät keskimäärin pidempiä päiviä. Onko tilanne oikeudenmukainen? Se, joka tekee enemmän töitä, on oikeutettu paksumpaan tilipussiin? [1]
 
Useimmat luultavimmin pitävät tilannetta reiluna, kunhan tuntipalkka yhtä hyvin suoritetusta samasta työstä samalla koulutuksella ja kokemuksella on sama. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Työnantaja saattaa esimerkiksi kuvitella, että mieslääkärit eivät kuormitu niin nopeasti, ja täten heille saatetaan tarjota enemmän tunteja. [2]
 
Tällaisessa tilanteessa mies- ja naislääkäreiden tuloerot olisivat sukupuolista syrjintää. Työnantajallahan ei ole oikeutta suosia työntekijää oletettujen – tai edes todistettujen – keskimääräisten ryhmäerojen perusteella. (Tämä ei tietenkään muuta sitä seikkaa, että mikäli jompikumpi sukupuoli todella olisi jollakin tavalla keskimäärin parempi lääkäri, se luultavasti näkyisi myös keskimääräisinä ansioeroina.)
 
Toki työnantaja voisi myös olla seksisti, joka syrjii toista sukupuolta irrationaalisesti, ilman olettamuksia tämän huonommuudesta. Kumpikin näistä syrjinnän muodoista – irrationaalinen syrjintä ja keskimääräisiin ryhmäeroihin perustuva syrjintä – on luonnollisesti väärin. Niiden kitkeminen myös edellyttää erilaisia toimenpiteitä hallinnolta.
 
Pohjoismaissa molemmat työsyrjinnän muodot ovat harvinaisia, aivan kuten sukupuolten palkkaerot samasta työstä ovat olemattomia. [3] Lainsäädäntö ja vallitsevat moraalinormit ovat menestyksekkäästi ohjanneet työnantajia jättämään työntekijän sukupuolen huomiotta.
 
Oletetaan siis, että esimerkkimme nuoret mies- ja naislääkärit valitsivat itse, minkä verran työtunteja he halusivat tehdä. Olisivatko erot ansioissa tällöin oikeudenmukaisia?
 
Joidenkin mielestä jopa täyteen valinnanvapauteen perustuvat tuloerot ovat epäreiluja. Tausta-ajatus on yksinkertainen: se, mikä näyttää yksilön omalta valinnalta, ei ole sitä. Lukemattomat ympäristötekijät muovaavat ajattelua, eikä yksilö voi koskaan vapaasti päättää ajatuksiaan ja tehdä valintojaan. Valinnat ovat aina jossakin määrin seurausta ulkoa päin tulevista vaikuttimista, joskus suoranaisesta manipulaatiosta.
 
Ajatus ulkoisista vaikuttimista on kuitenkin eräissä teorioissa viety paljon näitä itsestäänselvyyksiä pidemmälle. Oletuksena on, että naisten ja miesten erilaiset työhalut ja uratoiveet johtuvat naisia syrjivistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita naiset on vieläpä johdateltu ylläpitämään. Kyseinen naisia syyllistävä ja samalla heitä uhriuttava uskomus on levinnyt etenkin tiettyjen sosiaalitieteellisten ja humanististen tutkimusalojen kautta. Se, että harva nainen kokee itse olevansa sorrettu, saatetaan joissakin piireissä jopa nähdä todisteena sortavan manipulaation voimasta.
 
Syrjivien rakenteiden väitetään kohdistuvan myös epämaskuliinisiin ja syrjäytyneisiin miehiin, ja heidänkin väitetään osallistuvan rakenteiden ylläpitämiseen. Sosiologi Herbert Marcuse (1969) muotoilee vision seuraavasti: ”yksilö omaehtoisesti luo uudelleen tarpeet, jotka hänet on pakotettu omaksumaan” (korostukset lisätty). Vieraat tarpeet ja tyydytykset ovat siis muuttuneet yksilön omiksi. Loppupäätelmä luonnollisesti kuuluu, että takana olevat rakenteet pitää purkaa. Vasta sen jälkeen ihminen pääsee vieraantuneisuuden tilastaan ja väärästä tietoisuudestaan ja voi taas toimia vapaasti, itsensä omistaen. Samojen purkutalkoiden kohteeksi vaaditaan usein kapitalismia.
 

Sukupuolten ansioeroissa ei ole
kysymys siitä, että naiset saisivat
samasta työstä pienempää
palkkaa, ks. alaviite 3.

Kuvitteellisen esimerkkimme nuoret naislääkärit olisivat siis sisäistäneet syrjintäjärjestelmän normit. He haluavat mieskollegoitaan enemmän vapaa-aikaa, koska he ovat mukautuneet oletetun patriarkaaliskapitalistisen järjestelmän tarpeisiin. Naiset saattavat esimerkiksi kahmia kotitöitä tai viettää aikaa ystäviensä ja perheensä kanssa, juuri kuten patriarkaatin kuvitellaan toivovan.
 
Palkkaerojen oikeudenmukaisuudelle tällainen näkemys tarkoittaisi seuraavaa: vastavalmistuneiden lääkäreiden palkkaero on reilu vain siinä määrin kuin olosuhteita, jotka saavat naislääkärin toivomaan lyhyempiä päiviä, ei ole mahdollista muuttaa. Ja koska oletettu syy naisten ja miesten erilaisille toiveille – patriarkaalismaskuliininen hegemonia – on mahdollista murtaa, jo määritelmällisesti, myös sukupuolierot työhaluissa on mahdollista hävittää. Samoin väitetään voitavan hävittää sukupuolierot kilpailullisuudessa ja kiinnostuksenkohteissa. Siispä tuloerotkin saadaan katoamaan ja reiluus pääsee voitolle, kunhan vain harjoitetaan oikeanlaista asenneilmapiirin muokkausta.
 
Millaista asennemuokkauksen ja muiden tasapalkkatoimenpiteiden tulisi sitten olla? Ja mitä muita seurauksia toimenpiteistä olisi? On huomattava, että tasapalkkatavoitteesta syntyviä seurauksia ei voida arvioida sen perusteella, olivatko aikomukset hyviä tai edes sen perusteella, mikä on tavoitteen onnistumisen todennäköisyys. Todellisen testin on oltava se, mitä oikeasti tapahtuu ja on historiassa tapahtunut, kun tämänkaltaisia sosiaalisia ihanteita aletaan käytännössä toteuttaa. (Ks. aiempia huomioitani täältä.)
 
Biokiellon alkuperä on helppo ymmärtää
 
Uskomus patriarkaatin voimaan ja vääränlaisen tietoisuuden vaikutuksiin on johtanut biologisten selitysmallien vähättelyyn tai niiden sivuuttamiseen. Tämän niin kutsutun biokiellon tausta on helppo ymmärtää. 
 
Henkilö, joka ajattelee, että sukupuolten väliset tuloerot johtuvat syrjinnästä, ei tietenkään pidä sen osoittamisesta, että lajihistoria selittää miesten ja naisten toiveiden ja taipumusten eroja. Tuloerojen syiden avoin ja perinpohjainen tarkastelu ei tällaista henkilöä kiinnosta. Hän saattaa jopa pitää biologiaa vaarallisena tietona. Ja vaikka hän toisinaan uskaltaisi uumoilla, että biologiset tekijät vaikuttavat ammattien, työtapojen ja tulojen jakautumiseen, hän saattaa silti olla valmis pimittämään tiedon suurelta yleisöltä. Jos biologian merkitys tulisi kansalaisten tietoon, hänen kannattamiaan tulontasaustoimia ei ehkä pidettäisikään niin soveliaina.
 
Tämä on luultavasti tärkeimpiä syitä, miksi oppineet ja älykkäät ihmiset voivat leimata ajatukset evolutiivisesti kehittyneestä ihmisluonnosta konservatismiksi. Tämä on myös syy, miksi biologiasta on tyypillisesti vaiettu sellaisillakin tutkimusaloilla, joille evoluutionäkökulma toisi valtavan määrän uusia oivalluksia. Biologiaa pidetään tasa-arvon vastustajana.
 
Henkilökohtainen kauhuskenaarioni on, että tutkijan- ja opettajanviroissa toimii ihmisiä, jotka ovat perillä lajihistorian vaikutuksista ihmisluontoon, mutta jotka poliittisten mielipiteittensä vuoksi ovat valmiita pimittämään ja vääristelemään evoluutioon nojaavia tutkimuksia. Tällä tavoin toimivia akateemisesti koulutettuja ihmisiä on toki olemassa, vaikkapa kirkollisissa viroissa ja luultavimmin myös politiikassa. Korkeinta opetusta tarjoaville ja sitä vastaanottaville tahoille tämän sortin epärehellisyys ja ideologinen aktivismi eivät kuitenkaan kuulu. Yhdysvaltain yliopistokampuksilla biologiaan nojaavia tutkijoita on jopa väkivaltaisesti häiriköity, mikä on täysin vastoin avoimen yhteiskunnan ja sivistysyliopiston periaatteita.
 
Ongelma ei siis ole se, että joidenkin mielestä osalla miehistä on epäreiluja oikeuksia, jotka tulee ottaa heiltä pois. Aivan kuten sekään ei ole ongelma, että joidenkin mielestä sama tulee tehdä naisten etuoikeuksille. Tällainen eturyhmäajattelu on osa normaalia poliittista toimintaa. Vastaavasti jotkut haluavat kaventaa vaikkapa lapsiperheiden etuuksia.
 
Ongelma sen sijaan on siinä, että ideologian annetaan jarruttaa tieteen edistymistä ja että opiskelevaa nuorisoa johdetaan tarkoituksella harhaan, kohti dogmaattisuutta. Saatan tässä kohdin olla turhan herkkätuntoinen, mutta näen enteitä sellaisesta laajemmasta kulttuurivallankumouksesta, joka haluaa hylätä järkiperäisen mielipiteenvaihdon.
 

Sama mustavalkoisena.

Aistit kannattaakin pitää avoimina totalitarististen äänenpainojen varalle, kuuluivatpa ne akateemisesta maailmasta tai sen ulkopuolelta. Vuoropuhelu ja ilmaisunvapaus ovat tavoittelemisen arvoisia itsessään, riippumatta siitä, että sivutuotteena ne auttavat totuuden löytämisessä ja ääriliikkeiden ehkäisemisessä.
 
Palkkaerojen selittäminen on empiirinen kysymys
 
Palkat ja työtunnit ovat jakautuneet epätasaisesti sukupuolten lisäksi myös etnisten ryhmien välillä. On tärkeä huomata, että periaate on molemmissa sama: se, että jokin ryhmä tai vähemmistö on ”aliedustettuna” joissakin ammateissa ja tuloryhmissä ja ”yliedustettuna” joissakin toisissa, ei vielä kerro syrjinnästä.
 
Jonkin etnisen vähemmistön jäsenet voivat esimerkiksi olla muuta väestöä nuorempia. Ja koska nuoret kaikissa ryhmissä tienaavat keskimäärin vähemmän, myös kyseessä olevalla etnisellä vähemmistöllä voi olla muuta väestöä alhaisemmat tulot, täysin ilman syrjintää.
 
Se, että vastavalmistuneilla miehillä ja naisilla on tuloeroja, ei siis tarkoita, että erot selittyisivät vastavalmistuneiden erilaisella kohtelulla. Paikka, jossa erot tulevat ilmi, ei välttämättä ole paikka, josta löytyy syy eroille.
 
Nekin, jotka ovat vakuuttuneimpia tasapalkkaideologian paremmuudesta, ymmärtävät tämän periaatteen. Tasapalkkaisuuden puolustaja tyypillisesti selittääkin sukupuolten ammatillista eriytymistä jollakin oletetun patriarkaalisuuden oheistuotteella, vaikkapa varhaiskasvatuksen seksistisyydellä.
 
Selitysmalleissa on selkeä teema: syy löytyy aina ulkoapäin, ei koskaan yksilöstä itsestään – ei edes siitä, että yksilön ystäväpiiri ei arvosta tietynlaista koulutusta. Usein syytökset kohdistuvat juuri varhaiskasvatukseen, lähinnä päiväkotien henkilökuntaan. Heidän vihjaillaan painostavan poikia tunteettomuuteen ja kilpailullisuuteen – ja poikien oletetaan nielevän seksismin sellaisenaan.
 
Nämä olettamukset unohtavat yleensä seuraavan seikan: se, miksi sukupuolten välillä on keskiarvoisia eroja koulutus- ja uravalinnoissa, on empiirinen kysymys. Mikä kyseisten erojen syy onkin, se tulee empiirisesti osoittaa. Varhaiskasvatus ja muu normipainostus ovat kausaalihypoteeseina toki kelvollisia; empiria vain ei tue niitä. 
 
Tietyt sukupuolierot esimerkiksi löytyvät sellaisistakin kulttuureista, joissa päiväkotijärjestelmä on tuntematon ja lasten kasvatus hoidetaan eri tavoin kuin länsimaissa. Varhaiskasvatuksen vaikutusta voidaan kyseenalaistaa myös lajien välisen vertailun perusteella. Naaraspuoliset poikaset ovat esimerkiksi hoivaavampia kuin koiraspoikaset myös kädellisserkuillamme.
 
Jo nämä pari pikaista esimerkkiä osoittavat, että sukupuolten uravalintojen ja sosioekonomisten erojen selittäminen edellyttää kiinnostusta empiiristen tieteiden tiedonhankintamenetelmiin. Lisäksi tarvitaan laaja-alaista yksityiskohtien tuntemusta ja niiden yhteensovittamista. Tämä kaikki puolestaan edellyttää aitoa ja argumentatiivista vuoropuhelua, ei nykyisenlaista faktoista ja eriävistä mielipiteistä vaikenemista, saati ”vastapuolen” demonisoimista.

ALAVIITTEET
 
[1] Erään tutkimuksen mukaan nuorten yhdysvaltalaislääkäreiden sukupuoliset tuloerot selittyvät tehtyjen työtuntien määrällä, erikoistumisalalla ja muilla vastaavilla tekijöillä (Baker 1996). Brasiliassa ansioerot tosin säilyivät senkin jälkeen, kun vaikuttavat muuttujat (esim. työtaakka, päivystysvuorot, toimistotyö ja erikoistumisala) oli huomioitu (Mainardi ym. 2019). Seksistisestä syrjinnästäkin löytyy esimerkkejä. Eräs tutkimus esimerkiksi toteaa, että erikoistumisaikanaan yli puolta turkkilaisista naispuolisista korva-, nenä- ja kurkkukirurgeista ahdisteltiin heidän sukupuolensa takia (Eyigör ym. 2020).
 
[2] Kysymys tehtyjen työtuntien reiluudesta voidaan ulottaa tulevaisuuteen. Oletetaan, että ero vastavalmistuneiden lääkärien työtunneissa perustuu ainoastaan evoluution tuottamaan keskimääräiseen sukupuolieroon; miehet nyt vain sattuvat haluamaan enemmän työtunteja (ks. sukupuolieroista tehdyissä työtunneista esim. Sumanen [2015]). Tällöin mieslääkärit saisivat enemmän työkokemusta ja luultavasti päätyisivät myöhemmin korkeampiin asemiin. Miten tähän tulisi suhtautua? Onko kyse syrjinnästä?
   Tämä on kysymys siitä, missä määrin yhteiskunnan tulee reagoida biologisiin eroihin. Reaalimaailman esimerkkinä toimii miesten suurempi kuolleisuus. Toisinaanhan sekin nostetaan esiin syrjintäkeskustelussa. On mittavaan lajivertailuun perustuvaa näyttöä, että miesten alhaisempi eliniänodote johtuu osin sukupuolikromosomeista (Xirocostas ym. 2020). Niin kutsutut heterogameettiset yksilöt – eli ne, joilla on kahdenlaisia sukupuolikromosomeja – kuolevat nuorempina myös vaikkapa linnuilla. (Nisäkäskoirailla on sukupuolikromosomit X ja Y ja lintunaarailla Z ja W.) Pitäisikö valtion silti pyrkiä siihen, että miesten ja naisten elinajanodote muuttuu samaksi? Ja miten se tehtäisiin naisia syrjimättä? Vastaus ei ole ilmeinen. Rajallisten resurssien maailmassamme miesten ja poikien terveyteen suunnatut investoinnit eivät ole käytettävissä naisten ja tyttöjen terveyteen.
 
[3] Jos vertaillaan samalla ammatti­nimikkeellä ja samassa yrityksessä työskentelevien kokoaikaisten naisten ja miesten säännöllisiä ansioita ilman vuoro­työlisiä, naisten keskiarvoansioiksi tulee 97 prosenttia miesten keskiarvoansioista (Pehkonen 2018, tilasto vuodelta 2016). Keskimääräinen palkkaero selittyykin lähinnä sillä, että naiset ovat yliedustettuina huonommin palkatuissa töissä. Kevät Nousiainen (2019) kirjoittaa:

Naiset hoivaavat, ruokkivat, majoittavat, kouluttavat ja palvelevat samalla kun miehet rakentavat, kuljettavat sekä tekevät työtä teollisuudessa ja alkutuotannossa. Miehet tuottavat kun naiset uusintavat. Miehet huolehtivat viennistä ja synnyttävät yksityistä tuloa. Naisten työt maksetaan verovaroilla.

En ota kantaa, miten hallinnon tulee reagoida tilanteeseen. Se jääköön poliitikkojen huoleksi. Todettakoon kuitenkin, että asiantilan kutsuminen patriarkaaliseksi syrjinnäksi tai toksiseksi maskuliinisuudeksi – tai muiden melodramaattisten koodisanojen käyttö – on epärehellinen ja hedelmätön tapa kuvata miesten ja naisten sijoittumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

KIRJALLISUUS

 
Baker, L. C. (1996): Differences in Earnings between Male and Female Physicians. New England Journal of Medicine. Apr 11.
 
Eyigör, H. ym. (2020): Women in otolaryngology in Turkey: Insight of gender equality, career development and work-life balance. American Journal of Otolaryngology. Vol 41:1.
 
Mainardi, G. M. (2019): What explains wage differences between male and female Brazilian physicians? A cross-sectional nationwide study. BMJ Open. Vol 9:4.
 
Marcuse, H. (1969): Yksiulotteinen ihminen. Suom. Markku Lahtela. Weilin&Göös. Helsinki.
 
Nousiainen, K. (2019): Palkka-avoimuuden oikeudellisista edellytyksistä. Teoksessa: Samapalkkaisuuden perusteet ja edistäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 28. Helsinki.
 
Pehkonen, S. (2018): Prosenttipeliä palkkaeroilla. https://www.stat.fi/tietotrendit/blogit/2018/prosenttipelia-palkkaeroilla/
 
Sowell, T. (2019): Discrimination and Disparities. 2.p. Basic Books. New York.
 
Sumanen, P. (2015): The Quantitative Productivity of Full Time Working Male and Female Employees in Finland. Sociology and Anthropology. 3(10): 550–556.
 
Xirocostas, Z. ym. (2020): Sex with the reduced sex chromosome dies earlier: a comparison across the tree of life. Biological Letters. 16:20190867.

                              * * *

PS. Evolutiivinen ihmistutkimus on tehnyt monia löydöksiä, jotka osuvat yksiin ihmisten arkikokemusten ja heillä olevien stereotypioiden kanssa. Kysymys kuuluu, voiko evolutiivisen ihmistutkimuksen moittiminen konservatismiksi siksi johtaa ihmisiä päättelemään, että ”ei kai siinä ’konservatiivisuudessa’ sittenkään taida mitään vikaa olla; se ainakin tarkastelee maailmaa rehellisesti”. Toisinaanhan syyttely kääntyy tällä tavoin itseään vastaan.
 
PS 2. On järkevää tehdä olettamuksia siitä, miten kotikasvatus ja koulu- ja opiskeluympäristöt vaikuttavat yksilön käyttäytymiseen. Mutta ennen kuin syysuhteet on osoitettu, olettamuksista ei ole mielekästä tehdä syrjintää ja tasa-arvoa koskevia päätelmiä. Eräs esimerkki tällaisesta perusteettomasta päättelystä on Ennen kaikkea feministi -teoksessa (Koskela 2019). Siinä moneen otteeseen vihjaillaan, että työelämän sukupuolinen segregaatio johtuisi varhaiskasvatuksesta, muun muassa seuraavasti:

Kukaan ei ehkä ”pakota” tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.

Toistettakoon, että sukupuolinen segregoituminen ei ole todiste seksistisen kasvatuksen vaikutuksista, sukupuolisesta syrjinnästä tai muusta vastaavasta. (Ks. teoksen arvio täältä.)

 

Taantumuksellinen tasapalkkatavoite

Miksi miesten ja naisten palkkaeroa ei kannata hävittää?

Suomalaisten perusarvot ovat monessa suhteessa samanlaisia. Useimpien mielestä on esimerkiksi reilua, että yksilöä palkitaan sen mukaan, kuinka paljon ja kuinka monen kanssaihmisen elämää hän on parantanut. Liikaa emme silti halua palkita: työstä saatavien palkintojen on oltava jotenkin tasapainossa vaivannäön, lahjakkuuden ja muille koituvien hyötyjen kanssa.

Nämä perusperiaatteet harvoin herättävät kiistoja. Kiisteltyä sen sijaan on se, miten käytännössä päästään parhaaseen, ihmisyhteisöjä eniten hyödyttävään lopputulokseen. Millainen on sopiva palkkio juristille, luokanopettajalle tai suurtalouskokille? Tai pitkäaikaistyöttömälle? Entä miten palkkioiden tulisi määräytyä? Kysynnän ja tarjonnan perusteella, keskusjohtoisesti vai näiden jonkinlaisella yhdistelmällä?

Kysymyksistä tulee entistä riitaisampia, jos mukaan otetaan palkkojen jakautuminen sukupuolten kesken. Joidenkin mielestä naisten keskimäärin pienemmät palkat on epäkohta, joka yhteiskunnan pitää korjata. Se, että laki kieltää sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän, ei siis kaikkien mielestä riitä.

Tavoite palkkojen tasaisesta jakautumisesta sukupuolten kesken on kuitenkin äärimmäisen vaativa. Ryhmäkohtaiset palkat – olipa kyse mistä tahansa keskenään erilaisesta ryhmästä – eivät käytännössä koskaan jakaudu tasan, eivät edes syrjinnästä vapaissa olosuhteissa.

Tämä pitää paikkansa etenkin sukupuolten kohdalla. Tiedetään esimerkiksi, että miesten ja naisten kiinnostuksenkohteet ovat myötäsyntyisesti erilaisia. Biologisten syiden takia sukupuolet eroavat myös kilpailullisuudessa ja siinä, kuinka paljon tietyissä ominaisuuksissa on hajontaa.

Olisi kummallista, mikäli tämänkaltaiset sukupuolierot eivät näkyisi työpaikkojen ja palkkojen jakautumisessa. Myötäsyntyiset sukupuolierot vaikuttavat työmarkkinoihin silloinkin, kun ihmisiä kohdellaan täysin sukupuoleen katsomatta ja vain heidän luonteenlaatujensa perusteella.

Tasapalkan kannattaja toki ymmärtää tämän. Hän myös tietää, että palkkaero ei enää johdu työnantajien tekemistä syrjivistä päätöksistä. Niiden sijasta syytökset kohdistuvat nykyään niin kutsuttuun rakenteelliseen syrjintään.

Se, mitä syrjivillä rakenteilla tarkoitetaan, jätetään kuitenkin yleensä epäselväksi. Niillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi kasvatusmenetelmiä, sukupuolinormeja, yhteiskunnan asettamia odotuksia tai jotakin vielä epämääräisempää. Useimmiten sekä syrjintä että syrjinnän vaikutukset jäävät osoittamatta.

Syrjintä tulee kitkeä riippumatta sen vaikutuksista

Tarkastellaan syrjivää kasvatusta. Useinhan sen väitetään selittävän ammattien ja täten palkkojen sukupuolittumista. Ruotsalaisten Liza Marklundin ja Lotta Snickaren teoksessa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2006) asia ilmaistaan varsin suorasukaisesti:

Tytöistä kasvatetaan naisia ja pojista miehiä monin tavoin syntymähetkestä lähtien. Vanhempien, päiväkotihenkilökunnan ja opettajien käytös, lelut, leikit, kirjat, vaatteet – kaikki muokataan tietoisesti tai tiedostamatta sellaisiksi, että tytöistä tulee passiivisia, kilttejä ja avuliaita ja pojista aktiivisia, äänekkäitä ja vaativia.

Vasemmistoliiton poliittinen asiantuntija Milja Koskela (2019) toteaa samassa hengessä:

Kukaan ei ehkä ”pakota” tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.

Työmarkkinoiden sukupuolittuminen ei kuitenkaan ole todiste poikien suosimisesta ja tyttöjen syrjimisestä, saati suosimisen ja syrjinnän kausaalivaikutuksista. On esimerkiksi monia tapauksia, jossa jokin etninen/uskonnollinen vähemmistö on menestynyt valtaväestöä paremmin systemaattisesta syrjinnästä huolimatta.

Syrjinnän olemassaolo tulee siis todentaa jollakin muulla tavalla kuin katsomalla palkkojen eriytymistä. Ja syrjintään, jos sitä löytyy, tulee tietysti puuttua riippumatta sen vaikutuksista. Pääpointti on se, että sukupuolten sijoittumisessa työelämään on eroja myös ilman syrjintää ja seksististä kasvatusta.

Hallinnon kannalta helpoimmin perusteltavissa oleva periaate on siksi se, että sukupuolten palkkoja tasataan vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä. Näkemyksen mukaan hallinnon ei tule puuttua palkkoihin sinänsä, vaan sille riittää syrjinnän kitkeminen.

Periaatetta on helppo perustella sillä yksinkertaisella ohjenuoralla, että syrjinnän lopettaminen yhtäällä ei saa perustua syrjinnän aloittamiseen toisaalla. Useinhan tasapalkkaan tähtäävillä toimilla on taipumus luoda uudenlaista epäreiluutta ja syrjintää. Esimerkiksi kiintiöt – olipa kyse sukupuolisista tai muunlaisista kiintiöistä – johtavat siihen, että vähemmän lahjakas pystyy syrjäyttämään lahjakkaamman työnhakijan. Lisäksi kiintiöt pakottavat ihmisiä suhtautumaan toisiinsa sukupuolensa edustajina eikä yksilöinä. Tällaiseen taantumukselliseen seksismiin ei ole syytä palata.

Kolmas syy luopua tasapalkkapyrkimyksistä löytyy historiasta: utooppisilla tasa-arvoideologioilla – jopa pienessä mittakaavassa toteutetuilla – on taipumus muuttua alentavaksi kyttäämiseksi ja byrokraattiseksi pakkovallaksi. Sellainen haittaa molempien sukupuolten hyvinvointia, sekä materiaalista että henkistä.

Riittävätkö yhtäläiset oikeudet?

Tasapalkkauksen kolme epäkohtaa – syrjivyys, seksistisyys ja byrokraattisuus – eivät tietenkään tarkoita, että meidän tulisi lopettaa miesten ja naisten tai minkä tahansa muiden ryhmittymien tuloerojen tarkastelu. Päinvastoin. Jos jonkin ryhmän sosioekonominen asema merkittävästi heikentyy, ryhmän jäsenet saattavat vieraantua yhteiskunnallisista instituutioista siinä määrin, että heistä tulee näiden instituutioiden vihollisia. Siksi on yhteiskunnan etu, että ryhmien keskiarvoisia eroja seurataan ja niihin tarvittaessa reagoidaan.

Se, milloin sosioekonomiset erot synnyttävät vihamielisyyttä instituutioita kohtaan, on kuitenkin yhdentekevä kysymys sen kannalta, millaisia suomalaisten miesten ja naisten palkkaerot nykyään ovat tai saavat olla. Olemme hassussa tilanteessa, jossa tasapalkan kannattaja ei yleensä yritä lainkaan perustella, miksi miesten ja naisten keskipalkat tulisi saattaa samanlaisiksi. Ilmoille vain heitetään sellaisia ajatuksia kuin ”palkkatasa-arvoa ei ole saavutettu”, ”tasa-arvotyö on kesken” ja niin edelleen.

Kuten todettua, erilaisten ryhmittymien keskitulot ovat yleensä erilaisia. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi homoseksuaalit tienaavat heteroseksuaaleja enemmän. Pitäisikö nämäkin erot hävittää? Ja miksi ja miten? Tai kuka saa päättää, milloin homojen ja heteroiden palkat ovat riittävän samankaltaisia?

Pääteesi on syytä toistaa: pyrkimys miesten ja naisten keskipalkkojen tasaukseen on perusteltua vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä tai sukupuolten erilaisista oikeuksista. Tällöin tasa-arvovaatimuksista jää jäljelle se kaikkein olennaisin: pyrkimys yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Joku voisi kutsua suuntausta vaikkapa liberaalifeminismiksi. Se on fokusoimista oikeuksien tasa-arvoon, ei flirttailua tasapalkkautopioiden kanssa.

Tähän on syytä tehdä pari varausta. Yhtäläiset oikeudet eivät ensinnäkään ole kaikki kaikessa. Ne eivät tarkoita, että miehet ja naiset pystyvät yhtäläisesti oikeuksiaan käyttämään. Jos sukupuolinen syrjintä on jatkunut vuosisatoja, se tuskin katoaa yhdessä yössä, olipa syrjinnän kohteena kumpi sukupuoli tahansa.

Toiseksi on ilmeistä, että ihmiset tulevat aina jossakin määrin suhtautumaan lajitovereihinsa keskimääräisten ryhmäominaisuuksien perusteella. Koska yksilöllisten ominaisuuksien selvittäminen vie resursseja, stereotypioihin ja tilastoihin nojaaminen voi yksinkertaisesti olla rationaalista. Työnantajan saattaa siis kannattaa suhtautua yksilöön sukupuolten keskiarvojen perusteella.

Nämä sinänsä pätevät varaukset eivät kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi pyrkiä palkkojen samanlaisuuteen tai muuhun tasapäisyyteen. Kyse on empiirisesti selvitettävästä seikasta. Onko naisilla ja miehillä todellisia mahdollisuuksia käyttää oikeuksiaan vai ei? Nojaavatko työnantajien työhönotto- ja palkkapäätökset sukupuolisiin stereotypioihin? Estääkö jokin naisia hakeutumasta korkeampiin virkoihin? Tai miesvaltaisille aloille? Ja jos jokin naisia estää, mikä se jokin on? Ja miksei se estä kaikkia naisia?

Mikäli näistä seikoista ei empiirisin keinoin päästä varmuuteen, vaatimukset keskipalkkojen yhdenmukaisuudesta jäävät tyhjän päälle, silkaksi vasemmistopopulismiksi. Moni onkin tasapalkkavaatimustensa kanssa liikkeellä vain ammattinsa puolesta tai äänestäjiä kosiskellakseen. 

Millaista tasa-arvoa, sen mukaisia vapauksia

Suomessa sukupuolten keskimääräiset palkkaerot selittyvät lähinnä sillä, että miehet ovat yliedustettuina yksityisen sektorin kilpailuilla vientialoilla ja naisten palkat maksetaan enemmän verovaroin [1]. Siksi tasapalkkatavoitteessa on voimakas kumouksellisuuden maku: pakotettu tasapalkka tarkoittaisi yhteiskunnan muokkaamista radikaalisti uudenlaiseksi. Vähimmilläänkin seurauksena olisi joko kuluttajahintojen nousu, veronkorotukset tai yritysten voittojen pienentyminen – tai luultavasti vähän tätä kaikkea, ja lisäksi kestävyysvajetta ja julkisen sektorin saneerauspaineita.

Tasapalkkatavoitteesta syntyviä seurauksia ei tulekaan arvioida sen perusteella, ovatko aikomukset hyviä tai edes sen perusteella, mikä on tavoitteen onnistumisen todennäköisyys. Todellisen testin on oltava se, mitä oikeasti tapahtuu ja on historiassa tapahtunut, kun tämänkaltaisia sosiaalisia ihanteita ja taloudellista uusjakoa aletaan käytännössä toteuttaa.

Yhteiskuntia vertaileva historiantutkimus on jo osoittanut, että kumouksellisilla ideologeilla ja keskusjohtoisesti suunnitelluilla talouksilla on taipumus päätyä inhimillisesti katsoen karmiviin suorituksiin. Keveimmilläänkin lopputulos näyttää olevan yksilön oikeuksien jyräytymistä ”oikeaoppisuuden” alle, jonkinlaista pinkiksi väritettyä totalitarismia [2]. Mikään ei takaa, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen.

Lisäksi on muistettava, että länsimaissa vallitseva elinkeinonvapaus ja demokraattiset periaatteet yhtäläisistä oikeuksista ovat pitkän kehityksen tulos. Äkkinäinen ja keskusjohtoinen kajoaminen tällaisiin hitaasti kypsyneisiin arvoihin synnyttää helposti tilanteen, jossa yksistä tuleekin tasa-arvoisempia kuin toisista, kuten George Orwell osuvasti tiivistää. [3]

Tasa-arvopohdiskelijoiden ei kuitenkaan tarvitse huolestua. Tasapalkkatavoite on epärealistinen ja synnyttää helposti uudenlaista epäreiluutta ja autoritaarisuutta, mutta jäljellä on silti joukko kiinnostavia ja punnitsemisen arvoisia kakunjakokysymyksiä. (Termi kakunjako tosin on harhaanjohtava, sillä se unohtaa olennaisen eli kakkujen valmistuksen edellyttämät innovaatiot, riskit ja uhraukset.)

Unohdetaan hetkeksi sukupuolet ja tarkastellaan asiaa yleisemmin. Aloitetaan siitä perustotuudesta, että tasa-arvo ja vapaus ovat väistämättä ristiriidassa. Jos kansalaisille sallitaan vapaus käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Ja koska ihminen on jälkeläisiinsä kiintyvä ja niihin investoiva laji, vaurautta kertyy enemmän kyvykkäiden ahertajien lapsille. Joku siis saa syntymässä muita enemmän. [4]

Miten tähän vapauden ja tasa-arvon väistämättömään ristiriitaan tulisi suhtautua? Kaikilla poliittisilla aatteilla on omat vastauksensa. Vasemmisto on valmis luopumaan joistakin vapauksista tasa-arvon hyväksi, ja oikeisto on valmis luopumaan osasta tasa-arvoa vapauden hyväksi. Tämä on perinteistä puoluepolitiikkaan kuuluvaa köydenvetoa ja kompromissien tekoa eikä sinänsä kovin kiinnostavaa.

Kiinnostavampaa on sen sijaan jakaa tasa-arvopyrkimykset kahtia: tavoitellako mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvoa?

Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.

Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?

Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. 

Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.

Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista (ja keiden resursseista) tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kysymys on olennainen. Kansalaisten on tivattava tähän konkreettinen vastaus kaikilta poliitikoilta ja kaikilta poliittisilta aatteilta. Tyhjiin iskulauseisiin tasa-arvotyön jatkamisesta ei tule tyytyä.

Koska lähtökohtien tasa-arvossa on edellä kuvattu epätarkkuusongelma, eikö saman tien olisi perusteltua ja helpompaa vaatia lopputulosten tasa-arvoa? Osa taloustieteilijöistäkin on sitä mieltä, että jos erot lopputuloksissa kasvavat riittävän suuriksi, ne alkavat heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Kyseisen teorian mukaan suurten tuloerojen maissa talouseliitillä ei ole enää halua puolustaa järjestelmää, joka mahdollistaisi lahjakkuuteen perustuvan nousun hierarkiassa. Kyse on taloudellisista kannustimista: jos tuloerot ovat suuria, rikkailla vanhemmilla on voimakkaampi intressi turvata jälkikasvunsa sosioekonominen asema riippumatta siitä, onko lapsella ominaisuuksiensa puolesta asemaan edellytyksiä. Näin näyttää tapahtuneen sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, joissa molemmissa liikkuminen sosiaaliryhmästä toiseen on vähentynyt. [5] (Tämä ei toki sellaisenaan ole todiste mahdollisuuksien puutteesta vaan voi selittyä muillakin seikoilla.)

Daniel Markovich puhuu tässä yhteydessä meritokratian ansasta. Etenkin Yhdysvalloissa se näkyy talouseliitin loputtoman pitkinä työpäivinä ja massiivisina investointeina jälkikasvun kouluttamiseen. Markovichin mukaan rikkain kymmenys on näin karannut keskiluokan saavuttamattomiin ja kykenee työteliäisyytensä avulla silti oikeuttamaan suunnattomat tulonsa. [6]

Tämä on syy, miksi pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo koetaan niin usein riittämättömäksi. Nykyteknologian maailmassa meriitteihin perustuva ja meritoitumiseen kannustava järjestelmä synnyttää ennennäkemättömiä tulo- ja varallisuuseroja.

Vastaväite kuuluu usein, että jos lopputulokset tasataan, lahjakkaimmat yksilöt laiskistuvat ja lopettavat innovoinnin. Huoli on perusteltu; lahjakkaimpien ahkerointi voi tehdä kaikkien elämästä helpompaa. Käytännössä tilanne näyttää kuitenkin olevan se, että ahkeruuteen riittää vaatimatonkin korvaus. Kuten sanonta kuuluu, kermalla on taipumus nousta pintaan.

Lopputulosten tasaamisen suurin ongelma ei siis välttämättä ole lahjakkuuden valuminen hukkaan. Pääongelma on pikemminkin se, että lopputulosten tasa-arvo edellyttää äärimmäisempiä pakkotoimia. Ristiriita vapauden kanssa on suurempi kuin lähtökohtien tasa-arvossa.

Perusasia on silti molemmissa sama: tasa-arvopyrkimykset ovat pyrkimyksiä rajoittaa vapauksia. Palkkaerojen kohdalla – olipa kyse miehistä ja naisista, homoista ja heteroista tai työtehtävien mukaan jakautuvista palkoista – ydinkysymys on se, millä tavoin valtio saa puuttua työnantajien ja perheiden päätöksentekoon ja markkinoiden toimintaan.

Tämä on iänikuinen ja usein yhteiskuntajärjestystä koetteleva poliittinen riidanaihe. Biologisesti tarkasteltuna on ällistyttävää, että yksilön suhde vallanpitäjiin voi nisäkäslajilla olla näinkin sopuisa. Erityisen kummaa on, että on kehittynyt kaltaisemme apinalaji, jolla sukupuolten välistä suhdetta kuvaavat pikemminkin tasaveroinen yhteistyö kuin resurssikilpailu ja tiukka hierarkkisuus. Ironisesti kiistat sukupuolten oikeuksista ja velvollisuuksista ovat kiivaita nimenomaan siksi, että ihmiskoiras ja -naaras ovat niin samankaltaisia.

                          * * *

ALAVIITTEET

[1] Kevät Nousiainen (2019) kirjoittaa: ”Naiset hoivaavat, ruokkivat, majoittavat, kouluttavat ja palvelevat samalla kun miehet rakentavat, kuljettavat sekä tekevät työtä teollisuudessa ja alkutuotannossa. Miehet tuottavat kun naiset uusintavat. Miehet huolehtivat viennistä ja synnyttävät yksityistä tuloa. Naisten työt maksetaan verovaroilla.” 

   Sana ”rakenteellinen” kuvaa asiantilaa melko hyvin, mutta termi ”rakenteellinen syrjintä” ei ole osuva. Se jättää epäselväksi, mikä järjestelmässä on syrjivää, missä kohdassa syrjintä tapahtuu ja niin edelleen. Sodan jälkeinen hallitus oli päättämässä joidenkin naisvaltaisten alojen palkoista, mutta tämä tuskin on pätevä syy kutsua 2020-luvun individualistisiin normeihin nojaavia työ- ja koulutusmarkkinoita syrjiviksi.

   On huomattava, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, missä mielessä nykyinen työmarkkinatilanne on oikeudenmukainen. Tarkoitus on vain osoittaa tasapalkkapyrkimyksiin sisältyviä ongelmia. Eräs käytännön pulma, joka ei tule tekstissä esiin, on erilaisten työtehtävien pisteyttäminen palkanmaksun perusteeksi. Missä määrin palkkojen tulee muodostua vaikkapa työn taitovaatimusten tai työn tuottavuuden perusteella? Ja missä määrin näitä kahta on ylipäätään mielekästä eritellä? Erityisesti hoivatyötä olisi hankala tarkastella tuottavuuden ylläpidon näkökulmasta. On myös huomattava, että koska palkat käytännössä muodostuvat työntekijöiden, työnantajien ja ay-liikkeen intressien ristipaineessa, jyrkät tasapalkkavaatimukset heikentävät työntekijän neuvottelumahdollisuuksia ja voivat lisätä työnantajan valta-asemaa. Tämä tuskin on tasapalkan kannattajien tavoite.

 

[2] Usko siihen, että kykenisimme kollektiivisesti muokkaamaan ihmislajia kohti kaikkinaista kukoistusta, on mielekästä pitää elossa. Ja kuten aikaisemmat polvet, myös nykynuorisomme on siinä onnistunut: se haluaa maailmaa parantaa ja päättää itse kohtalostaan. Jonkun on kuitenkin epäkiitollisesti muistutettava, että yhteiskuntaelämän muuttaminen pitkällä aikavälillä ja suuressa mittakaavassa on äärimmäisen hankalaa ja että parhaimmatkin aikomukset tuottavat tahattomia ja kielteisiä sivuvaikutuksia – siinäkin harvinaisessa tapauksessa, että tavoitteista vallitsisi laaja yksimielisyys. On siis muistettava, että usein parasta jälkeä syntyy, kun asiat saavat kehittyä vähitellen omalla painollaan ja ihmisille suodaan mahdollisuuksia päättää itse omista asioistaan. Yritykset tehdä ihmisistä tahdottomia shakkinappuloita on tuomittu epäonnistumaan.

 

[3] Keskipalkkojen tasaaminen on monen nykyfeministin tavoite. Tämän takia liberaalidemokratian kannattaja ei voi rehellisesti pitää itseään feministinä, ainakaan ennen kuin aate on ottanut askeleen taaksepäin ja alkanut tarkastella tasa-arvoa yhtäläisten oikeuksien näkökulmasta, siis ilman utooppisia tasapäistämishaluja.

   Tällainen suunnanmuutos tarkoittaisi feminismille irtisanoutumista kollektivismista ja autoritaarisesta ajatuskontrollista, joiden kanssa se on viime aikoina liehakoinut (Tammisalo 2019b). Myös akateemisen feminismin on muututtava: sen on pyrittävä objektiivisuuteen, empiirisiin tiedonhankintamenetelmiin ja kausaalisuhteiden systemaattiseen selvittämiseen (Tammisalo 2019a). Ennen kaikkea feministien tulisi lakata teeskentelemästä, että vapauden ja tasa-arvon välillä ei olisi ristiriitaa. Feministiksi julistautunut sisäministeri Maria Ohisalo (2019) jopa toteaa, että hänen mielestään feminismi on vapausaate.

   Jälkikäteen tapahtuva ideologioiden terävöittäminen saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Siksi mieluummin pyrin kyseenalaistamaan feministiksi identifioitumisen mielekkyyden. Aate on menettänyt fokuksensa, ja sitä vaivaa joukko sisäisiä ristiriitoja. Miksi sellaista pitäisi kannattaa? Jos on tarkoitus edistää naisten oikeuksia, puhuttakoon naisten oikeuksien ajamisesta. Ja jos on tarkoitus edistää miesten oikeuksia, puhuttakoon miesten oikeuksien ajamisesta. Ilman lisämääreitä feministiksi tunnustautuminen on laiskaa poseeraamista, epäkypsää riidanhaastamista ja/tai huomiohakuista halua kuulua nomenklatuuraan.

 

[4] Ahkeruus ja lahjakkuus eivät selitä kaikkea taloudellista menestymistä, vaan mukana on aina silkkaa tuuria. Globaalisti katsottuna yksilöiden väliset tuloerot selittyvät lähinnä kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta se ei toki silti kumoa ahkerien ja kyvykkäiden parempaa toimeentuloa oman yhteisön sisällä.

   Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys kuin se, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että se, joka työskentelee kolme prosenttia muita ahkerammin tai on kolme prosenttia muita nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja muita enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat esimerkiksi Japanissa niin kyvyttömiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:

Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

 

[5] Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan usein todennäköisyyttä, että matalalla sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmälle tasolle. Määritelmä on siinä mielessä huono, että pelkkä todennäköisyys ei vielä kerro, mistä mahdollinen vähäinen sosiaalinen liikkuvuus johtuu. Jossakin maassa liikkuvuus voi esimerkiksi olla varsin vähäistä, vaikka takana ei olisi lainkaan syrjintää tai epäoikeudenmukaisuutta. Määritelmä jättää siis huomiotta kysymykset yksilöiden meriiteistä ja ominaisuuksista.

   Yksilötasolla voidaan taas kysyä, missä määrin nousu saa perustua synnynnäisiin ominaisuuksiin verrattuna kovaan työhön. Esimerkiksi kauneuskilpailuissa menestyminen ei juuri vaadi työtä, mutta urheilukilpailuissa menestyminen on aina uurastuksen takana. (Toki urheilussa tarvitaan myös synnynnäistä lahjakkuutta, ja nykyään valokuvamallitkin treenaavat kuin he valmistautuisivat olympialaisiin.) Olennainen kysymys on tässäkin se, missä määrin markkinat saavat päättää yksilön saamista palkkioista.

 

[6] Meritokratian perusolemus on se, että yksilön on omilla ansioillaan ja meriiteillään ansaittava paikkansa yhteiskunnassa. Aate syrjäytti vielä 1900-luvun alkupuolella vallinneen perimiseen perustuvan järjestelmän, aristokratian. Meritokraattinen eetos sai tuolloin tukea politiikan molemmilta laidoilta: oikealla taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä ja vasemmalla avoimuudesta erilaisuutta kohtaan ja vihamielisyydestä aristokratiaa kohtaan.

   Meritokratiaan liittyvistä vaaroista varoitteli termin keksijä Michael Young jo 1950-luvulla kirjassaan Meritokratian nousu 1870–2033. Vuonna 2001 Young kirjoitti pettyneensä teoksen vastaanottoon. Kirjan piti hänen mukaansa olla satiiri ja varoitus, mitä saattaa tapahtua, jos tietynlaisia ansioita omaavat yksilöt muodostavat sosiaaliluokan, johon muilla ei ole pääsyä – aivan kuten monin paikoin näyttää nyt tapahtuneen. 

                                * * *

KIRJALLISUUS

 

Chang, H-J. (2010): 23 tosiasiaa kapitalismista. Into. Helsinki.

 

Marcovich, D. (2019): The Meritocracy Trap. Penguin.

 

Nousiainen, K. (2019): Palkka-avoimuuden oikeudellisista edellytyksistä. Teoksessa: Samapalkkaisuuden perusteet ja edistäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 28. Helsinki.

 

Ohisalo, M. (2019): ”Toipuvan kiltin tytön”, nykyisen feministin päiväkirjamerkintöjä sukupuolijärjestelmästä. Teoksessa: Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim. (2019): Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta. Like. Helsinki.

 

Tammisalo, O. (2019a): Nykyfeminismin yhtiöjärjestys on seksistinen, autoritaarinen ja täynnä ristiriitoja. Skeptikko 2/2019.

 

Tammisalo, O. (2019b): ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia. Skeptikko 3/2019.

 

Young, Michael (1958/1967): Meritokratian nousu 1870–2033. Weilin&Göös. Helsinki.