Tarjosin seuraavaa Tieteessä tapahtuu -lehteen. Puheenvuoroa ei kuitenkaan julkaista.
Janne Kivivuori kirjoittaa (Tieteessä tapahtuu 5/2012) feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista
Suomessa: ala on sisäsiittoista, se ei ymmärrä selittämisen ja selittelyn
välistä eroa ja se hyljeksii empiirisiä tutkimustuloksia sekä tieteessä
olennaista pyrkimystä objektiivisuuteen. Marita Husso, Suvi Keskinen ja Suvi
Ronkainen eivät hyväksy väitteitä (Tieteessä tapahtuu 6/2012). He ensinnäkin toteavat, että Kivivuoren
kritisoima konstruktionistinen lähtökohta ei kuvaa kaikkea ”sukupuolistunutta”
väkivaltatutkimusta. Tämä huomio pitää tietysti paikkansa:
feministisen/sukupuolistuneen väkivaltatutkimuksen alle on mahtunut vuosien
varrella kaikenlaista. On kuitenkin huomattava, että – etenkin jos tarkastellaan
naistutkimusta yleisemmin – sosiaalinen konstruktionismi on ollut vallitsevin
lähtökohta. Husso, Keskinen ja Ronkainenkin myöntävät, että kansainvälisesti
katsottuna ”kulttuurinen merkityksenanto” – joka käytännössä on hyvin lähellä
konstruktionismia – on Suomessa ollut vallitseva suuntaus.
Tärkeämpi seikka on kuitenkin Husson, Keskisen ja Ronkaisen väite, että
Kivivuoren avaus olisi vain keskustelukutsuksi naamioitua politikointia. Vuonna
2006 julkaisin yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan
pamfletin, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen
näkökulmasta (Terra Cognita). Teimme siinä
vastaavia havaintoja kuin Kivivuori sillä poikkeuksella, että Kivivuorella on
entistä tarkempaa empiiristä näyttöä päätelmiensä tueksi: vastaaviin aloihin
verrattuna feministisen väkivaltatutkimuksen oppikirjat esimerkiksi nojaavat
kansainvälisten artikkelien sijasta voimakkaammin suomenkielisiin lähteisiin,
ns. kaverikirjoihin. (Tämä ei toki itsessään kerro tutkimuksen laadusta, kuten
Husso kollegoineen toteaa, mutta se on silti vähintäänkin selvä riskitekijä.)
Kuten Kivivuorta, meitäkin syytettiin poliittisuudesta (oikeistotaantumuksesta)
ja jopa sukupuolivähemmistövastaisuudesta, vaikka totuus on aina ollut
päinvastainen.
Koska
Kivivuoren päätelmät ja niiden herättämä vastareaktio osuvat niin hyvin yksiin
Keisarinna-pamfletin kanssa, käyn lyhyesti läpi joitakin kokemuksiani kirjan
tiimoilta. Pamfletissa pyrimme siis osoittamaan, että akateemisessa
naistutkimuksessa on liian paljon epätieteellisyyttä, myös sen kavalinta
alalajia, poliittisuutta. Meidät leimattiin humoristisen ja tieteenfilosofisen
teoksemme johdosta nopeasti miesasiamiehiksi. Tämä herättää kysymyksen, miksi
jonkin tieteenalan menetelmien ja tulosten kritisointi olisi poliittinen
sukupuolikysymys, jollei ala olisi jo etukäteen sitoutunut tiettyyn
sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan. Useaan otteeseen jouduinkin selittämään,
että esittämällämme kritiikillä ei ollut mitään tekemistä miesliikkeen tai
minkäänlaisen politiikan kanssa. Kyse oli aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta
huolesta, ja sellaiseen ei tietenkään ole mielekästä vastata poliittisilla
syytöksillä.
Naistutkimuksen kritisointi synnytti myös joukon muunlaisia henkilöön
kohdistuvia argumentteja – ei tosin tieteellisillä foorumeilla. Olen
esimerkiksi koulutukseltani elintarvikekemisti. Tämän johdosta kolumnisti Anne
Moilanen nimitteli minua Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”.
Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels
olisi taatusti ollut ylpeä Moilasen heitoista (paitsi että pilkka osui tässä
tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen). Lisäksi
minun pitäisi tietysti olla imarreltu tällaisista hyökkäyksistä. Yleensähän ne
tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.
Huomattavan monet ihmettelivät myös sitä, miksi juuri naistutkimus
otettiin kritiikin kohteeksi, vaikka muuallakin tavataan löysää ajattelua ja
heppoisia metodeja. Tässä mielessä voi jonkun mielestä jopa olla perusteltua
ajatella, että naistutkimus joutui liikaa silmätikuksi tärkeämpien
tieteenalojen kustannuksella. Naistutkimus ei kuitenkaan voi vetäytyä sen
taakse, että jossakin muuallakin on haluttomuutta ymmärtää tieteen
harjoittamisen ankaruutta.
Kyse on
totta kai samalla tieteen määritelmästä. Keskeistä tieteessä on, että aineiston
perusteella voidaan kumota teoreettisia lähtökohtia (tai saada niille
vahvistusta). Kuten Kivivuori näyttää, feministisessä väkivaltatutkimuksessa
empiirisen aineiston ei kuitenkaan aina katsota määräävän tutkimuksen tuloksia.
Tutkimus sen sijaan on pitkälti tarkoitettu kuvittamaan tutkijan jo valmiiksi
hyväksymiä teoreettisia lähtökohtia. Pamflettikeskustelussa naistutkijat mielellään
korostivat alan ”itserefleksiivisyyttä”, mutta se tai ”sukupuoliroolien
purkaminen” eivät tietenkään takaa tieteellisten periaatteiden toteutumista.
Siinä
missä 1970-luvun kommunistinen opiskelijaliike ratsasti työläisten kokemilla
vääryyksillä, 1990- ja 2000-luvuilla oltiin naisten suhteen lähes vastaavassa
tilanteessa. Jos naisella meni huonosti, piti omaksua epätieteellisiä
teorioita, jotta naisten asemaa olisi voitu parantaa. Ikään kuin tasa-arvoa ei
olisi voitu parantaa omaksumatta humpuukia. Tilanne oli tietysti kaikkien
kannalta kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletettiin edistävän sorrettujen ja
marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt)
oikeuksia. Paradoksaalisesti se ohjasi tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan,
joka tätä kautta marginalisoi näitä ryhmiä entisestään. Naistutkimus ei siis
täyttänyt edes ideologista tavoitettaan.
Sukupuolen merkitystä yhteiskunnassa on tietysti syytä ja täysin
mahdollista tutkia tieteellisesti. Ongelma on siinä, että näkyvin osa takavuosien naistutkimuksesta siinä epäonnistui.
Alan tärkeimpiä ”saavutuksia” oli tiedon, tieteen ja arvojen lähes täydellinen
suhteellistaminen – tavallaan siis myös itsensä kumoaminen. Toisinaan
etusijalla oli jopa länsimaisuuden vastustaminen, mikä ironisesti on
lähestulkoon sama kuin tasa-arvon vastustaminen. Kuten Kivivuori toteaa
väkivaltatutkimuksesta: ”Harvoin yhteiskunta-ajattelun historiassa on ajettu
yhtä hyvää asiaa niin epätarkoituksenmukaisella tavalla.”
Jälkikäteen ajateltuna ei ole yllättävää, että Keisarinna-pamfletti ei
saanut aikaan näkyviä muutoksia. Ei siihen pystynyt Suomen akatemian asettama
paneelikaan, joka selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002.
Selvityksen mukaan ala oli tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön:
postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja
dekonstruktionismiin – tiiviimmin ilmaistuna sanamagiaan. Kivivuoren analyysi
ja nyt käytävä keskustelu tuonevat kuitenkin tuoreita tuulahduksia; nimensähän
ala on jo vaihtanut sukupuolentutkimukseksi. Tulevaisuudelta voidaan myös
toivoa, että kaikkien biologisten tieteiden eli myös ihmistieteiden kattoteoria
eli evoluutioteoria – ja yleisemmin pyrkimys menetelmien tarkkuuteen ja
objektiivisuuteen – saisi sukupuolentutkimuksessa aseman, joka sille kuuluu.
Valitettavasti sekä biologian että tieteellisen metodin vähättely voi
erilaisten sosiaalisten prosessien kautta jatkua vielä pitkään. Näin käy
ainakin, jos kukaan ei taistele paremman tieteen puolesta. Julkisuudessa tasa-arvokysymykset tulevat varmasti olemaan jatkossakin pinnalla, ja hyvä niin: ihmisten reilu kohtelu ei ole koskaan itsestäänselvyys.
