Tiede, vaistot ja moraali

Tarjosin Luonnon tutkija –lehdelle seuraavaa kirjoitusta. Päätoimittajan mukaan se ilmestyisi toukokuun numerossa.

Tiede, vaistot ja moraali

Parissa viimeisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä olen käynyt perinnöllisyystieteilijä Petter Portinin kanssa vuoropuhelua koskien ihmisellä tavattuja vaistoja. Olemme väitelleet aiheen tiimoilta ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten. Tässä kirjoituksessa käyn läpi, mistä olemme samaa ja mistä eri mieltä. Matkan varrella Portin on esittänyt minua koskevia (väärään osuneita) poliittisia vihjailuja, mutta tässä ei puututa niihin.

Portinin kanta on, että ihmisellä ei vaistoja ole. Minusta niitä on ihmisellä siinä missä muillakin eläimillä, ehkä jopa enemmän. Kyse on tietenkin eroista määritelmissä. Mielestäni Wikipedian määritelmä on pätevä: ”Vaisto tarkoittaa elävien olentojen (lajin) sisäänrakennettuja taipumuksia johonkin eläinlajille ominaiseen ja yleiseen käyttäytymiseen.” Portin sen sijaan määrittelee vaistot eläimen ”synnynnäiseksi kyvyksi tuottaa monimutkaisia ja kaavamaisia käyttäytymistoimintoja ympäristöärsykkeisiin”. Hän myös esittää, että määritelmässäni vaistoiksi voitaisiin lukea miltei mikä tahansa ihmisen käyttäytymispiirre.

On ilmeistä, että me molemmat ymmärrämme vaistotermin epämääräisyyden (olipa määritelmä kumpi hyvänsä). Esimerkiksi ilmaus synnynnäinen ei sellaisenaan vielä tarkoita mitään. Kysehän on aina synnynnäisyyden asteista. Esimerkiksi suomen kielen oppiminen on vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen.

Sen sijaan olen eri mieltä, että määritelmäni johtaisi siihen, että kaikkea ihmisen käyttäytymistä voitaisiin pitää vaistomaisena. Missään päin maailmaa ei esimerkiksi syödä keittoa haarukalla tai heitetä keihästä kevyt ja tylsä pää edellä. Nämä ovat järkeviä, eivät vaistomaisia ratkaisuja. Ne vaativat vaistojen sijaan lähinnä jonkinlaista yleisälykkyyttä. Ihmisen käyttäytymisessä on tällä tavoin lukematon määrä toimintoja, joita ei millään mielekkäällä tavalla voida pitää vaistoina.

Yleisälykkyys ei silti riitä ihmisellekään. Aiemmassa puheenvuorossani otin esille ihmisen kielivaiston. Yleisälykkäälle oppimiskoneelle olisi esimerkiksi huomattavan vaikea oppia kieltä lapsen normaalissa kasvuympäristössä, mikäli tässä koneessa ei jo valmiina olisi erityisiä valmiuksia omaksua kielen rakenteita. Ihmislapsi sen sijaan omaksuu kielen vaivattomasti. Tämä tapahtuu juuri synnynnäisten ja vaistomaisten/vaistonkaltaisten valmiuksien takia. Lapsijoukko myös pystyy kehittämään itselleen yhteisen, täysin toimivan ja rakenteiltaan tyypillisen kielen silloinkin, kun aikuisten luoma ympäristö ei sellaista tarjoa (esim. kuurojen lasten kehittämä viittomakieli maissa, joissa ei ennestään ollut viittomakieltä).

Asian ydin on, että jos ihminen olisi muista eläimistä poiketen jonkinlainen oppimiskone ilman evoluutiossa kehittyneitä tunteita ja vaistoja, se olisi suurissa vaikeuksissa. Ilman myötäsyntyisiä valmiuksia yleisoppija ei voisi tietää, mitä kaikkea sen pitäisi ympäristöstään oppia.

Portinin mukaan keskeistä vaistotoiminnoissa on, että ne ovat avainärsykkeiden laukaisemia vakioliikekaavoja, joissa oppimisen osuus on vähäinen. Kuten todettua, olemme yksimielisiä määritelmän epämääräisyydestä. Mikä esimerkiksi on vähäisen oppimisen raja tai mitä ylipäätään on oppiminen, kun Portininkaan mukaan käyttäytymistä ei voida selkeästi jakaa synnynnäiseen ja opittuun? Määritelmät on keskusteltaessa toki pidettävä selkeinä mielessä, mutta niistä ei kannata kiistellä. Ne eivät tuo uutta tietoa ihmisluonnosta. Erimielisyyksillemme täytyykin olla muita kuin määritelmällisiä syitä. Portin jopa toteaa, että ”koko lähestymistapamme poikkeavat ratkaisevasti”. Mistä on kyse?

Pidän evoluution kuluessa kehittyneitä valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen vaistonkaltaisina reaktioina. Portin ei tätä hyväksy ja perustelee erimielisyyttään seuraavasti: ”se mielestäni viittaa fiksoituneeseen käyttäytymiskaavaan, joka rajoittaa ihmisen toiminnan vapautta”. Valitettavasti viimeisin keskustelumme katkaistiin tähän, sillä vasta tässä lausunnossa aloimme päästä todellisten erimielisyyksien lähteille.

Portinin perustelu on vähintäänkin epämääräinen (mitä tarkoittaa, että moraalivaisto ”viittaa” jonkinlaiseen käyttäytymiseen) ja pahimmillaan se on tieteellisessä mielessä epäpätevä. Saattaa toki olla, että näkemykseni moraalitunteista vaistonkaltaisina reaktioina ”viitatessaan” uhkaa ihmisen vapautta, mutta se ei tietenkään saa olla peruste hylätä tätä näkemystä. Tieteessä lähestymistapoja aivan kuten faktojakaan ei tule hylätä niiden mahdollisten, tieteen ulkopuolisten vaikutusten perusteella.

Portin on aiemminkin esittänyt vastaavia näkemyksiä, esimerkiksi Tieteessä tapahtuu 2/2007: ”Tiede menetti viattomuutensa viimeistään natsi-Saksan keskitysleirien ihmiskokeiden ja Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien myötä. Jokaisen tutkijan velvollisuutena näyttää siis olevan totuuteen pyrkimisen lisäksi tiedostaa tutkimukseensa liittyvä inhimillinen ja yhteiskunnallinen vastuu ja näin ollen tieteen sidonnaisuus moniin arvoihin. Ellei hän näin tee tai kykene tekemään, voi hänen tutkimustyötään pitää arvottomana.”

Tämä ei voi pitää paikkansa. Tutkimusmenetelmät voivat olla monessa mielessä moraalittomia ja tutkimustuloksilla voi olla monenlaisia epätoivottuja yhteiskunnallisia seurauksia, mutta nämä seikat eivät sellaisenaan tee tutkimustyöstä tai -tuloksista tieteellisessä mielessä arvottomia. Atomipommiesimerkki on myös outo, koska tunnetusti monet Manhattan-projektin tutkijat vastustivat atomipommin käyttämistä.

Perustelut olivat samankaltaisia, kun Portin vertaili Erkki Haukiojan ja Richard Dawkinsin käsityksiä geeneistä Luonnon tutkijassa 1/1997: ”Erkki Haukioja on teoriassaan elävistä entiteeteistä esittänyt näkemyksen, että eliöt ovat ajassa eteneviä koneita, joiden etenemistä geenit palvelevat. Päinvastainen näkemys on Richard Dawkinsin teoria itsekkäistä geeneistä. Sen mukaan eliöt ovat geenien lisääntymiskoneita. Itse asetun mieluummin Haukiojan kuin Dawkinsin kannalle mm. humanistisistakin syistä. Geenien lisääntymiskoneilla ei voi olla vapaita tarkoitusperiä. Kuitenkin ihmisillä sellaisia on.”

Portinin perustelu on tässäkin epäpätevä. Mitä hänen mainitsemat ”humanistiset syyt” ovatkin, ne eivät voi olla tieteellisessä mielessä hyviä syitä hylätä jotakin näkökulmaa. Tämä pätee etenkin teoriaan itsekkäistä geeneistä, jonka avulla on voitu luoda valtava määrä uudenlaisia hypoteeseja ja ennusteita. Moni biologian haara melkeinpä nojaa kyseiseen teoriaan. (Huomattakoon myös, että teoria itsekkäistä geeneistä ei ole Dawkinsin teoria, hän vain teki sen tunnetuksi suurelle yleisölle. Ullica Segerstrålen uunituore teos edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista on mainio johdatus teorian alkuaikoihin, Nature’s Oracle, 2013 Oxford.)

Erityisen ontuva on vapaaseen tahtoon nojaava perustelu. Pertti Tötön Syvällistä ja pinnallista –kirjassa (2004, Vastapaino) on oiva kommentti teemasta: ”Vapaata tahtoa on läpi sosiaalitieteiden historian käytetty tekosyynä ja lyömäaseena enemmän kuin mitään muuta asiaa. Siitä ovat saaneet maistaa ensimmäisistä positivisteista lähtien kaikki, jotka ovat rohjenneet väittää, että sosiaalisessakin maailmassa on syitä ja seurauksia ja että niitä tutkitaan kuten muitakin kausaalisuhteita. Kuvaavaa on, että vetoaminen vapaaseen tahtoon riittää, ei tarvitse esittää varsinaista argumenttia siitä, miten vapaan tahdon myöntämisestä seuraa kausaalisuhteiden mahdottomuus”.

Tieteellistä teoriaa ei siis voida kumota osoittamalla, että se todennäköisesti on vaaraksi vapaalle tahdolle. Toisin sanoen olen Portinin kanssa eri mieltä tieteen luonteesta ja tieteen pyrkimyksestä objektiivisuuteen. Väitän jopa, että Portinin ja eräiden hänen 70-lukulaisten biologikollegoiden harjoittama, sinänsä hyväntahtoinen tieteen politisointi on pieneltä osaltaan syypää, miksi evolutiivinen ihmistutkimus on Suomessa kulkenut niin paljon jälkijunassa.

Toinen erimielisyys koskee edellä mainittua tahtomisen ja toiminnan vapautta, joihin Portin vetoaa. Kuten todettua, tuoreessa kirjoituksessaan hän hylkää moraalisen käyttäytymisen vaistomaisuuden siksi, että se ”viittaa” jonkinlaiseen determinoituun käyttäytymiseen ja ihmisen toimintavapauksien rajoittamiseen. Portinin determinismi on kuitenkin biologian vastustajien 1970- ja 80-lukujen tiedesodan aikaan luoma puhdas karikatyyri. Molemmat osapuolet kannattivat jo tuolloin samaa oppikirjatotuutta, että käyttäytyminen on geenien, ympäristön ja historiallisten sattumien tuote. Keskustelijoille oli siis itsestään selvää, että yksilönkehityksessä ympäristö virittää eläinten aistit sekä muut psykologiset mekanismit toimiviksi. Portin näyttääkin sekoittavan determinismin jonkinlaiseen fatalismiin ja syynalaisuuden pakkoon.

Entä se moraalivaisto? Perustan väitteet moraalin vaistonkaltaisuudesta siihen yksinkertaiseen seikkaan, että ihmiseltä tavattu moraalinen tietoisuus on osa lajityypillisiä mielenrakenteita, joita emme voi halujemme mukaisesti muutella. Suomalainen moraalifilosofi Edvard Westermarck kirjoittaa teoksessaan Moraalin synty ja kehitys (1933): ”Me hyväksymme teon ja paheksumme toista, koska emme voi muuten menetellä. Voimmeko olla tuntematta tuskaa, kun tuli meitä polttaa? Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa ystäviämme kohtaan?”

Voiko Portin siis ohjata moraalitunteitaan ja moraalista käyttäytymistään muita paremmin, koska hän ei satu pitämään niitä vaistonkaltaisina reaktioina? Voiko Portin vapaalla tahdollaan olla tuntematta empatiaa väärinkohdeltua ystävää kohtaan tai moraalista suuttumusta ystävän pahoinpitelijää kohtaan? Ei tietenkään. Asia voidaan ilmaista myös kysymällä, kuinka vapaa on rakastuneen tai nälkäisen henkilön tahto. Ihminen voi toki muista eläimistä poiketen laihduttaa, mutta hän ei tahdollaan voi poistaa nälän tuomaa viettelystä. Se, että ihmiset kaikkialla maailmassa tuntevat myötätuntoa (harvinaisia psykopaatteja lukuun ottamatta) tai vaikkapa mustasukkaisuutta, ei suinkaan ole tulosta vapaasta tahdosta vaan luonnonvalinnan suosimista tunnevalmiuksista. Kulttuuriset tekijät voivat voimistaa tai vaimentaa vaikkapa mustasukkaisuutta, mutta tunne itsessään on universaali, parisidoksen ylläpitoon liittyvä vaistonkaltainen sopeutuma.

On toki mahdollista, että tieto siitä, miten moraalivalmiutemme ovat evolutiivisesti kehittyneet, vaikuttaa moraalitunteidemme syttymiseen. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, eivätkä tutkimustulokset tue ajatusta. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset kuvittelevat muiden toimivan, ei se, miten ihmiset uskovat saaneensa moraalivalmiutensa (ks. Tammisalo: Ihmisluontoa etsimässä, 2012 Terra Cognita).

Käytännön esimerkiksi moraalisten reaktioiden rajoittuneisuudesta kelpaa viaton biologi, joka joutuu kadulla lompakkovarkauden tai pahoinpitelyn uhriksi. Hän ei voi olla suuttumatta tai närkästymättä häntä kohtaan tehdystä rikkomuksesta – ajattelipa hän vapaasta tahdosta mitä tahansa. Moraalisen paheksumisen tunne syttyy siis biologissa siitä huolimatta, mikä on ”determinoinut” väärintekijän suorittaman loukkauksen; hänen geeninsä, kasvatuksensa, lapsuuskokemuksensa, pelaamansa videopelit tai näkemänsä uutislähetykset. Sovitusta vaativa tunne ei tällä tavoin ole riippuvainen käsityksestä, että tahto on vapaa. Ihmisellä on vaistomainen asenne ajatella, että jos kukaan muu – esimerkiksi aivopesijä tai hypnotisoija – ei ole vastuussa teostasi, sinä olet. Tämä on yksi rankaisemis- ja moraalipsykologiamme perustavia rakennuspalikoita.

Tieteellisten näkökulmien valitseminen tahtomisen vapauden perusteella ei siis ole mielekästä. Ja determinismillä pelottelu kannattaa jättää ainekirjoitusfraaseihin. Ymmärrän kyllä, että Portin on halunnut myötäillä humanistien ja psykologien biologiapelkoja. Kenties hän on jopa pyrkinyt puhdistamaan II maailmansodan ajoilta periytyvää perinnöllisyystieteilijöiden tahriintunutta mainetta. Jotkut humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä ovat joka tapauksessa olleet enemmän kuin halukkaita kuulemaan, että heidän ei tarvitse opetella biologiaa. Tilanne on kuitenkin viime vuosina onneksi muuttunut. Vaikka jokunen geneetikko onkin juuttunut poseeraamaan sosiobiologian vastaisen luokkataistelun poteroihin, valistuneimmat yhteiskuntatieteilijät tietävät jo paremmin. 

Chagnon ja Hamilton

Olen lukenut reilut sata sivua kahdesta tuoreesta kirjasta, jotka käsittelevät kahta ihmisluontotutkimuksen kannalta merkittävää tieteilijää. Toinen on antropologi Napoleon A. Chagnonin omaelämäkerrallinen teos Noble Savages – My life among two dangerous tribes – The Yanomamö and the anthropologists (Simon & Schuster 2013). Olen aiemmin lukenut Robert Borofskyn kirjan Yanomami: The fierce controversy and what we can learn from it (University of California Press, 2005). Siinä käydään läpi Chagnonin tutkimustulosten ympärille syntynyttä kiistaa sodankäynnin yleisyydestä ja merkityksestä vanhakantaisilla heimoilla. (Aiheesta lisää Ihmisluonto –kirjassani.) Chagnonin oma teos näyttää tässä(kin) suhteessa olevan huomattavasti hyödyllisempi kirja. Se ei myöskään anna aina kovin imartelevaa kuvaa antropologikunnasta, saati lähetyssaarnaajista.

Toinen tärkeä teos on suomenruotsalaisen Ullica Segerstrålen (ks. arvioni hänen aiemmasta kirjastaan täältä) elämäkerta edesmenneestä akateemikostamme William Hamiltonista, Nature’s Oracle (Oxford University Press, 2013). Hamiltonin elämänkaaren lisäksi siinä käydään läpi mm. sukulaisvalintateorian syntyä. Richard Dawkins mainostaa takakannessa kirjaa seuraavasti: ”Those who loved him, as I did, and those who wish to know more of the astonishing originality and versatility of his contributions to science, will treasure this book.” Ja Sarah Hrdy kirjoittaa: ”It has been ages since I enjoyed a book so much.”

Tavataan ensi viikolla –kirjan arvostelu

Vuonna 2007 julkaistu psykoanalyysikritiikkini Tavataan ensi viikolla (Terra Cognita) ei juuri saanut julkisuutta. Vastikään kuitenkin huomasin, että Turun Sanomissa oli Veli-Matti Pynttärin arvio kirjasta 10.12.2007 otsikolla Psykoanalyysista – jälleen. Lainaan tähän arviosta muutaman otteen, loppupäätelmästä olen yleisesti ottaen samaa mieltä:

Omien sanojensa mukaan Osmo Tammisalo katsoo piiskaavansa jo kuollutta hevosta, kun hän uudessa kirjassaan arvostelee psykoanalyysin hoitovaikutuksia ja pyrkii poistamaan harhaluulot psykoanalyysin tieteellisyydestä. Tammisalo näkee kritiikin edelleenkin tarpeellisena, koska psykoanalyysilla on ollut kielteinen vaikutus sekä ”tieteellisen ihmistutkimuksen” kehitykseen että potilaille tarjottuihin hoitomuotoihin. 

Psykoanalyysin teorioita Tammisalo arvostelee ennen kaikkea empiirisen todistusaineiston puutteesta. Suuri osa Freudin tuotannosta jää kuitenkin tarkastelun ulkopuolelle, sillä niissä esitetyt väitteet ovat Tammisalon mielestä ”liian selvästi” tulosta lennokkaista fantasioista, ellei jopa perversioista. Niiden psykoanalyysin teorioiden tueksi, joita Tammisalo suostuu tarkastelemaan lähemmin, hän ei löydä sellaisia kouriintuntuvia todisteita, jotka läpäisisivät tieteelle asetetut tiukat kriteerit. Psykoanalyysin kannattajat ovat hänen mukaansa päinvastoin peitelleet sitä, että empiirisen todistusaineiston sijasta he ovat yksinkertaisesti uskoneet Freudin sanaan. 

Psykoanalyysin teorioiden lisäksi Tammisalo kyseenalaistaa myös psykoanalyyttisen hoitomuodon, koska sen vaikutuksia ei ole kyetty kiistattomasti osoittamaan. Vaikutusten tutkimisen tulisi perustua samanlaisille kriteereille kuin muidenkin terapiamuotojen, muun muassa pitkäaikaiselle seurannalle ja vertailuryhmien satunnaistamiselle, eikä psykoanalyysille voida tässä suhteessa myöntää minkäänlaista erityisasemaa. Tammisalo kuitenkin korostaa, että jokaisella ihmiselle tulisi olla vapaus valita hoitomuotonsa. Tämän päätöksen tueksi Tammisalo esittää käsityksensä psykoanalyysista kalliina, hoitovaikutuksiltaan epävarmana ja sivuvaikutuksiltaan mahdollisesti jopa haitallisena terapiamuotona.

Tammisalo ei pyri peittelemään vihamielistä suhtautumistaan psykoanalyysia kohtaan, vaan puolustaa paikoin aggressiivista, yksioikoista ja tuomitsevaa sävyään turhautumisella popularisoidun psykologian surkeaan tilaan. Vaikka kyse onkin popularisoivasta teoksesta, miltei pamfletista, niin puolueettomana pidetyn tieteellisen metodin puolustukseen tällainen sävy sopii huonosti.

 - - -

PS. Selailen toisinaan vanhoja lääkärilehtiä. Duodecim 20/2010 –lehdessä törmäsin erään ortopedin vertailuun osteoporoosin ilmenemisestä eri ihmispopulaatioilla. Hän jatkaa seuraavasti: ”Myös paranemisominaisuudet ovat kokemusperäisesti mustilla huomattavasti paremmat kuin meillä.” Jos virkettä ei olisi irrotettu asiayhteydestään, se vaikuttaisi lääkäreiden julkaisussa melko erikoiselta: me = valkoiset.

PPS. Duodecim 9/2012 –lehdessä otettiin kantaa asiaan, josta tuttavapiirissäni monesti herää keskustelu, sokeri- vai makeutusainejuomat. Joule on joule juomissakin -juttu alkaa seuraavasti: ”Sokerilla makeutettujen virvoitusjuomien vaihtaminen kalorittomiin tai pelkkään veteen laski lihavien henkilöiden painoa 2–3 kg puoli vuotta kestäneen tutkimuksen aikana.” Ja loppuu: ”Molemmat tutkimukset osoittavat energiaa sisältävien virvoitusjuomien käyttöön liittyvän lihomisriskin. Vesi on paras janojuoma, mutta makeistakin juomista pitävä laihduttaja tekee viisaasti valitessaan energiattoman vaihtoehdon.” Omissa keskusteluissani tuon esille myös sokerin haitalliset vaikutukset hampaille ja toistuvien verensokeripiikkien mahdolliset haittavaikutukset mm. insuliiniaineenvaihdunnalle. ”Luonnollinen” ei ole aina terveellistä tai ”keinotekoinen” vaarallista.