Vuonna 2007 julkaistu psykoanalyysikritiikkini Tavataan
ensi viikolla (Terra Cognita) ei juuri saanut julkisuutta. Vastikään kuitenkin
huomasin, että Turun Sanomissa oli Veli-Matti Pynttärin arvio kirjasta 10.12.2007
otsikolla Psykoanalyysista – jälleen.
Lainaan tähän arviosta muutaman otteen, loppupäätelmästä olen yleisesti ottaen
samaa mieltä:
Omien sanojensa mukaan Osmo Tammisalo katsoo piiskaavansa jo kuollutta hevosta, kun hän uudessa kirjassaan arvostelee psykoanalyysin hoitovaikutuksia ja pyrkii poistamaan harhaluulot psykoanalyysin tieteellisyydestä. Tammisalo näkee kritiikin edelleenkin tarpeellisena, koska psykoanalyysilla on ollut kielteinen vaikutus sekä ”tieteellisen ihmistutkimuksen” kehitykseen että potilaille tarjottuihin hoitomuotoihin.
Psykoanalyysin teorioita Tammisalo arvostelee ennen kaikkea empiirisen todistusaineiston puutteesta. Suuri osa Freudin tuotannosta jää kuitenkin tarkastelun ulkopuolelle, sillä niissä esitetyt väitteet ovat Tammisalon mielestä ”liian selvästi” tulosta lennokkaista fantasioista, ellei jopa perversioista. Niiden psykoanalyysin teorioiden tueksi, joita Tammisalo suostuu tarkastelemaan lähemmin, hän ei löydä sellaisia kouriintuntuvia todisteita, jotka läpäisisivät tieteelle asetetut tiukat kriteerit. Psykoanalyysin kannattajat ovat hänen mukaansa päinvastoin peitelleet sitä, että empiirisen todistusaineiston sijasta he ovat yksinkertaisesti uskoneet Freudin sanaan.
Psykoanalyysin teorioiden lisäksi Tammisalo kyseenalaistaa myös psykoanalyyttisen hoitomuodon, koska sen vaikutuksia ei ole kyetty kiistattomasti osoittamaan. Vaikutusten tutkimisen tulisi perustua samanlaisille kriteereille kuin muidenkin terapiamuotojen, muun muassa pitkäaikaiselle seurannalle ja vertailuryhmien satunnaistamiselle, eikä psykoanalyysille voida tässä suhteessa myöntää minkäänlaista erityisasemaa. Tammisalo kuitenkin korostaa, että jokaisella ihmiselle tulisi olla vapaus valita hoitomuotonsa. Tämän päätöksen tueksi Tammisalo esittää käsityksensä psykoanalyysista kalliina, hoitovaikutuksiltaan epävarmana ja sivuvaikutuksiltaan mahdollisesti jopa haitallisena terapiamuotona.
Tammisalo ei pyri peittelemään vihamielistä suhtautumistaan psykoanalyysia kohtaan, vaan puolustaa paikoin aggressiivista, yksioikoista ja tuomitsevaa sävyään turhautumisella popularisoidun psykologian surkeaan tilaan. Vaikka kyse onkin popularisoivasta teoksesta, miltei pamfletista, niin puolueettomana pidetyn tieteellisen metodin puolustukseen tällainen sävy sopii huonosti.
- - -
PS. Selailen toisinaan vanhoja lääkärilehtiä. Duodecim
20/2010 –lehdessä törmäsin erään ortopedin vertailuun osteoporoosin
ilmenemisestä eri ihmispopulaatioilla. Hän jatkaa seuraavasti: ”Myös
paranemisominaisuudet ovat kokemusperäisesti mustilla huomattavasti paremmat
kuin meillä.” Jos virkettä ei olisi irrotettu asiayhteydestään, se vaikuttaisi
lääkäreiden julkaisussa melko erikoiselta: me = valkoiset.
PPS. Duodecim 9/2012 –lehdessä otettiin kantaa asiaan, josta
tuttavapiirissäni monesti herää keskustelu, sokeri- vai makeutusainejuomat. Joule
on joule juomissakin -juttu alkaa seuraavasti: ”Sokerilla makeutettujen
virvoitusjuomien vaihtaminen kalorittomiin tai pelkkään veteen laski lihavien
henkilöiden painoa 2–3 kg puoli vuotta kestäneen tutkimuksen aikana.” Ja
loppuu: ”Molemmat tutkimukset osoittavat energiaa sisältävien virvoitusjuomien
käyttöön liittyvän lihomisriskin. Vesi on paras janojuoma, mutta makeistakin
juomista pitävä laihduttaja tekee viisaasti valitessaan energiattoman
vaihtoehdon.” Omissa keskusteluissani tuon esille myös sokerin haitalliset
vaikutukset hampaille ja toistuvien verensokeripiikkien mahdolliset
haittavaikutukset mm. insuliiniaineenvaihdunnalle. ”Luonnollinen” ei ole aina
terveellistä tai ”keinotekoinen” vaarallista.
