Olen ennenkin liputtanut laajan lukemisen puolesta, myös
oman alan ulkopuolelta. On aina virkistävää lukea eri alojen asiantuntijoita ja
huomata aukkoja omissa tiedoissa. Tässä on joitakin viime päivinä lukemiani
kirjoja:
Kathrin Passig & Aleks Scholz (2011): Tietämättömyyden
sanakirja. Atena.
Sami Feiring, toim. (2011): Tiheiden ajatusten kirja. Kirja
kerrallaan.
Jussi Förbom (2010): Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton
puhetavoista. Like.
Thomas Cathcart & Daniel Klein (2008): Plato and
Platypus Walk into a Bar – Understanding Philosophy Through Jokes. Penguin.
Kent Lindahl (2002): EXIT – Irti natsismin kahleista. Like.
Michael Pollan (2011): Oikean ruoan puolesta. Atena.
Näistä viimeksi mainittu herätti eniten ajatuksia. Pollanin
kirja on puheenvuoro ruoan prosessointia ja ”nutritionismia” vastaan. Samalla
hän jopa moittii tiedettä reduktionistiseksi. (Lähtökohdiltaan tiede on aina
reduktionistista. Se ei silti sulje pois ns. emergenttejä ilmiöitä.
Reduktionismi ei siis itsessään ole ongelma vaan ongelma on ns. ahne reduktionismi, josta
ravintotieteilijöitä on kuitenkin yleisesti ottaen turha syyttää.) Pollanin
ratkaisu erilaisiin ravitsemusongelmiin on korvata elintarviketeollisuuden
tuottamat ”ruoankaltaiset tuotteet” tuoreilla, paikallisilla,
prosessoimattomilla ja itse valmistetuilla ”oikeilla ruoilla”, lähinnä
luomukasviksilla. Hän ei kuitenkaan esitä suunnitelmia, joilla nykypopulaatiot
voitaisiin ruokkia tällä tavoin.
Lähes kaikilla elämänaloilla ihmiskunta luottaa yhä enemmän
teknologiseen kehitykseen. Elintarviketeknologialla ei Pollanin käsittelyssä
kuitenkaan ole paljon vaihtoehtoja. Jos elintarviketeollisuus pitäytyy
vanhoissa toimintatavoissa, ihmiset saavat liikaa suolaa, sokeria ja vääriä
rasvoja ja liian vähän kuituja, antioksidantteja ja vitamiineja. Mutta jos
teollisuus koettaa parantaa tilannetta, se huijaakin ihmisiä nutritionismilla.
Hankala umpikuja siis. Todellisuudessa teollisuus ja myös pikaruokaketjut ovat
viime vuosina tehneet huomattavia panostuksia ruoan terveellisyyden (ja
jossakin määrin ruoantuotannon eettisyyden) eteen. (Tosin moni toimi on ollut
vain hintoja nostavaa kosmetiikkaa – joka paradoksaalisesti saattaa osittain olla seurausta Pollanin ja hänen kollegoidensa sinänsä hyväntahtoisesta kritiikistä.
”Lisäaineeton” ei esimerkiksi ole yhtä kuin terveellisempi.)
Toki ruoantuotannossa on aina parannettavaa ja kasvikset
oikein annosteltuna edistävät terveyttä. Ja ehkä ihmisten olisi hyvä osata
valmistaa ruokia myös itse. Mutta muutos jäänee mitättömän pieneksi, jos mukana ei ole
riittävää annosta realismia. Ohjeiden tulisi siis osua riittävän lähelle ihmisten – muidenkin kuin eliitin – kulttuurisia tapoja ja käytännön mahdollisuuksia. Terveellisessä syömisessä ei ole kyse kaikki
tai ei mitään -tilanteesta.
PS. Ukrainan kriisiin liittyen lainaan vielä George
Orwellia:
Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista.
