Seuraava kirjoitukseni oli Vapaa Ajattelija 1/2014 -lehdessä (piirtämäni kuvan kanssa). Samassa
lehdessä käsitellään Yhdenvertainen Suomi -kansalaisaloitetta. Kannattaa tutustua.
Uskonnon evoluutio
Luonnonvalinta suosii piirteitä, jotka auttavat yksilöitä
lisääntymään muita tehokkaammin. Joskus värikkäimmillä pyrstösulilla saa eniten
jälkeläisiä, joskus ratkaisevaa on kyky kaivaa turvallinen pesäluola. Myös
ihmisen luomia kulttuuripiirteitä voidaan tutkia niiden leviämisen
näkökulmasta. Jotkin tavat ja ajatusrakennelmat säilyvät ja levittäytyvät muita
tehokkaammin.
Kulttuuristen tapojen omaksuminen vaikuttaa yleensä yksilön
lisääntymismenestykseen. Jos joku ei noudata vaikkapa yhteisönsä
hygieniasääntöjä, hänen lisääntymismahdollisuutensa heikkenevät. Silti joskus
kannattaa tarkastella kulttuurisen tavan itsensä ”lisääntymismenestystä”,
irrallaan sen mahdollisista geneettisistä vaikutuksista. Uskonnot soveltuvat
tällaiseen tarkasteluun erityisen hyvin, sillä uskontojen suosimat väitteet
ovat varsin taitavia leviäjiä.
Miksi
näin on? Miksi uskonnot ovat niin hyviä leviämään? Kyse on tässäkin
eräänlaisesta luonnonvalinnasta, sopivimman eloonjäämisestä. Uskonnollisista
tavoista ja tulkinnoista ovat jäljellä ne, jotka ovat muita tapoja ja
tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Näennäisestä jäykkyydestään
huolimatta uskonnotkin ovat siis muuttuneet aikojen saatossa. Valintaprosessin
myötä niistä tullut entistä parempia leviäjiä.
Aloitetaan uskonnon evoluution tarkastelu kuitenkin sillä, miten
uskonnollisuus voi parantaa kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä
tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto. Jos kielto toimii, se
vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia.
Uskonnollisuus näyttääkin laajalti olevan sidoksissa yksiavioisuutta ja
hedelmällisyyttä korostavaan pariutumisstrategiaan.
On myös
väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat muita
aavistuksen onnellisempia ja terveempiä. Tämäkin saattaisi edistää uskonnon
kantajien ja tätä kautta myös uskonnon eloonjäämistä. Myös päihteiden käytön
rajoittaminen ja avioeron hankaloittaminen saattaisivat toimia
samansuuntaisesti.
Lisäksi
uskontoihin sisältyy valvontaa ja rankaisua hoitavia seikkoja: kostonhimoisia
jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää. Ne selvästi vaikuttavat ihmisten
käsityksiin tekojen moraalisuudesta. Moraalikäsitykset puolestaan saattavat
edesauttaa ryhmän sisäistä yhteistyötä ja tätä kautta jälleen parantaa uskonnon
kantajan lisääntymismenestystä. H. L. Menckenin lausahdus on kuvaava:
”Sanotaan, että tarvitsemme uskontoa, mutta todellisuudessa tarkoitetaan, että
tarvitsemme poliisia.”
Toinen
tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan
käyttäytymistä, joka ei juuri vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai
jopa heikentää sitä – esimerkiksi selibaatti – mutta joka samalla kuitenkin
edistää uskonnon itsensä leviämistä.* On selvää, että uskonnot ovat täynnä
tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä: lähetyskäskyjä, rippileirien
nuotioiltoja, mysteerien ihannoimista, kritiikin kieltämistä, tarttuvia
yhteislauluja, pyhäkouluja, seurakuntien harrastuskerhoja ja niin edelleen.
Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on
vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Uskonnoista
on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu
sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.
Syy,
miksi tulin tätä uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä
muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta
kotiutunut harras uskovainen, joka parikin kertaa uskontotunnilla esitteli
Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta.
Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen
kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei
kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista. Sen sijaan hän esitteli Vanhan
testamentin ankaria sapattisääntöjä ja
-rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle,
että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.
Tapaus
liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti. Mutta katsomalla
asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet
saattavat sittenkin osoittautua merkityksellisiksi. Se, että ala-asteen
opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja
uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä
tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset
eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi,
että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan
todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä
muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin
lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kuin häntä itseään
huvitti.
Raamatun
jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis
ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se kertoo
uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.
Tällä
tavoin uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on historian saatossa kasautunut
lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa
uskonnollisten sääntöjen järkevöityminen tällainen strategia tai ei, se saattaa
uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa
laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden
että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää,
mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin
koskaan lisää kantajansa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain sekin
tuottaa itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita. Luultavasti
rationalismi tulisi houkuttelevimmaksi, jos sekin osaisi valjastaa ihmiselle
luontaisen lähimmäisenrakkauden käyttöönsä.
* Alaviite: Juhlalliset selibaattiriitit saattavat olla
historiallisesti yhteydessä pelkoon, että uskonnollisille johtajille annettu
valta poikisi heille kohtuuttomasti lisääntymismahdollisuuksia. Papistolta
vaaditusta selibaatista on siis saattanut koitua geneettisiä etuja muille
yhteisön jäsenille. Ja onpa uskonnollisella johtajalla usein myös ylivertaiset
kyvyt auttaa omia sukulaisiaan. Siksi selibaatti ei välttämättä olekaan
biologinen mysteeri eli selitystä vaativa ”geneettinen itsemurha”. Viime
vuosina on toki spekuloitu sellaisellakin ajatuksella, että selibaattilupaus ei
monille papeille tarkoita mitään, koska heidän luontaiset
kiinnostuksenkohteensa ovat jo valmiiksi muualla kuin aikuisissa
heterosuhteissa.
