lauantai 26. joulukuuta 2015

Raiskauksen luonnonhistoriasta

Tänä vuonna julkaisin ennätysmäärän blogitekstejä, 31 kappaletta. Ihmisluonto-sivustoa on myös katsottu yli 100 000 kertaa, ja onpa jokunen mainostajakin ottanut yhteyttä (olen kuitenkin päättänyt, etten ota mainoksia blogilleni – ainakaan niin halvalla kuin järkevän mainostajan kannattaa niitä tarjota). Tämä vuoden toiseksi viimeinen kirjoitukseni taitaa sopia erityisen huonosti joulutunnelmiin, mutta aiheesta käyty viimeaikainen keskustelu puolustaa tekstin julkaisemista (ja on tässä positiivinen alaviitekin).

Olen kirjoittanut raiskauksesta ja siihen mahdollisesti liittyvistä luonnonvalinnan suosimista psykologisista ominaisuuksista Rakkauden evoluutio -teoksessani ja Psykologia 6/2004 -lehdessä. Kimmoke tähän blogikommenttiin tuli Voima 10/2015 -lehdessä haastatellulta Naisasialiitto Unionin pääsihteeriltä, Milla Pyykköseltä:

Jopa fiksujen ihmisten suusta kuulee, että raiskaus on aina väärin, mutta tilanteita voi itse ehkäistä.

Pyykkösen ”jopa fiksut sanovat” -lausunto antaa ymmärtää, että hänen mielestään vähintään toinen ajatuksista on väärin. En kuitenkaan keksi, mitä vikaa niissä on (raiskaus on aina väärin ja sitä voi omilla toimillaan ehkäistä). Niinpä kyse täytyy olla jostakin muusta. Taustalla lienee herkistynyt ajattelutapa, jossa pelkkä neutraali huomio siitä, että raiskauksia on itse kunkin mahdollista ehkäistä, koetaan uhria syyllistäväksi tai jopa raiskauksen puolusteluksi. Tai kenties ehkäisykommentin antajan kuvitellaan hyväksyvän asiantilan, jossa ihmiset joutuvat väkivallan pelon takia muuttamaan käyttäytymistään. Molemmat päätelmät ovat vääriä.

”Raiskausta/raiskaustilanteita voi ehkäistä” -tosiseikan sanominen ei tee uhrista syyllistä. Se ei myöskään tarkoita, että olisi oikein tai toivottavaa, että ihmiset joutuvat väkivallan pelosta miettimään, missä he liikkuvat tai miten he pukeutuvat. Se ei suosittele ratkaisuksi vaikkapa sitä, että 15–30-vuotiaat tytöt ja naiset (jotka useimmiten uhreja ovat) pysyvät neljän seinän sisällä isänsä ja veljiensä huomassa. ”Raiskausta voi ehkäistä” on tosiasiaväite, joka joko on totta tai ei; siitä ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulisi kenenkin mielestä olla, eikä se tee yhteiskunnasta raiskausmyönteistä tai naisvihamielistä. Vastaavasti ”asekuolemia voi itse ehkäistä” -huomio ei ole kannanotto aseiden rajoittamisen puolesta – vaikka rajoitukset helpoimpia konsteja ovatkin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että on merkkejä siitä, että kuukautiskierron hedelmällisessä vaiheessa ihmisnaaraat tiedostamattaan välttelevät tilanteita, joissa vaara tulla raiskatuksi on suurempi. Myös tämä on vain ja ainoastaan tosiasiaväite; ja se pitää vielä vahvistaa jatkotutkimuksissa.)

Perustelen saivarteluani seuraavilla seikoilla. Väkivalta aiheuttaa yleismaailmallisesta harvenemisestaan [1] huolimatta suunnattomasti inhimillistä kärsimystä ja taloudellisia haittoja. Fyysistä väkivaltaa myös pelätään yleisesti; naiset enemmän kuin miehet, vaikka miehet sen kohteena useammin ovatkin. Niinpä ei ole yhdentekevää, kumpaan pyrimme: 1) ylläpitämään ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai 2) perehtymään siihen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille. Onneksi näiden pyrkimysten välinen ristiriita ei ole väistämätön. Molemmat tahothan toivovat seksuaalisen väkivallan vähentymistä. Pointti on se, että onnistumismahdollisuudet ovat parempia, jos olemme rehellisiä ja realistisia. Aihe tietysti vaatii erityistä hienotunteisuutta, sillä siihen liittyy monenlaisia sosiaalisia ja poliittisia intohimoja ja henkilökohtaisia tragedioita. Mutta silti: ideologinen ajattelu tai moraaliset virhetulkinnat eivät saa hämärtää tosiseikkoja tai hankaloittaa niiden löytymistä, olipa tarkastelun kohteena raiskausta edeltäneet olosuhteet, raiskauksen yksilöpsykologiset motiivit tai raiskaukseen liittyvät evolutiiviset voimat.

Viimeksi mainittu seikka oli joitakin vuosia sitten vilkkaan keskustelun kohteena. Onko luonnonvalinta suosinut raiskauksen mahdollistavia ominaisuuksia miehissä, onko kyse sopeutumasta? Kysymys on oleellinen, sillä ei ole itsestään selvää, että nisäkäskoiras pystyy paritteluun vastoin naaraan tahtoa. (Joillakin hyönteiskoirailla sen sijaan on arveltu olevan erityisiä tarttumaelimiä, joiden tehtävä on pitää vastustelevaa naarasta paikoillaan; osa tutkijoista tosin on kyseenalaistanut elimen tehtävän raiskauksen apuna.) Tässä on muokattu ote Rakkauden evoluutiosta, jossa keskustelu siitä, onko raiskaus evolutiivinen sopeutuma, käydään perusteellisesti läpi:

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naisen tai miehen käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurin tai yhteiskuntien tutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajille tyypillisiä perhe- ja moraalitunteita. Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta. Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.
Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Koko termi evoluutiopsykologia saattaa jäädä pois seuraavien 50 vuoden aikana. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Rakkauden evoluutiossa käsitellään lähinnä kolmea mahdollista evolutiivista selitystä miehen raiskauskyvylle:
A Raiskauskyky on tulosta joidenkin miesten psykopatiasta tai empatiavajeesta.
B Raiskauskyky on sivutuote miehen ja naisen erilaisesta seksuaalikäyttäytymisestä.
C Raiskauskyky on luonnonvalinnan suosima sopeutuma, adaptaatio. Taipumus siis olisi evoluutioympäristössä kasvattanut riittävästi ihmiskoiraiden lisääntymismenestystä, jotta näille olisi kehittynyt piirteitä raiskausta varten.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
On huomattava, että olipa evolutiivinen selitys mikä tahansa, se ei mitätöi raiskaukseen vaikuttavia kulttuurisia tapoja ja uskomuksia. Vastaavasti se, että piirre vaihtelee kulttuurista toiseen, ei mitätöi evolutiivisia argumentteja, aivan kuten ei sekään, että toisinaan raiskaaja aiheuttaa vakavia fyysisiä vammoja (noin viidelle prosentille raiskatuista) tai että hedelmöitymisen todennäköisyys raiskauksessa on pieni (se on pieni kaikenlaisissa yhdynnöissä).

Mikäli raiskaus on sopeutuma, mitä ominaisuutta tai minkälaisia mekanismeja luonnonvalinta tarkkaan ottaen on suosinut? Asiaa selvittäneet Randy Thornhill ja Craig Palmer (2000) kävivät läpi seuraavia hypoteeseja evolutiivisesti kehittyneille raiskaussopeutumille. Näistä voi olla olemassa yksi, useampia tai ei yhtäkään:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa miestä arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista miestä raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naisten kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat miehen arvioimaan naisen (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naisten raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin siittiökilpailussa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja miehen seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy miehelle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat miestä oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen miehen kanssa.

En tässä paljasta, mihin päätelmään Rakkauden evoluutio -teoksessa tai Thronhillin ja Palmerin kirjassa tullaan sen suhteen, onko raiskaustaipumuksen takana jonkinlaisia luonnonvalinnan suosimia sopeutumia. Sen verran kirjamainontaa blogilla sallittaneen. Tämän hetken näkemykseni voin kuitenkin paljastaa, ja se edelleen on se, että verrattuna tuttujen (puoliso, treffikumppani yms.) tekemiin raiskauksiin niin sanotuilla puskaraiskauksilla on vähemmän tekemistä luonnonvalinnan ja enemmän tekemistä patologisuuden kanssa. (Sotaraiskaukset kannattaa luultavasti käsitellä näistä erillisenä kolmantena kategoriana.)

Vaikka raiskauskyky olisi evolutiivinen sopeutuma, se ei tee miehistä himojensa ja viettiensä villitsemiä elukoita. Myöskään ”raiskausta voi itse ehkäistä” -ajatus ei halvenna tai eläimellistä miestä, kuten Voima -lehdessä esitettiin. Vastaavasti kyky aggressiivisuuteen tai vihaisuuteen on ihmiselle lajityypillinen sopeutuma, mutta aggressioiden ei silti tarvitse antaa ohjata käyttäytymistä. Entä miten voidaan parhaiten löytää väkivallattomuutta tukevia olosuhteita? Tutkimustiedon avulla.

Alaviite [1]:
Kriminologi Matti Laine kirjoittaa Haaste 4/2011 -lehdessä, miten sivilisaatio on kyennyt vapauttamaan ihmistä väkivaltaisista ympäristöistä. Vastoin varsin yleistä näkemystä väkivallan vähentyminenhän on yleismaailmallinen trendi. Näin Laine (ks. myös Pinker 2011):

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti jokin aikaa sitten puheen, jossa hän tuomitsi kaikenlaisen kiusaamisen. Jos puhe olisi pidetty 40 vuotta aiemmin, sen pitäjä olisi tehnyt itsensä naurunalaiseksi. Vaikka väkivaltaa esiintyy vielä perheissä runsaastikin, siinäkin voidaan nähdä merkittäviä muutoksia. Vielä 1970-luvun puolessavälissä ns. parisuhdeväkivallan uhrina kuoli noin 3000 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; miehiä lähes yhtä paljon kuin naisia. Nyt määrä on puolittunut ja erityinen vähentyminen on tapahtunut mustien naisten tekemissä surmissa. On tapahtunut ”alttiina olemisen vähentyminen” (exposure reduction). Avioerojen helpottuminen, turvakodit ja -puhelimet, muutokset poliisin toiminnassa ja asenteissa ovat tämän taustalla.

Laine jatkaa henkirikoksista:

Sydänkeskiajalta lähtien väkivalta on merkittävästi alentunut, ainakin jos sitä mitataan henkirikosasteella. Henkirikosasteeksi Euroopassa 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa on arvioitu noin 35 surmattua 100 000 asukasta kohden vuositasolla. Uuden ajan alussa väkivalta kääntyy jyrkkään laskuun, ollen toki vielä 1600-luvulla noin 15–20/100 000. Esimerkiksi Skandinavian henkirikosasteeksi on laskettu vuonna 1600 noin 22/100 000 ja Italian vielä peräti 40/100 000. Kahdensadan vuoden kuluttua (1800) vastaavat luvut olivat 1–2/100 000 ja 13/100 000. Euroopan aste putoaa ja on jo 1700-luvulla alle viiden ja on nykyään noin 1–2/100 000. Tosin viimeisen 60 vuoden aikana henkirikosluvuissa on nähtävissä lievää nousua koko Euroopan tasolla. Merkittävää on tässä muistaa, että tällä hetkellä Euroopassa on yksi valtio, jossa henkirikosluvut ovat keskiajan tai ainakin 1600-luvun tasoa. Tuo valtio on Venäjä. On myös olemassa yksi ryhmä, jonka uhriutumisessa on tapahtunut lähes täydellinen loppuminen. Tuo ryhmä on monarkit. Vuosien 600–1800 välisenä aikana noin 15 prosenttia kuninkaista tai kuningattarista kuoli murhan uhrina. Henkirikosaste oli 1000/100 000 hallitsijavuotta.

Väkivallatonta vuotta 2016, maan matosista monarkkeihin!